Usko auttaa

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Usko auttaa.

Kirjoittanut Eetu Salin


Marraskuun ensipäivänä 1908 sain tyrmääni jo 18 päivänä lokakuuta lähetetyn näin kuuluvan sähkösanoman:

”Helsingin työväki uutta taloaan vihkiessään muistelee lämpömielin entistä puheenjohtajaansa ja ensimäisen talonsa ostajaa. Asia, jonka puolesta olet toiminut, työskennellyt ja kärsinyt, edistyy, se olkoon lohdutuksenasi. Tuhansien toverien lämpimät, rohkaisevat tervehdykset!

Valtuutettuina Tainio ja Perttilä”.

Nuo sähkösanoman muutamat sanat johtivat muistiini useita tapahtumia Helsingin Työväenyhdistyksestä kymmenkunta vuotta sitten. Kerron niistä sellaisia, joilla arvelen olevan yleisluontoista merkitystä.

Helsingin Työväenyhdistys majaili lähes perustamisestaan v. 1884, eli tarkemmin sanoen vuodesta 1887 vuoteen 1898, talossa n:o 12 Kaivokadun varrella. Ensimäisenä kymmenenä vuotenaan se tosin ei suuresti työläisiä liikuttanut. Suuren suuri enemmistö työväestä tuskin tiesi missä koko Työväenyhdistys majaili, vielä vähemmän mitä se toimii ja mitä sen pitäisi toimiman. Mutta yhdeksänkymmenluvun puolivälissä tämä suhde alkoi muuttumaan. Niiden muutamien yksityisten työläisjäsenten lisäksi, jotka yhdistyksen alkuajoista asti olivat siihen kuuluneet, liittyi nyt jo muutamia kymmeniä, sittemmin satoja. Ja suurena lakkokesänä 1896 tiesivät jo tuhannet työläiset eri ammattialoilta missä on Helsingin Työväenyhdistys, kuin myös mitä siellä pääasiallisesti toimitaan ja mitä yhdistyksellä kaikkine eri osastoineen, toimikuntineen ja puuhineen noin ylimalkaan sanoen tarkoitetaan. Ilman erityistä asiaakin alkoi jo Työväenyhdistyksen huoneusto vetää työläisiä joutohetkinään puoleensa. Pyhäsin ja työlakko- tai muiden yleistä mielenkiintoa herättäväin tapausten aikana olivat jo kaikki huoneet (toisinaan pakatenkin) täynnä. Työväenyhdistyksen varsinaiselle valiojoukolle oli se jo tullut toiseksi kodiksi, jopa muutamille miltei ensimäiseksi ja ainoaksikin.

Eräänä huhtikuun lauvantaina keväällä 1898 leviää sitten tieto, että Helsingin Anniskeluosakeyhtiö on vuokrannut sen talon, johon Työväenyhdistys jäsenineen jo oli ikäänkuin kotiutunut. Seuraavana päivänä, sunnuntaina, tuo jobinposti vasta kerkiää tulla jäsenten kesken yleisemmin tunnetuksi. Katkerasti se kaivelee mieliä. Kuulevat siinä kapitalistit ja viinapatruunat kunniansa, kun tuo huoneiston anastus Työväenyhdistykseltä kapakaksi käsitetään ei ainoastaan työväenliikkeen katalaksi vastustamiskeinoksi vaan vielä sen ohessa solvaukseksi ja ilkeäksi ivaksi niitä ihanteita kohtaan, joita työväki jo alkoi huomattavasti omata. Eikä tuo mielen katkeruus purkaudu ainoastaan sanoiksi, myös vastatoimenpiteitä suunnitellaan samalla. Niinpä siinä sunnuntain aamupäivällä kerrottuani sen ikävän huoneistouutisen ammattiosastoni kokouksessa, ehdottaa joku sen johdosta lakattavaksi käymästä Anniskeluyhtiön kapakoissa. Ehdotus saavuttaa yksimielisen hyväksymisen mielenosoitusmerkityksessä. Saman päivän iltaan mennessä on tuo kapakkalakko-ajatus jo koko lailla laajentunut. Kurikan Matti ja muurari Johansson suunnittelevat jo eräässä juttutuvan nurkassa mahdollisuutta lakata työväen tykkänään käyttämästä väkijuomia, kumminkin toistaiseksi. Tuohon juttuun takertuu useampia. Väitteitä kuuluu myötä sekä vastaan. Lakkoajatusta yhtyy kannattamaan yhä useampi. Kysymyksestä intresseeratut vetäytyvät sen vuoksi johonkin sivuhuoneeseen keskustelemaan asiasta perusteellisemmin. Siellä syntyy tuima väittely. Muutamat pitävät sellaiseen hommaan yhtymistä kerrassaan naurettavana, toiset epäilevät, ettei voi saada joukkoja innostumaan asiaan riittävän suuressa määrässä ja pieni joukko taas ei ole mistään merkityksestä. Tuommoisten joukossa oli myös Taavi. Pääseepä siinä silloin väittelyn kuumuudessa suustani lause, jota en tyyneellä mielellä ollessani ole halukas toistamaan, sillä lyhytnokkaiset voisivat siitä loukkaantua, yksinkertaiset käsittää ja ilkeämieliset tulkita sen väärin, vaikkakaan se ei sisältänyt muuta kuin minun rajattoman luottamukseni agitatsioonin voimaan. Viittaaminen siihen sisältyy kuitenkin tämän kirjoituksen suunnitelmaan, joka selviää myöhemmin. Nyt on ennen sitä jatkettava vähän vielä juomalakkovalmistuksia saadaksemme sen lennokkaaseen vauhtiin.

