Unilaiva

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Unilaiva

Kirjoittanut Hjalmar Procopé


Valmiina valkamassa tuoll’
          ol’ äsken laiva, sen
jokainen purje silkistä,
          joka vitja hopeinen,
mahognipuusta lankut sen,
          kullasta laidat siin’
ja joka mies oli gentleman
          kokista kapteeniin.
Salongin niinkuin hyttien
          siell’ loisti ikkunat,
kävi polkka etukannella,
          emigrantit lauloivat.
Ja luona laskuportahan
          hymyili perämies
ja kysyi, paikan toivoinko
          ens luokkahan kenties.
Nimeä laivan tiedustin,
          sen suuntaa, kulkua.
Hän vastas: »Paras teille siis
          ois tulla mukana.
Niin kaukana ei kangasta
          untenne kaupunki,
sekunniss’ ettei laiva tää
          sen rantaan laskisi.
Kompassi vaikka puuttuukin,
          on suora suuntamme,
purrella purjetuuli ain,
          vaikk’ kuuhun kulkis se.
Matkanne paljon maksa ei:
          vain mielikuvitus
näät täällä käypä raha on,
          ei kirstun kimallus.
Muut missä laivat taistella
          saa jäissä pohjolan,
me ruusuköysin laskemme
          leyhkässä lounahan.
Meri vaikka myrskyn nostakoon,
          muut laivat pirstatkoon,
nukumme palmuin alle me
          ja iki-nautintoon.
Ja meidän matkustajamme,
          jos näkisitte nuo!
On kokoelma kirjava
          hyvän ja pahan tuo,
enin eksyneitä elämän,
          ilon irtolaisia –
ei heille maalla hurrattais,
          siit’ olen varma ma.
Näät varovaiset, viisahat,
          tasaiset, uutterat
ja säästäväiset harvoin vaan
          he tänne saapuvat.
On heillä kiire kartuttaa
          näät kauppaa, tavaraa,
he eivät muuta toivokaan
          ja eivät muuta saa.
Keskellä kukkain kulkevat
          elon valkokaritsat,
mut autuaista loitolla
          käy mustat lampahat,
nuo raukat, joilta haihtunut
          on paimen, karjakin –
näit’ eksyneitä varten tääll’
          on paikka parahin.
Näät kalleimpansa täällä saa
          jokainen jällehen,
ei lopu kulta kukkaron,
          ei helke hopeiden.
Perinnön hävitettyään
          peluri tänne saa
ja viskaa arvan, voittaen
          taas puoli maailmaa.
Öin varas tänne kiiruhtaa
          kopistaan synkästä,
kun kotimajaan matalaan
          hänt’ ajaa ikävä,
on heti haahteen tultuaan
          taas mies hän kunnian
ja unhotettu rikos on
          ja puku rikkojan.
Pian illantuuli virkoaa,
          pian kääntyy kokkapuu,
kuin ilmapallot purjeemme
          merille pullistuu.
Saa nuoret taasen toisensa,
          soi tanssin sävel jo,
ja joka yö on täällä häät,
          joka tyttö morsio.
Näin täällä kera ihmisten
          käy leikki iloisa,
näät suuret niinkuin pienetkin
          vain ovat lapsia.
Sen, jonka pään on kumaraan
          elonhuoli painanut,
on kuvakirja unelma
          ja sen kauniit seikkailut.»


Lähde: Leino, Eino 1913 [1908]: Maailman kannel. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.