Unohdus

Unohdus Kirjoittanut Saima Harmaja

Minä, jolta sydämen

veisti armas lastuiksensa –

palamaan ne viskaten

lämmitellä miehuutensa –

joka raskain kuumeöin

syytän elävää ja kovin

kuolleen luokse ikävöin,

miten elän, tyhjin povin,

miten kestän päivät nuo,

joihin tuo

muutosta ei aika pisin,

pyyntö, toive, nöyryys sisin?

Ehkä en

nöyrry siis, ma tomuinen.

Ehkä loin

vääryydestä, jonka koin

vihalleni puolustajan.

Pyhää tietä liki rajan

käyn jo rammoin jäsenin.

Veinkö sinne, katkerin,

halpuuteni mukanani?

Eikö anteeks antaa vois

sydän, joka tahtoo hyvää?

Loukkausta kuolonsyvää

luotaan pois

eikö työnnä sielu jalo?

Tuskan palo

puhdista ei, tahraa vain.

Kohtaloissa maailmain

tiedän, haavani on pieni,

helppo tieni.

Mutta iskut, jotka kestää sain,

muistot, jotka unohdusta estää,

esiin nousee vihaa kasvattain.

Ken ei jaksa täysin anteeks antaa,

kärsimystä itse saa hän kantaa,

niinkuin itse oisi syyllinen.

Korkein Rakkaus, sua rukoilen,

että unohduksen maistaa saisin,

johon varjokaan ei lankeais;

taivaan puutarhoissa tajuaisin

vasta kuoltuani kasvot nuo,

joiden muisto kipua nyt tuo.

Iloisesti silloin puhuisin

heti lähimmille enkeleille

hymyin, säteilyin mua neuvoneille:

»Häntä nuoruudessa rakastin.

Rinnan elää maassa saaneet emme,

muistan – jotain nousi välillemme,

mitä oli se, en muistaa voi.

Silmieni valo maassa harhain

oli hän, mun nuoruuteni parhain.»

Lähde: Harmaja, Saima 1937: Kaukainen maa: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.