Väittelyn tulokseksi kun kerran jäi juomalakkoaatteen toteuttaminen käytännössä, tarkotuksella temmata joukot työväenaatteen vaikutuspiirin sisälle ja osottaa nahjustelevalle raittiusväelle mitä tietä on pyrittävä viemään raittiusaatetta perille, jos vakaumuksen tie, kuten me uskomme, ei näyttäydy päämäärään vievältä. Mutta ennen kaikkea oli valtavalla joukkoliikkeellä näytettävä viinapatruunille, ettei kansa vielä ollut niin himojensa orjuudessa, että sen kanssa oli mahdollista menetellä miten mielivaltaisesti tahansa. Anastajille oli osotettava anastettavien siveellinen tarmo. Eikä viipynyt montakaan päivää ennenkun koko kaupunki kohisi suuresta väkijuomalakosta. Jo kaksi viikkoa tämän jälkeen täyttyi kaartin maneesi juomalakkoon halullisista ja Vapunpäivänä kertyi mielenosoittajia Mäntymäelle noin 15,000 henkeä. Koko maan tempasi mukaansa se valtava vihuri. Ja vaikka itse tuo liike, juomalakko semmoisenaan, olikin ohimenevä puuskaus, jommoisena se oli alkuunpanijainsa taholta ajateltukin, jätti se kuitenkin tuntuvia jälkiä raittiusliikkeeseen. Kieltolakivaatimus astui sen jälestä päiväjärjestykseen ja myötätuntoisuus, lähempi yhteistoiminta raittiusliikkeen ja työväenliikkeen kesken, jäi juomalakon seuraukseksi. Kapitalistimailmaa sellainen jättiläisliike hämmästytti ja työläisiä se suuressa määrässä herätti. Kaikki kävi niinkuin oli laskettukin. Meidän kannalta katsottuna onnistui juomalakko ihan mainiosti. Onnistui aivan niinkuin uskoimmekin ja ainoastaan senvuoksi, että uskoimme sen niin onnistuvan. Usko auttaa.

Mutta siinä oli vasta yksi osa sanottavastamme. Pääasia, itse tämän jutun ydin on vielä kertomatta. Edellinen oli vaan asetettava tämän yhteyteen sentähden, että se antoi vauhtia seuraavalle:

