Unelma (Kärkkäinen)
| Unelma. Kirjoittanut Viki Kärkkäinen |
Kirkkaana syyspäivänä heittäysi Unelma valkopilven reunalta siivilleen ja lensi suureen kaupunkiin. Siellä se laskeutui valkean rakennuksen kullatulle parvekkeelle.
Parvekkeen alla vilisi katu täynnä kirjavata kansaa. Unelma loi katseensa sinne:
..Paljon ihmisiä.. kiire heillä on.. kaikki he rientävät töihinsä, touhuihinsa.. taikka eivät riennä, kävelevät, kävelevät vain.. Kukaan ei silmähdä minuun.. kellään ei siihen ole aikaa.. Heidän aivonsa ovatkin vieras maailma minulle.. siellä jyskävät tehtaat.. kiitävät rautatiet.. kilisevät kullat ja hopeat.. kahajavat virastot.. koneita ja koneita.. työtä ja työtä vain: vieras se maailma minulle.. vieras, vieras...
Unelma katsoi kiehuvata ihmisvirtaa, katsoi, näkisikö kukaan häntä siinä kun hän istui valkean rakennuksen parvekkeella. Mutta kukaan ei huomannut häntä. Kellään ei ollut aikaa.. Unelma tunsi itsensä hyljätyksi, unhotetuksi. Hänen kasvoillaan värähteli hillitty suru, mutta pian se muuttui hymyileväksi sääliksi. Ja hän levitti siipensä ja yhäti katsellen ihmisjoukkoa lensi jälleen sinisiin ilmoihin.
Hänen lentonsa huomasi joku runoilijanuorukainen ja virkkoi toverilleen:
– Katsos kuin kaunis lintu tuolla lentää!
– Se on vain joku muuttolintu, joka lentää etelään. Taitaa olla talvi jo tulossa, – liitti hänen toverinsa.
Tämän kuuli Unelma ja kauan raikuivat ilmojen rannat hänen naurunsa kirkkaudesta.
Lähde: Kärkkäinen, Viki 1909: Vuoden varrelta: suorasanaisia runoelmia. Otava, Helsinki.