Urhot: X. Vaarallinen vala
| IX. Jälleen tulleet | X. Vaarallinen vala. Urhot Kirjoittanut Kaarle Karikko |
Urhot |
Aika kului kaikkine muutoksineen ja tapahtumineen. Paljon olivat jo olot muuttuneet täällä ennenkuin kirkkoherra Herpman heitti kuoleman kautta, vuonna 1729, viimeisen kerran Keuruun.
Oli muuan kesä-ilta, Herpmanin viimeisinä täälläolo-vuosina. Aurinko oli vielä jokseenkin korkealla, viehättävästi säteillen selkeällä taivaalta. – Kirkkoherra Herpman katselee nyt kansliahuoneessaan kassakirjojansa, höpisten itsekseen:
”Kummallista, kun minä olen jo aikoja sitten kuuluuttanut, eivätkä vaan ole tuoneet voita. Ei nyt olla oikeassa ... mitä hittoja, eihän täällä näy kun muutamia maksajia. Kas tuossa on viimevuotinenkin maksamatoin ... se on oikein ihmeellistä! Toisivat kerrankin aikoinaan ja oikein runsaasti. Mutta minun täytyy...”
Huoneen ovi aukeni ja siitä astui sisään eräs nainen, joka keskeytti kirkkoherran ahneet ajatukset ja joka riensi tätä arvoisata kirkkoherraa tervehtimään.
”Mitä nyt Ruokoselle kuuluu?” kysyi kirkkoherra tervehdykseen vastattuaan.
”Voita toin tänne,” oli vastaus.
”Hyvä, minä kirjoitan maksetuksi ... saatte viedä sen tuonne emännän puolelle, kyllä hän ottaa vastaan.”
”Mutta olisi minulla vähän muutakin asiata.”
”Mitä se sitten olisi?” kysyi kirkkoherra, tullen hyvälle tuulelle, kun näki olevan emännällä oiva joukon voita.
”Se ... se asia on vaikea puhuakin ... mutta...”
”Puhukaa vain.”
”Kun se meidän isäntä ei saa haudassaan lepoa; hän, onneton, on käynyt usein unissaan minun puheillani ja valittanut oloaan, sanoen, että jospa kirkkoherra antaisi anteeksi hänen pahat työnsä... Sitä rukoilen nyt minä hänen puolestaan, ja tässä olisi takasin näitä...” virkkoi emäntä, ja veti nähtäville pussin, jossa oli joukko kultaa ja hopeata.
”Jaa, jaa, Uoti-raukkaa!” lausui kirkkoherra ja katsoi raharöykkiöön; ”hän vannoi minulle, ettei ottaneensa täältä omaisuutta, vaan nyt se on hänen edessänsä. Mutta en sentään tahdo hänelle kostoa huutaa. Hän levätköön rauhassa. Häntä armahtakoon Jumala!”