Urhot: VIII. Jälkimuistoja
| VII. Hääpidot ja Köyrinjuhla | VIII. Jälkimuistoja. Urhot Kirjoittanut Kaarle Karikko |
IX. Jälleen tulleet |
Mitä miettivät nyt Keurulaiset tuon edellämainitun tapauksen johdosta? Koko seurakunnalle tuli sillä kertaa papin puute, ja sitä paitsi jätti se jälkeensä katkeruutta sekä surullisen ikäviä muistoja. Kirkkoherra Herpman oli silloin leski, joten ei jäänyt Keuruulle häneltä vaimoa eikä eloon jääneitä lapsia.
”Voi sentään! kuinka onnetoin oli se hetki, jolloin rupesin Juhon vaimoksi,” huokasi pappilassa eräs nainen, kuultuaan moisen tapahtuman Ampialasta. ”Olisi ollut parasta Juholle niinkuin Tanelillekin olla erillään venäläisten omasta ... sitä minä heille jo sanoin monta kertaa ... olisihan sitten jäänyt tuommoinen onnettomuus tulematta. Pahuudella on paha palkka täällä ajassakin, mitä sitten ijankaikkisuudessa... Mutta ei muista ihmisparka sitä eläissään maailman synnissä. Armahtakoon kuitenkin suuri Jumala noita onnettomia, niin myös minuakin!”
Tämä näin vaikeroiva nainen oli Juho Herpmanin nuori vaimo, Anna. Hän sai surun sydämeensä ja tuli painavaan mielen vaivaan. Alituisesti nähtiin hän, silmät vetisenä, syvään hartauteen vaipuneena ja kuultiin tuon tuostakin huokaavan: ”Ah, armahda, Jumala, noita onnettomia, niin myös minuakin!”
Sitäpaitsi oli pappilassa eräs toinenkin nainen, piika Liisa, joka myöskään ei ollut ihan iloisella mielellä. Hänkin vaikeroi:
”Oi, onnettomuutta, millekä kohdalle minäkin jäin! Eipä olisi pitänyt niin paljon antautumani Tanelin tahdolle... Minnekä nyt joudun? Minnekkä pääni kallistan?”
”Mitäpä häntä huolit niin suuresti surra,” lohdutti Uoti-renki, joka oli toisia rauhallisempi; ”kyllähän Luoja murheen pitää sinustakin ... ja kelläpä ei täällä matoisessa maailmassa pahuutta ja vastoinkäymisiä ole.”
Nämät jälelle jääneet henkilöt, nimittäin Juhon leski, Anna, palvelioitten kanssa pitivät yhden vuoden vielä taloutta pappilassa, vaan sitten muuttivat he mikä minnekin.
Mutta Uoti renki, hänpä ei lähtenytkään pappilasta pois juuri ”niinkuin varpunen ohran päästä;” hänellä oli täällä joitakin salaperäisiä puuhia ja viivykkeitä. Hän oli usein liikkeessä öilläkin, kartellen kaikkien näkemistä. Muutamana iltana, kun muut rupesivat levolle, läksi hän, rautalapio kädessä, kirkkokankaalle, ollen omituisissa aikeissaan ja puhuen puoliääneen itsekseen:
”No, nythän on niin yösydän, ettei kukaan nähne, vaikka otankin sen aarteen, josta ei tiedä muut kuin minä ja Jumala. Otan kun otankin ... mitäpä syntiä siitä minulle tulee, ja mitäpä se siellä maassakaan tekee, minä käytän sitä hyväkseni... Mutta peijakas, mikä se on?... Ah, Tuima-Jussi...”
Tuima-Jussi tulee ja laulaa:
- ”Napualla tappelussa,
- Suuressa veritaistelussa,
- Suomen urhot sutki noita
- Ryssän sotarutjakoita.”
”Kas sitä, siin’ on mies, joka kulkee yöstämöimässä,” sanoi Uoti, Jussin lähestyttyä.
”Entä itse... Kappas, kun kattila pataa soimaa,” vastasi Jussi ivallisesti.
”Tätähän minä vain ha’in pappilan lapiota, joka minulta jäi kerran metsään. Mutta mitäs kuuluu sinun sotaretkillesi, sitä nyt saan kysyä.”
”Mitäpä sinne kuuluu muuta kuin kovuutta ja kurjuutta; vaikk’en minä sitä aavistanut, vaan kun sotajoukot pakenivat Pohjan perille, niin heitin minäkin ”sissit” sinne, ja tulin levähtämään monesta raskaasta vaivasta.”
”Olit siis kovalla?” jatkoi Uoti uteliaisuudella.
”Vai olinko?... kun tietäisit, kuinka kovalla oltiin Kivekkään joukossa, ja kuinka monta kuumaa saunaa olenkaan saanut kylpeä; mutta ei siitä huoli hurja poika ... ei huoli, vaikka henki ja veri menisi ... pois maata polttamasta, pois kansaa kiduttamasta pitää viholliset karkoitettaman, ja ne piru vieköön!” saarnasi Jussi ja läksi astumaan Lapinsillalle päin.
