Univormu ja kiiltävät napit

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Univormu ja kiiltävät napit.

Kirjoittanut Kustavi Nordlund


Silloin kuin Aapon ja Paavon yhdenvertaisuuden aate oli vasta niin vähän kypsynyttä etteivät ymmärtäneet antaa kunniaa sille, jolle se on tuleva, olivat he keskenään yhdenvertaisia ja oikein hyviä ystäviä. Kyllä Aapolla jo silloinkin olisi ollut syytä näyttää Paavolle, mikä mies hän oli, vaan ei tiennyt Aapo silloin vielä uneksiakaan mikä hänestä vielä tulee, ja se lienee silloin Aaponkin käsitteen yhdenvertaisuudesta niin himmentänyt, että voi Paavoa pitää ystävänään ja veljenään. Aapo näet oli lihavanlaisen talon isännän poika tuolta Savon sisävesien rantamilta, oli käynyt kouluakin ja oppinut muutamia puolipuhtaita ruotsinkielisiä sanojakin. Paavo olipahan vaan mies kuin kaikki muutkin tavalliset miehet, mutta sentähden olivat he hyviä ystäviä keskenään. Aivan yhden näköiset puvutkin oli kumpaisellakin, ja polttivat joskus yhdestä paperossista, kun ei sattunut varastossa olemaan kuin yksi tupakka kahteen mieheen.

Yhdessä he kävivät kaikissa seuroissa ja kylissä, johon suinkin heidän arvoistensa oli mahdollista päästä, ja jos toisella ei ollut rahaa, niin toinen maksoi senkin edestä, olla oli ”Matti” kukkarossa. Riijastelivatkin samoista taloista ja vieläpä samoja sisaruksia. Jos toinen ihastui toiseen, niin toinen oli tyytyväinen toiseen. Näin elettiin herttaisessa sovussa ja yhdenvertaisuuden vaaka pysyi tasapainossa.

Mutta tasan ei ole onnen lahjat, sanotaan. Niin kävi Aapon ja Paavon suhteen. Yhtenä pilvisenä syyspäivänä nähtiin Aapon lähtevän pois entisiltä leikkitantereiltaan, jättäen monta sinkoa ja veljeä. Siinä puristettiin käsin, toivotettiin onnea matkalle ja tervetuloa vielä tatasin.

Muutamat jo viattomasti ivasivat että sitten on Aapo jo toinen mies, ettei meikäläisten kanssa sovitaan enää seurustelemaan. Johon Aapo hymyillen vastasi: ”Olkaa toki joutavia, miksikä minä tästä muuttuisin, en minä niin tuhma ole.”

Näin läksi Aapo täynnä jaloja tunteita vanhasta kodistaan raitista meri-ilmaa hengittämään, muutamaan meren rantakaupunkiin, siellä täydentääkseen jo ennen alotettua tietovarastoaan. Lupasi hän kumminkin tulla joululuvan aikana käymään tervehtimässä entisiä tuttaviaan. Niin tapahtuikin, ja nähtiin taas Aapo ja Paavo yhtenä kävelevän ja käyvän samoissa vieraspaikoissa kuin ennenkin. Yhdenvertaisuus oli vielä entisellään.

Joululuvan loputtua taas meni Aapo poimimaan hedelmiä hyvän tiedon puusta, niitä jaellakseen sitten runsaalla kädellä tuliaisiksi entisille ystävilleen.

Kului se talvi, jopa kesäkin loppupuolilleen, kun ilmestyi Aapo entisille laitumilleen. Mutta jo paljon arvokkaamman ja totisemman näköisenä kuin ennen. Entinen leikillisyys ja hauskuus oli saanut väistyä pois syvemmän opin ja paremman tiedon tieltä. Muuta ei vielä voitu hänestä huomata kuin edellä sanottu ulkonäkö. Tiedettiin vaan että kaikki on käynyt hyvin, tutkinnot suoritettu y. m., kuin vaan joutuu laillinen virkaan määräys. Vielä kumminkin nähtiin Aapoa Paavon ja muidenkin entisten toverien kanssa yksissä, sillä se itsetietoinen tunne, minkä meri-ilma oli Aapossa herättänyt, tarvitsi vähän aikaa kypsyäkseen kovan karkean kuoren alla, voidakseen sitten jalommin ja tehokkaammin vaikuttaa sekä nykyiseen että tuleviin sukupolviin.

Kun virallinen puoli oli ehtinyt niin pitkälle, että oli lyöty leima Aapon virkapaperien alle ja annettu Aapolle virkatakki, oikea univormu, luettiin kaikissa maamme sanomalehdissä Aapon virkaan määräys; kaikki saivat tietää että on taas isänmaa saanut yhden työmiehen vainioilleen.