Vielä samana iltana, kun edellä kerrottu juomalakon synnytyskeskustelu oli pidetty, jupakoitaan Työväenyhdistyksen juttutuvassa siitä huoneistokysymyksestä. Miehissä siinä mietitään mihin ihmisen pojat (tyttäriä ei silloin juuri ollutkaan mukana) Kaivokadulta lähdettyä päänsä kallistaisivat. Niin kipeästi tuntui tuo huoneiston anastus koskevan työläisten rintoihin, että voi uskoa sen johdosta ryhdyttävän verrattain suuriinkin uhrauksiin, jos vaan sopivalla tavalla pudistaa kansan karttuisata kättä. Siihen luottaen rohkenin siinä innostuksen inspireeramana ennustaa vuoden perästä olevan Helsingin Työväenyhdistyksellä oman talon. Tainio muistuttaa nyt äskeistä huimaa väitettäni juomalakkokeskustelussa. Niin mahdottomalta tuntuvaa kuin olinkin silloin väittänyt, myönsi hän kuitenkin sen saattavani toteuttaa ennenkuin tämän väitteen, että Helsingin Työväenyhdistyksellä olisi vuoden päästä oma talonsa, sillä paitsi jo mainittua uskoani ei siihen suurin muita edellytyksiä näyttänyt olevan. Se jotain nelisentuhatta markkaa, mikä yhdistyksellä lienee silloin sitä varten ollut säästetty, ei Helsingin talonostokysymyksissä varsinkin keskikaupungilla merkitse juuri mitään. Hra W. von Wrigth oli jo aikaisemmin kolkutellut kaupungin isien omiatuntoja, anomalla tonttia Työväenyhdistykselle, niin ettei siihenkään keinoon nyt huolinut turvautua, kun katseet yläilmoissa Työväenyhdistystä kohtaan olivat muuttuneet entistä karsaammiksi.

Kesäkuusta siirtyi sitten Työväenyhdistys vuokralaiseksi taloon n:o 27 Yrjönkadun varrella. Lakko, agitatsiooni, yleiset kokoukset y. m. riistivät ajan kesäkautena niin, että omatalo-kysymys, paitsi sitä varten pidettyjä ja entistä paremmin onnistuneita arpajaisia, sai syksyyn asti levätä. Mutta syksyn tullen se sitten otettiinkin oikein todenteolla esille. Ääretön tilanahtaus muistutti aina mieliin asian tärkeyttä, ja mieliala työväestössä tuntui jo ilmeisesti sellaiselta, että tuumasta voi tulla tosi. Mutta kun tästä huomautin eräässä kahdenkeskisessä juttelussa Wrigthille, koettaen saada myös häntä asiasta innostumaan, ilmaisi hän epäilyksensä hommasta sanomalla: ”Te vaan luotatte liian paljon siihen työväkeen. Sen innostus on ainoastaan hetkellistä, eikä sille voi perustaa yritystä, jossa kysytään suuremmoista aineellista uhrausta ja jatkuvaa sitkeyttä onnistumisen ehtona”.

Mutta kuten sanottu puuhaan ryhdyttiin tuollaisista epäilyistä huolimatta. Ensinnä suunniteltiin kannatusosakeyhtiön muodostamista sitä varten, vaan ennenkuin se puuha kerkisi kunnolleen selvitä katsasteltiin jo mikä talo se parhaiten sopisi Työväenyhdistykselle. Tiedettiin omistajain olevan halukkaita myymään myös sen talon missä oltiin. No mitäs muuta kuin ostetaan pois. Mutta kysymyksessä on kahdeksankymmentätuhatta markkaa käteistä rahaa. Mistä heltiää sellainen summa? Niin, mistä tosiaankin – sillä välit kapitalistien kanssa ovat juuri kireimmillään. Sähköjohdot Työmiehen painosta ovat parhaillaan katkaistut, paperi kielletty, ”oma lehmä on ojassa”. Mutta talo tässä täytyy saada, muuten kenties joudumme koko liikkeen kanssa taivasalle. Ja se päätetään ostaa, raha-asiat selviytykööt perästä. Vuoden kuluttua on kuin onkin Työväenyhdistyksellä oma talo. Usko auttoi.

