Usko Toivo Rakkaus

Usko Toivo Rakkaus. Kolme näytöksinen näytelmä. Kirjoittanut anonyymi

Ensimäinen näytös.

Einarin atelieeri. Keskellä lattiaa stafflia, jolla suuri taulu, joka kuvaa alastointa nuorta naista. Einar käsivarret ristin rinnoilla katselee työtään. Armas loitompana referveerattu epäilevä ilme kasvoissa.

Einar.

Minä tahdoin kerran kuvata naisen sellaisena, kuin hän on. En kauniina, sellaisena, jolla ei ole yhtään naarmua ihossa, eikä sellaisena, jolla on vallan naarmuja, en. Tahdoin luvata hänet kellertävä ihoisena, laihakkona, sääret ehkä hiukan epäestetillisinä vain luonnollisin. Mallini on suomalainen työläisnainen. Hän on kahdeksantoista vuotias. – Hän on elänyt karuissa oloissa, eikä ole saanut rasvoittua. Jalat ovat laihat, mutta kestävän näköiset. Se on rotumerkki. Sääret ovat hyvin kehittyneet, ylhäältä jäntevät, polven kohdalla kulmikkaammat – ihan kuin arabialaisilta naisilla, jotka ovat kulkeneet paljon jalkaisin: Vatsa on pyöreä ja korkea – kupu syvä ja vyötäiset paksut. – Rinnat ovat pienet – vaan kimmahtavat. – Käsivarret sirot, ylhäältä täyteliämmät, alhaalta jyrkästi kapenevat. – Kädet ovat jäntevät ja soikat kuin jalatkin. – Hän jaksaa kiertää kirnua tunnittain. – Näetkö, kuinka kiinteät käsivarren ala-osan ohueet lihakset ovat. Hän on syönyt enemmän leipää kuin perunoita. Se on hyvä merkki. – Katso hartioita. Ne ovat leveät. Kestävät taakkoja. Kaula on lyhyt ja jäntevä. – Se yhdistää neliömittaisen pään tanakkaan ruumiiseen. – Kasvot eivät ole kauniit – leuka on liian leveä, poskipäät paksut – otsa leveä – takapää suuri – vaan siinä on suurille aivoille hyvä tila. – Rotu voi olla nerokasta vaikka lyhytläntäistä ja laihaa. Se onkin hyvää. Suuri ja lihava ruumis on veltto. – Tukka on paksu, pitkä ja rasvainen. – Terveyden merkki – mongoolisen barbaarisesti verevän rodun merkki. – Tässä on oikean suomalaisen naisen kuva. – Kaunis hän ei ole – vaan me voimme häntä rakastaa hänen älynsä, luonteen lujuutensa ja uskollisuutensa tähden. – Minä uskon, että tällä luon tulevaisuuteni. Niin, Armas – olen iloinen, niin iloinen. Et tiedä! – Olen vuosia etsinyt aatetta. Se tuli – se tuli kuin uni – se tuli tietämättäni. – Tein työtä, etsin mallin, sain hyvän, mielikuvitukseni oli virkeä – tässä on kuvani – vaalealla, hieman musta ja punaraitaisella pohjalla – ruskeilla väreillä, vahvasti piirrettynä ja koruttomana. Se on suomalaisen taiteen ihanne, minun – ah – ihmiskunnan. Vaatimattomat värit, hyvä piiros – vaikutus vahva, ja realistinen. – Eläköön! – Olen rakastunut kuvaani ja olemassa olooni ja siihen naiseen, jota on paljastanut itsensä minulle. Hän on oikea suomalainen nainen, kaino ja puhdas, vaan vapaa turhista ennakkoluuloisia. Hän on toverini ja morsiameni ja elähyttäjäni – ei enkeli – ei demooni – vaan ihminen – ihminen. Mikä ihana sana.

Armas.

Opettajamme tulee! Saamme kuulla mitä hän sanoo.

2:nen koht.

Opettaja edelliset.

Opett.

Tuossa siis on taulunne, jonka nyt ensi kerran lähetätte taulunäyttelyyn. Palanen hyvää työtä, oikeita värejä, olkea perspektiivi, aihe rohkea, asema luonnollinen. – Tjaah. – Saa nähdä mitä yleisö sanoo.

Einar.

Yleisöä en pelkää. Jos taulu on luonnollinen niin se vaikuttaa yleisöön.

Opettaja.