Nyt oli Aapo purjehtinut elämänsä käännekohdalle ja oli tehtävä oikein tuntuva muutos elämässä. Aapo tiesi jo hyvin sen ennestään, ett’ei sovi hänen asemassaan enää seurustella entisten Paavojen ja Taavettien kanssa. Hävetti vähän jo entisetkin hupsutukset, kun on tullut semmoisten kanssa tekemisissä olluksi. Mutta siitä hän päätti nyt lopun tehdä, sillä muutoin tulevat virkatoverit ja potkivat hänet pellolle.

Tuolla päätöksellä luuli nyt Aapo voittavansa tulevien kumppaniensa suosion. Vaan sepä ei ollutkaan vielä sillä tehty. Tulevaisuus, joka muutoin näytti niin valoisalta ja lupaavalta, muuttuikin surkian kiusalliseksi ja yksitoikkoiseksi, sillä kielestään tahtoi Aapo parka aina tarttua kiini. Tuo kirottu ruotsi! Se ei vaan tahtonut ruveta luistamaan. Ja se ainakin oli välttämätön Aapon uudessa toverikunnassa, jos mieli kelvata sen seuraan. Sentähden täytyi Aapon pysytellä toisista niin erillään kuin mahdollista, sillä hän selvään huomasi heidän välinpitämättömyyden hänen suhteensa, annettiinpa joskus oikein tuntuvia viittauksiakin siihen suuntaan, että pysyä suutarin lestissään. Aapo raiska sai nyt täydellä syyllä huokaista: Hohoi tätä yksinäisyyttä ja tyhjän luistella! Entisten kumppanien kanssa ei sopinut nyt mitenkään ruveta tekemisiin, ja uusien pariin hän ei ollut kelvollinen.

Mutta Aapo oli niitä miehiä, jotka eivät vähällä lannistu. Kaikessa yksinäisyydessään tahtoi hän kumminkin muun maailman silmissä tulla esille ja näyttää sitä uljuuttaan ja suurta äänivaltaansa, jonka hänelle nykyinen asemansa suinkin myönsi. Harvassa tahdissa ja kädet taskuissa kävellä nytkytteli Aapo pitkin teitä ja jos esim. Paavo, hänen entinen hyvä ystävänsä, sattui tulemaan vastaan, niin nenä pystyssä meni hän ohi eikä ollut huomaavinaankaan.

Näin pian tuli loppu Aapon ja hänen entisten toveriensa ystävyydestä. Olkoon tässä vielä kerrottu muutamia seikkoja, jotka ovat omiansa kuvaamaan Aapon uljuutta hänen uudessa asemassaan.

Esko Taskinen – hänkin Aapon hyviä ystäviä – meni kerran naapurin isännän pyynnöstä hänen luokseen vierailemaan, jossa istuttiin herttaisessa sovussa ja rupatettiin yhtä ja toista. Esko ja koko talonväki yhdessä. Olipa Aapossakin jälkiä entisyydestä, mutta se, oli mitä sitä oli, kätkeytynyt sydämen sisimpään sopukkaan, jota Aapo ei niinkään pian saanut pois juurituksi. Talon nuoremman tyttären kuva se oli, joka siellä niin eriämättömästi oli sijansa saanut, ja se oli nytkin saanut Aapon tulemaan samojen seinien sisälle, missä ennenkin oli käynyt, ja jossa Eskokin sattui tällä kertaa olemaan.

Aapo kun astui sisälle, vilkasi ympäri huonetta ja katseensa kiintyi Eskoon. Esko ei ollut mikään hätähousu että olisi yhtä silmäystä säikähtänyt, hän vaan istuu luin vieras ainakin, mutta ennenkuin Aapo rupesi istumaankaan, viittasi hän ovea kohti ja käski:

”Menkää ulos!”

Mikäs auttoi muu kuin sotilaan täytyi lähteä, kun toinen kerran virkavaltansa nojalla käski.

Lukija jo tietää minkä verran Aapon uudet toverit hänestä pitivät. Aapo tunsi olevansa vieras maan päällä ja kaikkien muiden tiellä. Joku kerta läksivät Aapon virkatoverit rekiretkelle, vaan Aapon täytyi tästäkin jäädä pois. Mutta jotakin elämän hauskuutta hänkin kaipasi ja hän rupesi käymään alempisäätyisten huveissa. Siellä käynti rupesikin häntä miellyttämään. Siellä sai hän olla kukkona linnassa ja edes täällä sai käyttää komentavaa valtaansa niitä kohtaan, joilla ei ollut yhtä paljon merkitsevä univormu.

Näin kehittyi Aaposta itserakas herrastelija, jolla elämässään ei ollut muuta nähtävää tarkoitusta kuin jumaloida kiiltonappista univormuaan, pitää kaikissa tapauksissa valkeat hansikkaat käsissään ja käydä franseesia johtamassa alempisäätyisten illanvietoissa – kun ei kelvannut ylempisäätyisten seuraan.


Lähde: Savo 9.1.1890.