Unen kaivo (runo)

Unen kaivo Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Elämäni kaiken yllä

päilyt, unen kaivo syvä,

pohjastas en ylös yllä.

Sielulleni tuutu hyvä

onkin kultahiekkas kyllä.

Päily raunioni yllä!

Pohjaan unen syvän lähteen

painuin, rikkinäinen leili.

Nukun veden syvän alla

avosilmin, puolin valvon

tuijotellen Pohjantähteen.

Korkealla, korkealla.

lailla toisen vedenkalvon

säihkyy avaruuden peili.

Auringosta sadeviita

viileänä veteen putoo,

keinuu, suuri kultapirta,

unen varjo silkin kutoo,

langan liittää toiseen lankaan,

kutoo kuolon mustin loimin,

elon punakutein kankaan,

kulmilleni unhon hunnun.

Lumoukseen jäävän tunnun,

siit’ en pääse maisin voimin.

Unhoittaen maisen tiedon

tiukemmalle harson kiedon.

Piirittää mun unen levät,

kaislain urut hymisevät,

keltaviidat kummat huojuu,

mustat unimarjat nuojuu,

köynnöstäjät punoo paulaa,

vääntää unen noitavanteet,

sitoo nilkat, vyöttää ranteet,

kietoo uumat, kiertää kaulaa,

kalat kummalliset kuiskii,

pitkin huntuevin huiskii,

silmiäni hipoilevat,

ruokohuilut sorisevat,

laine liikahtaa ja laulaa,

hiljaa, unelias, velloin

soittaa raakunkuorikelloin.

Unen kummallinen metsä,

elämäni kaiken peitit,

unen virttä hymiset sä,

ylleni loit unen seitit,

enää irti laske et sä.

Partaan yli kumartuvan

toisinaan nään ihmishaamun.

Jossain vedenkalvon yllä

ihmiskasvot hetken häilyy,

havahtumaan pakottaa mun,

jotain muistelemaan saa mun.

Tunnen, tajuan sen kyllä,

vaikka virin välkkä päilyy

hämmentäen näkökuvan,

käsivarren kurkoittuvan,

muttei luokseni se yllä.

Unen kaivo, syvyyttäsi

ei voi yltää ihmiskäsi,

kuilus pyörryttävän yli

turhaan viittoo ihmissyli.

Vedet himertäen heiluu,

valjut lasililjat kelluu,

luikeroivat rönsyt lumpeen

niinkuin kellertävät käärmeet,

rintani ne siinä vainuu,

työntyy lihaan, suoniin painuu,

imee valtimoista verta,

mutta kukat, niinkuin salaa,

kukat suuret, keltapäärmeet

huulilleni hiljaa taipuu,

velhojuoman niille valaa,

vettä Lethen, unhon merta.

Silmäni mun painuu umpeen,

sammuu tuska, muisto, kaipuu

Elämään en enää palaa.

Kaukaa elon äänet kaikaa,

outo, kummallinen humu.

Kauas elon toimet jäivät,

päiviin yöt ja öihin päivät

sulavat, en mittaa aikaa.

Kuultaa avaruuden kumu.

Valjumpana vesililjaa

nukun unelmissa hiljaa

juoden unten velhojuomaa,

juomaa oman rinnan suomaa.

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1936: Unen kaivo: runoja. WSOY, Porvoo.