Vaan mitä sanoo ylilautakunta.

Einar.

Siitä viis.

Opettaja.

Toivotan onnea! – Toivotan onnea! Onko lautakunta jo nähnyt sen?

Einar.

Aion juuri viedä sen sinne.

Opettaja.

Mennäänpäs yhdessä (erikseen Armaalle). Olen hyvin utelias kuulemaan, mitä lautakunta sanoo, sillä – minä pelkään.

Armas (samaten).

Niin minäkin. – Taulu on liian luonnollinen.

Opettaja.

Ihmiset eivät tahdo nähdä itseään alastomina.

Armas.

Ei.

Einar.

Noh, mennään. On kuin olisi hääpäiväni. – Tässä on onneni ja morsiameni.

Opettaja.

Intoilija! (menevät).

3:as koht.

Einar, Armas (hetken perästä takaisin).

Einar.

Nyt he saavat tuolla ylhäällä kerran nähdä ihmisen sielun paljastettuna taulussa.

Armas.

Se on harvinaista nykyään. – Näkee vain sielun repaleita tahi sieluja, jotka ovat vääristyneet kuin intialaisnaisten jalat – tahi vihdoin ei näe sieluja ollenkaan, vaan sielukuvia – mannekiineja.

Einar.

Olet oikeassa. Vaan me nuoret voimme olla toisenlaiset etsiä sieluja, joita voi paljastaa.

Armas.

Rukoilkaamme taivaalta siihen apua.

Einar.

Ja älkäämme peljätkö kylpeä puhtaassa kyvyssä. – Tuulessa ja kauniilla säällä totuuden meressä. Kuuluu askeleita. He tuovat sanoman taulustani. – Pelkään hieman. – Avaa ovi, Armas. En uskalla itse. (Armas tekee sen, palaa laulu kädessä).

Einar.

Mitä?!

Armas.

Taulu on refuseerattu.

Einar.

Miksi?

Armas (lukee kirjelipun).

Vaikuttaa raa’asti. – On epäesteetillinen.

Einar.

Epäesteetillinen! – Ja miksi?

Armas.

Katso, mitä olet maalannut kainalokuoppaan.

Einar.

Sehän on luonnollista.

Armas.

Vaan se voi vaikuttaa katsojiin ärsyttävästi ja siksi se on epäesteteetillista.

Einar.

Kun eivät he sitä näkisi luonnossa – ja useinkin!

Armas.

Siksi juuri rakkaani. Siksi juuri. Taiteilijan pitää kaunistella luontoa ja tuudittaa ihmiset autuuden uneen.

Einar.

Oi – aaseja!

Esirippu.

Toinen näytös.

Einarin huone, hyvin kolkko, rikkinäinen sohva, vanha puusänky, uutimet likaiset ja rääsyiset. Huoneessa on tupakan savua. Einar istuu taulun ääressä. Kuului askeleita. Hän peittää liinalla taulun.

1:nen koht.

Armas (tulee).

Einar. Sinäkö Armas? Siitä on monta kuukautta kulunut kun luokseni jokin sivistynyt henkilö suuresta maailmasta eksyi. Mikä seikka saattaa sinut luokseni? Tänne eivät viitsisi vaivata koipijaan kellään muut kuin karhujat ja piirustuslaitoksen vahtimestarit, joille pitää maksaa siitä, että he tuovat takaisin hyljätyt tauluni.

Armas. Yhäkö riitelet lautakunnan kanssa?

Einar. Jos en! – Kun maalaan sellaista, johon koko sieluni pusertuu, silloin se sanotaan epä esteetilliseksi, kansaa villitseväksi ja Jumala ties miksi! – Siten he tekevät minusta pikkutaiteilijan, joka muruina jakelee henkensä apua huutavalle ihmiskunnalle. – Niin kauan he pusertavat minua pakkoröijyyn etten vihdoin osaisi käyttää käsivarsiani enää. – Mutta he erehtyvät. Se ei tule koskaan tapahtumaan. Ennen kuin kuolen, tahdon laulaa lähtö lauluni kuin kuoleva joutsen, tahdon maalata ihmisen sellaisena, kuin hän on – en sellaisena, joksi hänet uskoin, sillä toivon herättäväni ihmiset unestaan.

Armas. Sinä olet mies, Einar! – Hauskaa ei sinulla ole – täällä laitakaupungilla. – Voitko olla vailla kaikkea iloa ja valoa.