Ilman lujaa uskoa ei niillä edellytyksillä olisi arvattu ryhtyä asiaan. Mutta luottamus tuhansien yksilöjen yhdistettyyn tahtoon antaa pontta suurempienkin yrityksien läpi viemiseen. Joukkojen yhdistynyt tahto voi rakentaa temppelejä miltei tyhjästä ja kaataa kukistumattomilta näyttäviä valtaistuimia ikäänkuin yhdellä käden-käänteellä. Uskoa ei vaan saa puuttua, innostus, jota niin usein kaivataan, seuraa kyllä uskosta. Usko taas syntyy kulloinkin kyseessä olevain tosiasiain tuntemisesta tajuntaan herätettynä joukko vaistona, jonka kokemus, summittainen tieto ja tunto asiain oikeudellisuudesta muodostavat. Tärkeänä tekiänä uskon muodostamisessa on myös aika. Sopiva aika on usein kaikki kaikessa. Yritys, joka sopivan ajan tullessa saattaa onnistua aivan kuin itsestään, ei sopimattomalla ajalla läpäise minkäänlaisilla väkinäisponnistuksilla. Mutta milloin on sopiva aika? Se on kysymys, joka erinäisissä asioissa edellyttää kaikkien tekiäin käsittämistä sellaisina kuin ne uudistavain voimain liikkeelle saatettua voivat ilmetä ja toisiinsa vaikuttaa. Mutta jättäkäämme filosofeeraminen siksi, kunnes olemme maksaneet Työväenyhdistykselle äsken ostamamme talon sen entisille omistajille.

Kuinka karttuisa on kansan käsi, kuinka innokkaasti Helsingin työväestö tarjoutui antamaan roponsa oman talonsa hinnaksi, kuinka suuressa mitassa se osottautui ansaitsevansa sen luottamuksen, joka siihen oli asetettu, siitä kaikesta sai käsityksen Työväenyhdistyksen arpajaisista kesällä 1899. Rohkeimpainkin arpajaistoimikunnan jäsenten mielestä oli jo riittävästi uskallettua valmistaa arpajaiset 30,000 (sanoo kolmellakymmenellä tuhannella arpalipulla). Vähäinen ei niinmuodoin ollut hämmästyksemme, kun tuo 30,000 lippua loppui aivan alkuunsa. Loppui tosiaan niin kesken, ettei monikaan puistoon saavuttuaan, suuren tunkoksen vallitessa, enään saanut ainoatakaan, joten kuului äänekästä murinaa siitä, ettei paperia oltu hankittu niin paljon kuin ihmiset olisivat sitä ostaneet. Ja kun poliisikamari määräsi, kaiketi tungosta arpajaiskentällä ehkäistäkseen, pääsymaksun otettavaksi Hesperian portilla, jonka pääsymaksun arpajaistoimikunta asetti ainoastaan 10 penniksi hengeltä, niin vaikka pääsylippujen myyjät sanoivat ylen suuressa tungoksessa olleen mahdotonta kaikille keritä pääsylippuja myydä, karttui siitäkin sentään tuloja 1,100 markkaa. Yksitoistatuhatta henkilöä siis hellitti pääsymaksunkin. Ja se oli siihen aikaan hämmästyttävä ennätys. Sittemminhän ne ovat Helsingin Työväenyhdistyksen arpajaiset, samoin kuin kaikki muukin, vielä suuremmoisemmiksi kehittyneet. Mutta suuremmathan, niin monta kertaa suuremmat, ovat myös nykyään tarpeet ja edellytykset.

Alussa julaistu sähkösanoma ilmottaa Helsingin työväen nyt saaneen itselleen jättiläispalatsin, talon, johon verrattuna tuo 1899 ostettu on todellakin ”torppa”, kuten sitä on kutsuttukin. Uskoa, innostusta ja uhrautuvaisuutta on niin ollen edelleen jatkunut.

Tämän, nyt vihityn Helsingin Työväenyhdistyksen talon vieressä kohoaa myös toinen mahtava, kivimuuri, joka on koko maan työväen uskon ja uhrautuvaisuuden todistus. Tarkotan Työmies-lehden taloa. Sen saman lehden, jonka menestymistä myös herra Wrigth aikanansa siihen määrin epäili, että rohkeni lyödä vetoa siitä, ettei se puoltavuotta enempää ilmesty. Mutta lehden puuhaajat, lukijat, tilaajat uskoivat asiaan, uskoivat Suomen työväen käsityskykyyn; eivätkä he siinä ole pettyneet. Kohoaapa jo kautta maan Työväenyhdistyksien taloja, toinen toistaan uhkeampia. Miljooneja ne jo maksavat. Kymmenittäin jo ilmestyy työväelle omia sanomalehtiä, niistä useammalla on omat kirjapainot. Kymmenintuhansin painoksin jo julaistaan työväenasioita, sosialidemokratiaa, käsittelevää kirjallisuutta. Numerot järjestyneiden luvusta maassa, sekä sosialidemokratisen puolueen äänestäjien luku eduskuntavaaleissa antavat vielä todellisemman, vielä suuremmoisemman kuvan työväen luokkatietoisuudesta, toisiinsa turvautuvaisesta yksimielisyydestä ja uskosta asiansa voittoon.