”Hyvä, ettäs menetkin pois, sinä hulluttelija, että saan tehdä tehtäväni,” ajatteli Uoti, katsoen menevätä. Ja hetken seisottuaan siinä, läksi hänkin kävelemään päinvastaista suuntaa, mentyään tien oheen männikköön, jossa vähän aikaa tirkisteltyään alkoi ruveta lapiollaan maata kaivamaan. ”Rops, rops,” sanoi santaläjät, sinkoillen kaivajan lapiosta kanervikkoon.
”Jopas viimeinkin sieltä tulit!” huudahti hän, jonkun ajan kaivettuaan. ”Ja nyt sinä ainakin olet omani,” lisäsi hän samassa, vedettyään ison puukotelon kaivoksestaan.
”Rahaa! Tuhansia, tuhansia!” jatkoi hän; ”mutta mitenkäs jaksan tämän täältä kantaa pois?”
Vähin erin hinasi hän tätä kotelota, jonka sisässä oli kultaa ja hopeata, lähellä olevaan Tarhija-järven rantaan ja nosti siellä veneesen, viedäkseen sen omiin kätköihinsä. – Vielä otti hän toisen aarteen ”Loutuvuoresta,” jossa oli kuormittain vaskirahaa, ja jotka molemmat aarteet olivat useinmainittujen urhojen venäläisiltä ryöväämiä rahoja. Näillä rahoilla rakensi Uoti tänne Ruokosen talon, ja lienee hän kätkenyt niitä maahankin tämän talon tienoille, koska vieläkin mainitaan Ruokosella olevan aarteita.
Luokaamme vielä silmäys joihinkuihin kertomuksemme alussa mainittuihin muihinkin henkilöihin.
Usein mainittu Matti sai edelläpuhuttuna ”Köyrinjuhla”-yönä Ampialan saunassa ankaran sydämen poltteen, kaiketi siitä kauhusta ja kiihkosta, mikä silloin raivosi hänen luonnossaan, syystä kun viholliset tekivät moista julmuutta, eikä hän voinut päästä näitä nuijimaan. Uhkarohkeus ja arkuuden häpeä taistelivat hänessä niin ankarasti, jotta saattoivat hänen terveytensä vaaraan. Hän sairastui, jossa tilassa ollessaan hän huokaili:
”Sanotaanpa minun jo kerran käyneenkin Tuonelassa, mutta nyt sinne vasta todella menen, ja onnellista on päästäkin pois täältä kurjasta maailmasta, jossa viholliset yhtämittaa maata hävittävät ja polttavat. Heitä vastaan olisin suonut olleeni taistelemassa viimeiseen hengen vetooni asti, sillä ”sorea on sotainen tauti,” mutta sitä kunniata minun osakseni ei tullut... Siunatkoon Jumala maatamme ja sen kansaa! Hän siunatkoon minuakin ja armahtakoon meitä!”
Näitä sanoessaan Matin kyyneleet tulivat tulvillensa ja hän vaikeni vaikenemistaan, kunnes kuoli.
”Tuima-Jussi,” joka osui olemaan Ampialassa tuon kuoleman tapahtuessa, vei heti toisiin kyliin sen mainehikkaan uutisen.
Huttulan talossa Matin entinen toveri, Jussi, otti suuresti osaa tuohon kuoleman murheesen ja sanoi:
”Se vainaja olisi ollut paikallaan taistelemassa isänmaamme puolesta, mutta hänen renkinä olonsa ja naimisensa olivat siihen esteenä, ettei hän joutanut olemaan oikeen alituisesti vihollista torjumassa, paitsi noissa parissa kahakassa Herpmanin veljesten joukossa.”
”Nepä olivatkin oivat retket,” sanoi Tuima-Jussi; ”semmoisia saalliita eivät enää Herpmanitkaan saaneet, vaikka muita pieniä kahakoita kahistiin... Minäpä en huoli, hurja poika, lähden vielä isompiin joukkoihin miekan mittelyyn, sillä parempi on olla sodassa, kuin sodan jaloissa.”
”Niin oikein ... siellä kyllä minäkin olisin, mutta jouduin noihin yhtymisen vehkeisin tuon hennon naisen kanssa, joka siitä on minuakin estänyt, ja ilman sitä, on tässä tämä talouskin minulla hoidettavana.”
”Mutta minkälaisen emännän sinä, kaima, sait tuosta ”herrain lapsesta?”
”Mukiinhan se menee ... kyllä hän on tottumatoin talonpoikais-tapoihimme, mutta ehkäpähän reki varsan vaatii.”
Hyvästi ja onnellisesti elikin Huttulan Jussi puolisonsa, Karpelanin tyttären, kanssa talossaan.
Tuo toimellinen ja siisti emäntä piti talossa puhtautta ja järjestystä. Pois oli nyt pirtin pöydältä entinen, nokinen padan sija, pois tuopin korvista likainen käden sija, pois kaikki karsimiilu lattialta ja muu lika törky siitä paikasta, missä ei sen olla sopinut. – Tämä sivistynyt emäntä oli hyvänä esimerkkinä muillenkin emännille sekä kansalaisille, ja tämän muistona on hänen omien, helläin kätensä istuttama pihlajapuukin vielä Huttulan mäellä olemassa.