Einar. Se ei tee mitään. – Elämä kuohuu sisässäni, ilo sykkii sydämessäni, maailma on mielikuvituksessani, valon etsin unelmissani.

Armas. Onnellinen sinä, joka huolimatta siitä, että et joka päivä saa syödä kylläksesi, että teoksesi hyljätään ja elämän tehtävääsi vastustetaan, että sieluasi raatelevat jokapäiväisyyden tuhannet pistokset – onnellinen sinä, joka jaksat kestää ja joka voit uskoa valoon pimeydestä huolimatta, joka nyt maailmassa vallitsee.

Einar. Minä toivon – minä toivon, että päivä valkenee – siksi en tunne vilua, entä nälkää, en jokapäiväisyyden pistoksia – en kahleiden painoa – Minä toivon. – Se tekee minut voittamattomaksi.

Armas. Ystäväni!

Einar (paljastaa taulunsa). Tässä en elämäni työ. Näetkö naisen, joka hyväilevänä seisoo, pää pystyssä, ruumis paljastettuna, silmät puoliunessa vuoteella, jolla äsken hän antautui kultaa omaavan nuorukaisen hillitsemättömälle himolle. – Siinä naisessa on ihmiskunnan kuva. – Siinä on laiskuus, joka ei tahdo itseltään mitään vaatia vaan antautuu elämän virtaan, jossa toisia poljetaan ja jossa uipi mukavasti pehmeässä loassa. Siinä on omanvoiton pyyntö, siinä on panetteluhalu, siinä on itsekkäisyys. Näetkö jalkoja, jotka ovat leveät ja lölläkän lihavat. – Ne ovat astuneet valheen pehmeää tietä, jonka peittävät ruusut ja jolle levitetään suvaitsevaisuuden pehmeät matot. Näetkö polvia, jotka eivät koskaan ole nöyryydestä ja itsensä tuntemisesta vaipuneet rukoukseen kovalla lattialla. Näetkö kupua, jossa kaikki hillitsemättömän himon taiat ovat täyttyneet. – Näetkö rintoja, joita on kullan voitoksi paljastettu. Näetkö koko olentoa joka käsivarret pään takana rehentelee – valheellisella silkkipeitteellä, jossa toinen puoli on pumpulia. Hänen katseensa on röyhkeän varma – kuin tahtoisi hän sanoa. – Minä tunnen ihmiset. He eivät tahdo kieltäytyä – ennemmin he myyvät pimeyden ruhtinaalle sielunsa. – He tekevät murhia, jotta he saisivat minua syleillä, he varastavat, he valehtelevat, he pettävät leskejä ja vievät leivän orpojen suusta, jotta he saisivat ryömiä minun veltolla ruumiillani himonsa vallassa kalpeina ja vahto suussa. Niin on ihmiskunnan laita. Himoilla sitä hallitaan, himonsa vuoksi jokainen tahtoo hallita. Minä – minä alaston pahe minä hallitsen kaikkia. Minä olen se kultainen jumalankuva jonka edessä kaikki kumartavat ja jolle kaikkein rikosten voitot uhreina kannetaan.