Viitaten vaan tässä näihin pintapuolisiin, jokaiselle silmin nähtäviin, kourin tuntuviin tosiasioihin voimme ylpeydellä huudahtaa: Mikä loistava ennätys kymmenessä, korkeintaan viidessätoista vuodessa! Tämän tuloksen saavuttamiseen on usko työväen omaan voimaan enemmän kuin mikään muu vaikuttanut. Ja tulos lisää yhä uutta uskoa, johtaa uusiin vielä suuremmoisempiin yrityksiin, uusiin hyödyllisempiin, tosiasiallisempiin voittoihin.


Jälkikirjotus: Vasta vankilasta vapauteen päästyäni sain käsiini Helsingin Työväenyhdistyksen talon vihkiäisjuhlaan (Lokakuun 17–18 päivinä 1908) toimitetun juhlajulkaisun: ”Torpista kivitaloon”. Sen toimittaja toveri Eedvard Valpas antaa siinä perin seikkaperäisen ja numeroilla todistetun selostuksen Helsingin Työväenyhdistyksen talopuuhista, mainitun yhdistyksen vuosikertomusten, pöytäkirjain y. m. asiapaperien sekä oman puuhissa mukana olonsa perusteella. Jo tyrmässä ollessani näin arvellen tapahtuneen, muodossa tai toisessa, niin aineiston puutteessa ja viimeiset kymmenen vuotta Helsingistä poissa oltuani en yrittänytkään Valppaan esittämää puolta aineen käsittelyssä tavottelemaan. Piirsin vain paperilla sen mitä hetken tunnelma toi muistiini. Nyt ”torpista kivitaloon” luettuani on minulle mieluista, että tuo todistelevampi puoli on tullut niin ansiokkaasti suoritettua. Se kun numeroilla todistaa tuon yhä enemmän käsitystäni vahvistavan ja ilahuttavan ilmiön, että Helsingin työväestön uhraukset, innostus ja usko ovat edelleen jatkuvasti lisääntymässä, vieläpä enemmän kuin rohkeastikaan laskien osasin mielessäni kuvitella.

Valpas lopettaa kertomuksensa kirjoittamalla: ”Koko tämä selostus, alusta loppuun asti, osottaa todistetusti ja varsin loistavalla sekä luottamusta synnyttävällä tavalla, että vähävaraiset työläisjoukot saavat aivan suuremmoisia tuloksia aikaan kun yrittävät suurin joukoin ja yksimielisesti: Tällainen yritteliäisyys pitää olla vallalla uudessa talossakin. Tätä on käytettävä yhä suurempien aineellisten ja sivistyksellisten voittojen saavuttamiseksi koko Suomen työväestön ja tämän kautta koko kansamme onneksi ja menestykseksi”.

Molemmat olemme siis tulleet samaan rohkaisevaan, luottamusta ja toivoa herättävään lopputulokseen.

Pikku vastoinkäymisten masentamille, suurten, tulevaisuuden taivaalle kertyneiden sumupilvien johdosta ehkä epäilyksiin joutuneille olkoot myös nämä joukkojen uhrautuvaisuutta, veljellisyyttä, yksimielisyyttä ja uskoa todistavat rivit toivon virikkeenä, innostuksen elvyttäjänä ja uskon, vahvistuksena!

Tuokoon lähin tulevaisuus myötänsä mitä vastuksia tahansa, myöhempi kuuluu joka tapauksessa meille. Sosialidemokratia valloittaa joukot; ja itsetietoinen, valistunut ja yksimielinen joukko voittaa vuoren korkuisetkin vastukset. Se on uskoni. Ja se on se usko, joka auttaa!


Lähde: Salin, Eetu 1909: Tyrmässä. I. Osuuskunta Kehitys r. l., Pori.