Urhot: II. Mustasukkaisuuden uhri
| I. Taisteluretkelle | II. Mustasukkaisuuden uhri. Urhot Kirjoittanut Kaarle Karikko |
III. Tarullinen salo |
Jonkun ajan ovat urhot olleet kotonaan edellämainitulta retkeltä. Ruotsalainen sotaherra Ehnberg, oli nyt Keurun pappilassa; hän oli tullut tänne pienen etuvartija-joukon kanssa. Hänen miehensä kulkivat ympäristöllä, kuullustellen vihollisten tänne tuloa, ja itse majaili hän pappilassa. Täällä oli hän ollut jo aikoja, ennenkuin Juho ja Taneli olivat kotiaan palanneet, ja täällä ollessaan oli hän kietoutunut tuohon lemmen juoneen, josta tuli pappilan Juho mustasukkaiseksi.
”Hoh, sitäkin miestä, mikä tuo Ehnberg on!” huokasi Juho, tultuaan tulehduksissa kamariinsa, jossa oli Taneli yksistään.
”Kuinka niin?”
”Sen kurjan kädet olivat kiedottuina Annan kaulaan tuolla peräkamarissa, kun sinne satuin menemään. Ja näyttipä siltä, että hän olisi tahtonut ryöstää suuteloita Annalta... Mutta annahan olla, miten siitä käypi, kun minä...”
”Kummallista kyllä,” keskeytti häntä Taneli, ”kun hän tuommoisia vehkeitä pitää täällä, tämmöisenä aikana, jolloin on vihollisen vaino suurimpana sydämen painona. Eihän nyt luulisi ihmisen mieleen syttyvänkään mokomata lempeä: – mutta totta se kuitenkin on, sillä minäkin näin eilen hänet samoissa vehkeissä.”
”Siitä jumal’avita hänen pitää saaman, kun hän toisen morsianta... Minä paikalla toimitan hänet pois täältä; jahkahan van löydän Uoti-rengin, niin ehkä se... Itse en kajoa moiseen hylkiöön,” jupisi Juho, pudistaen päätään ja riensi ulos Uodin pakeille. Ja heidän vähän aikaa kahden kesken puhuttuaan Uoti katosi.
Pian läksi Ehnberg’kin pappilasta eikä sen koommin häntä enää nähty. Uoti kuitenkin ilmaantui muutaman tunnin perästä pappilassa näkyville ja oli kuin puusta pudonnut.
Saman päivän iltana kävelivät Juho ja Taneli pappilasta pari nykyistä virstaa länteenpäin vievää kärrytietä ja pysähtyivät siinä kahden järven, nimittäin Keurunselän ja Suolahden järven, väliselle kohdalle. Tässä tekivät he tuon jättiläistyön, joka on vielä tänäkin päivänä nähtävänä heidän muistonaan. He, näet, kaivoivat tien poikki kaivoksen noitten kahden järven väliin, jota kaivosta nimitetään ”Kukkainojan kaivokseksi,” ja jota nähdessämme täytyy meidän ihmetellä tuota urhotyötä, kun tiedämme, että kaksi miestä on sen kaivanut yhtenä yönä. Kaivos on arviolta noin toistakymmentä syltä pitkä ja enempää kuin syltä syvä sekä sen mukaan leveä.
”Kas tässä saa mies terveydelleen vireyttä ja mielelleen viihdykettä, kun tätä tekee,” sanoi Juho ennen kaivamiseen ruvettuaan ja hymyili omituisesti.
”Sepä onkin tarpeellista,” lisäsi Taneli, ”kun saa jotakin viihdykettä ruumiillisesta työstä, sillä minullakin on niin outo olo ja ilkeä kammo siitä, mitä sille Ehnbergille tehtiin.”
”Siitä viisi,” äännähti Juho, ryhtiänsä korjaten. ”Eipä hän ollutkaan oikea mies; mitä hän toisen omaa suosittelikaan. Siitä suutuin niin silmittömästi sillä kertaa. Sitä en tietysti enää pitemmältä ajateltuani tekisi, mutta se on ollut ja mennyt”...
”Niin, jos hän olisikin ollut meidän vihollisemme, mutta sitä hän ei ollut, vaan paremmin kansalaisemme,” muistutti Taneli.
”Ruotsalainen hän oli.”
”Senpä vuoksi juuri ei olisi pitänyt sitä tekemän, me kun ollaan ruotsin alamaisia. Pelkään, että taivas sen meille vielä kerran kostaa!”
”Miten se kostaa; siitä vastatkoon Uoti.”
”Niin, mutta meidän ei olisi pitänyt häntä siihen houkutteleman ... sitä minä kadun.”
”Kadut! Johan olet joutavissa, kun sillä tavoin luot omaan poveesi helvetin. Kurjaa olisi kuolla tuolla tuumalla. Ihmisen pitää heittämän mielestään semmoiset epäröimiset ja olla vapaa omantuntonsa tuomioilta ... tiedäthän, että hauta kätkee kaikki.”
”Mutta mitäs, kun ihmisellä on sielu?”
”Sinä on sielu missä ruumiskin.”
”No, niinpä se kait lieneekin. Eikä kukaan ihminen katsokaan lähimäisensä onnea niinkuin omaansa täällä matoisessa maailmassa. Niin tekevät ruotsalaiset kuin venäläisetkin, niin ylhäiset kuin alhaisetkin. Mitä muuta kun oman edun katsomista ja ilkeää voitonpyyntöä ovat nämä sodatkin, joissa niin paljon ihmisiä tapetaan ja jonka ikeen alla täällä kansa nytkin huokaa. Mitä hyödyttää meitä tuo ruotsalaisenkaan suoma vapaus, kun mainittu maa käy kaiken maailman sodat ja kiskoo täältä kurjasta Suomestamme verot ja veren tuommoisen hirmuisuuden uhriksi. Silloin vasta ollaan vapaita, kun emme tarvitse sotia eikä taistella mokomassa kurjuudessa. – Mutta nyt, näillä aloilla ollessa, täytyy täällä olla orjana, käydä sotia ja katsoa vielä omaakin parastaan, koska aika on semmoinen.”
”Aivan niin!” myönsi Juho, ja ryhtyi työhön, johon heti kävi käsiksi Tanelikin, ja jonka tehtyä he päättivät pitää täällä Ehnberg’inkin miehiä vahdissa, ettei vihollinen pääsisi yli tästä heidän kaivoksestaan. Tässä luulivat he parahiten voivansa vastustaa vihollista, mutta mainittavimpia kahakoita ei tässä tarvinnutkaan taistella, koska ei sieltäpäin tänne sotalaumoja tullutkaan.
Sotaherra Ehnberg sai surmansa pappilan Uoti-rengin pyssystä eräällä kunnaalla, kaakon puolella Keuruun kirkkoa, joka kunnas on saanut siitä nimekseen ”Ehnbergin mäki.”