Minun ei tarvitse vaivata itseäni rehellisellä työllä. Minä loijon toimettomana vuoteellani, minä nukun silkkipeitteellä, minä hymyilen ja ojennan velttona käsivarteni, niin minua palvellaan kuin jumalata. Minä olen typerä, minä olen häijy, minä olen sydämmetön, minä olen irstas, vaan minua ei kukaan rankaise, sillä minä olen sellainen kuin yhteiskuntakin on. Minä olen sen alaston kuva. Rintani riippuvat lihavina ja paljaina – nautinnon raskaat kukat – minun kupeeni on paljas. Se on pohjaton halussaan kuin ihmiskunnan riettaus – minun polvissani on laiskuuden ja jaloissani raakuuden merkki – minun tukkani on musta ja rasvainen. – Siinä on öisten irstailujen jättämä hikitalma – minun silmäni kiiluvat. – Minussa on vielä iltaisen viinin vaikutus. – Minun järkeni on himmeä. Minulla ei ole muuta tietoa kuin se, että paljastaen irstaat ruumiinosani houkuttelen nuorukaisia unhottamaan jumalansa ja ijäisyyden lait. – Minä olen ihmiskunnan epäjumala. Kavala, irstas, sydämmetön, julma kuin se –. Olen voimakas, siksi nauran. – Minä hallitsen – hallitsen kaikkia uhkuvan lihani alastomuudessa. – Katso Armas! – Enkö ole osunut oikeaan. – Lihasten pinta on rosoinen ja punervo, lihakset ovat kuin taudin ja saastan pöhöttämät. Kasvot ovat typerät, katse on kavala ja kiiluva. – Tukka on jäykkä. Koko vartalo raa’asti paljastettu – vuode epäsiisti ja räikeä, valheellisessa loistossaan. – Siinä on ihminen ja ihmiskunta. – Korea pinnalta – lihava ja elämää uhkuva. – Vaan se lihavuus on valheellista, se rusopinta ei kestä kauan. Tuossa komeassa ruumiissa piilee mädännyttävä tauti. – Kaikki on silkkoa ja kaunaa. – Hänen loistonsa on täynnä taudin siemeniä – ruttoisen taudin siemeniä. – Kaikki on lahoa – kaikki murenee, kaikki haiskahtaa ruumiille. – Paiseita puhkee salatuissa ruumiinosissa. – Uh – kun he saavat nähdä kuvani – kauhistuvat he – jos eivät ne ole siksi tylsistyneet, etteivät he näin selvää kieltä tajua. – Sen pahempi heille. – Lähetän tauluni ensi näyttelyyn. – Nyt toivon lyöväni suuren lyönnin – sen jolla itse pääsen selville itsestäni ja päämaalistani ja jolla masennan vastustajani. – Olen köyhä – olen sairas – lääkäri sanoi, jos en pian saa apua – kuolen. – Olen 25-vuotias – – raskasta on vielä kuolla – näin nuorena. – Vaan jos sitä ennen saan aatteeni ilmoitetuksi – olen elänyt kyllin. – Olen elänyt kyllin, kuten sanotaan Wilhelm von Schwerinistä. – Olen niin iloinen. – Olen valmis lähtemään pois tästä maailmasta, jos vaan tietäisin, että olen elämän tehtäväni täyttänyt.

Armas: Sen olet tehnyt. Toivokaamme että ihmiset sen käsittävät.

Einar (raskaasti): Niin toivokaamme. (Iloisemmin): Ja nyt, rakas ystävä, tule kanssani Jumalan kauniiseen luontoon. Olen niin onnellinen tänään. On kuin soisi sisässäni hiljaista urkusoittoa. – Tule! Tule Alppilaan! Juomme lasin teetä. On ihana syyskesän iltapuoli. Lehdet ovat kellastuneet, vaan luonto on rauhallinen, sillä se on kantanut hedelmiä ja odottaa tulevan talven hiljaista lumipeitettä – kuolemaa – tule!

Armas: Tulen!

(Menevät).

Esirippu.

3 näytös.

Sairaalassa – Ikävän näköinen, räikeä valoinen sali, sairasvuoteineen, joista kuuluu sairaitten uikutusta ja valitusta. Harmaapeitteisellä vuoteella lepää Einar. Hän on sinervän kalpea, silmät ovat suuret peloitta van kirkkaat. Hän tuijottaa toivottomana valkoiseen sairashuoneen kattoon. Kasvojen ilme ilmaisee maailman halveksimista. Silloin tällöin hän yskäsee koleasti.

1:nen kohtaus.

Armas, Einar.

Armas (kuiskii) Hyvää päivää.

Einar (katkerasti) Sinä!? – Mitä sinulla on puhuttava!?

Armas (arasti) Tulin sinua tervehtimään.

Einar (kylmästi) En kaipaa kenenkään tervehtimistä.

Armas (lempeästi) Oletko hyvin sairas?

Einar (välittömästi): En tiedä.

Armas: Olen ollut matkalla. – Niin. Olemme itsekkäät. Emme jouda muistaa muita. – Jokainen taistelee itsekseen. Ei ehdi vaalia haavoitettua toveriansa. – En ole auttanut sinua taistelussa. Suo anteeksi (ääni on sortunut).

Einar: Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa. – Sota on ankaraa. – Ei toinen ehdi sen mylläkässä muistella toista. – Toinen kaatuu – toinen voittaa. Minä olen tuomittu kaatumaan. (Hymyillen) Yli ruumiit en käy ihanne voittoon – yli veren.

Armas: Ah!

