Unilaiva
Ulkoasu
Unilaiva Kirjoittanut Hjalmar Procopé |
- Valmiina valkamassa tuoll’
- ol’ äsken laiva, sen
- jokainen purje silkistä,
- joka vitja hopeinen,
- mahognipuusta lankut sen,
- kullasta laidat siin’
- ja joka mies oli gentleman
- kokista kapteeniin.
- Salongin niinkuin hyttien
- siell’ loisti ikkunat,
- kävi polkka etukannella,
- emigrantit lauloivat.
- Ja luona laskuportahan
- hymyili perämies
- ja kysyi, paikan toivoinko
- ens luokkahan kenties.
- Nimeä laivan tiedustin,
- sen suuntaa, kulkua.
- Hän vastas: »Paras teille siis
- ois tulla mukana.
- Niin kaukana ei kangasta
- untenne kaupunki,
- sekunniss’ ettei laiva tää
- sen rantaan laskisi.
- Kompassi vaikka puuttuukin,
- on suora suuntamme,
- purrella purjetuuli ain,
- vaikk’ kuuhun kulkis se.
- Matkanne paljon maksa ei:
- vain mielikuvitus
- näät täällä käypä raha on,
- ei kirstun kimallus.
- Muut missä laivat taistella
- saa jäissä pohjolan,
- me ruusuköysin laskemme
- leyhkässä lounahan.
- Meri vaikka myrskyn nostakoon,
- muut laivat pirstatkoon,
- nukumme palmuin alle me
- ja iki-nautintoon.
- Ja meidän matkustajamme,
- jos näkisitte nuo!
- On kokoelma kirjava
- hyvän ja pahan tuo,
- enin eksyneitä elämän,
- ilon irtolaisia –
- ei heille maalla hurrattais,
- siit’ olen varma ma.
- Näät varovaiset, viisahat,
- tasaiset, uutterat
- ja säästäväiset harvoin vaan
- he tänne saapuvat.
- On heillä kiire kartuttaa
- näät kauppaa, tavaraa,
- he eivät muuta toivokaan
- ja eivät muuta saa.
- Keskellä kukkain kulkevat
- elon valkokaritsat,
- mut autuaista loitolla
- käy mustat lampahat,
- nuo raukat, joilta haihtunut
- on paimen, karjakin –
- näit’ eksyneitä varten tääll’
- on paikka parahin.
- Näät kalleimpansa täällä saa
- jokainen jällehen,
- ei lopu kulta kukkaron,
- ei helke hopeiden.
- Perinnön hävitettyään
- peluri tänne saa
- ja viskaa arvan, voittaen
- taas puoli maailmaa.
- Öin varas tänne kiiruhtaa
- kopistaan synkästä,
- kun kotimajaan matalaan
- hänt’ ajaa ikävä,
- on heti haahteen tultuaan
- taas mies hän kunnian
- ja unhotettu rikos on
- ja puku rikkojan.
- Pian illantuuli virkoaa,
- pian kääntyy kokkapuu,
- kuin ilmapallot purjeemme
- merille pullistuu.
- Saa nuoret taasen toisensa,
- soi tanssin sävel jo,
- ja joka yö on täällä häät,
- joka tyttö morsio.
- Näin täällä kera ihmisten
- käy leikki iloisa,
- näät suuret niinkuin pienetkin
- vain ovat lapsia.
- Sen, jonka pään on kumaraan
- elonhuoli painanut,
- on kuvakirja unelma
- ja sen kauniit seikkailut.»
Lähde: Leino, Eino 1913 [1908]: Maailman kannel. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.