Einar: Älä valita! – Olen ylpeä siitä, että olen kohtalon valikoima. – Kuolemaan määrätty – aatteen vuoksi – Kuolen pian – en ehdi aatettani täysin ilmi tuomaan – vaan jotain ehdin ilmoittaa vihaani, palavaa vihaani. – Niin – vihaan – vihaan kaikkea vääryyttä. (Yskii) Katso – en jaksa nousta – ota – se sänkyni jalkopäästä. – Noin sen olen maalannut. Sen olen maalannut (Armas ottaa taulun sängyn jalkopäästä) taudin raateleva koura sydämessäni – vaan vihan puna kasvoillani – kuumeisena – houruisena – viimeinen veren tilkka raivoisasti virraten suonissani. – Siinä on verta – se on purskunut suustani yskiessäni. – Vaan tuo veri on saava tuhansia raivoon – niin tuhansia. – Kun kerran kuolemani jälkeen tauluni asetetaan kansan nähtäväksi. Katsokaa lapset, sanoo äiti sydänkäpysilleen – katsokaa, tuossa on sorretun verta. – Se on punainen kuin viha, se ei poistu – se hehkuu siinä kuin koston salainen kipinä ihmissydämessä. – Katso – tuossa on nykyisyyden kuva – vanha nainen – jonka sielu on kuollut, ennen kuin ruumis on hautaan laskettava. – Näetkö lerpahtavia leukoja, joiden välisiä kuola tippuu hampaattomista ikenistä. – Näetkö käsiä, jotka lapsen käsien lailla hapuroivat, näetkö silmiä, joiden kiilto on sammunut? – Katso tutisevaa olentoa, joka ei alusta pitäen ole kehittänyt voimiaan järkiperäisesti, niin että vanhana – silmä olisi lempeä – viisaudesta – eikä tyhmyyden tylsistyttämä – niin että käsi ei hapuroisi – vaan varmasti vaikka vitkaan tarttuisi esineeseen, sillä luonnoton intohimo ei ole sitä ennen aikaan kuivattanut – niin että kuolema olisi sopusointuisaa hiljenemistä, kuin vienoa soittoa, joka vähitellen taukoo, vaan ihanuutensa vuoksi jäi väräjämään ihmisen mieleen.

Katso kasvojen uurteita, jotka kertovat itsekkäisyyden, intohimon, vääryyden, kavaluuden synnyttämistä rumista kasvoneleistä, katso lanteita, jotka ovat irstaisuuden laihduttamat – katso jalkoja, joita syöpä on syönyt – hiuksia, jotka verettömyys on harmaiksi ja kankeiksi tehnyt – katso huulia, jotka elottomina riippuvat – siinä on ihanteettomuuden loppu – mullaksi muuttaminen, ennenkuin hauta aukenee, sielun kuolema jo tässä elämässä, kuolemattomuuden menettäminen ikuiseksi.

Joka ei henkeänsä vaali, hän on kuollut kappale, hän elää mätänemisen elämää, hän liikkuu häviön merkit jo tässä elämässä olennossansa. – Kuinka paljon eikö löydy tällaisia kuolleita henkilöitä, jotka kuin sairas ruumiin osa häiritsevät yleistä varttumista, kuinka paljon eikö löydy haaskoja, jotka turmelevat raittiin ilman, puita, joiden sisus on ontto ja madonsyömä. – Heille tulee kuolema liian myöhään niille jotka kuolleina elävät, joiden olemassaolo on sama kuin basillien, jotka nyt minutkin estävät elämästä – (yskii) jotka tukehduttavat minut – tukehduttavat. – Oh! – sillä olemassaolo on ikuinen taistelu – hyvien ja huonojen välillä basillien välillä – huonot pitää tappaa – se kuolema on elämäksi – ja jos eivät hyvät uskalla – niitä vastaan taistellessaan kuolla – on heidän elämänsä kuolemaksi. – Hyvästi – en jaksa enempää. – Sankarin kuolema on elämä – vaan siihen tarvitaan rakkautta, – Ah tukehdun – hy-väs-ti – olen onnellinen – sillä kuo-le-ma ei ole suu-rin onnet-to-muus – on suu-rem-pi-a – (kuolee).

Armas: (polvillaan) Oi, että osaisin – minäkin – kuolla – oi, että – uskaltaisin! (kätkee kasvonsa kasiin ja itkee).

Loppu.

Lähde: Työmies 22.10.1903, 31.10.1903, 21.04.1904.