Uskollinen
| Uskollinen. Kuvia eläinten elämästä. Suomennos. Kirjoittanut Julie Lembcke |
”Kyllä pian tulee pyryilma”, sanoi kestikievari, kurkistaen tuvan akkunasta ulos erään Joulukuun päivän iltahämärässä.
”Saattaapa tulla”, vastasin minä ja nousin äkkiä ylös sijastani tulen edessä; ”ja siinä tapauksessa saan rientää, sillä minulla on hyvä matka kangasta myöten kotia, ja pian jo tulee pimeäkin”.
Kestikievari näytti olevan ihmeissään kuin minä puin päällystakkia ylleni ja vedin rukkaiset käteeni.
”Aiotteko todellakin lähteä matkalle tänään, kun ihan varmaan nousee oikein susien ilma?” kysyi hän. ”Se tie ei ole parasta kauniimpanakaan vuoden aikana, ja tämänkaltaisena iltana saattaa kävelynne tuottaa suoraan sanoen hengen vaaraa. Olkaa täällä yötä ja lähtekää kotiin varhain huomen aamuna!”
”Ei”, vastasin minä varmasti, ”minä en millään muotoa tahdo olla poissa kotoa jouluaatto-iltana. Lasteni ilo olisi aivan hukassa, jos en olisi heitä auttamassa joulukuusen sytyttämisessä. Kello ei ole kolmea vielä, ja minä tarvitsen maan puolitoista tuntia ehtiäkseni kotiin ennenkuin pilkkopimeä tulee”.
Näin sanoen lähdin ovea tohdin ja kestikievari toivotti minulle iloista joulua. Toivottaessani hänelle samaa satuin katsomaan puoliauaistusta ovesta ruokahuoneesen, jonka hyllyillä monta riviä pulloja, isoja lihanpalasia, hanhia, veskunoita, jättikalkkuuna sekä kieltä kutittavia talviomenia ja appelsiinia oli asetettu ja kaikkea tätä koristi vielä kaunis joulukuusi. Koko talossa oli hyvä ruuanhaju.
”Te olette hyvin varustautunut jouluksi”, sanoin minä, johon kestikievari vastasi jollakin pienellä itserakkauden tunnolla, että hän tahtoi ”viettää joulua niinkuin pitää”. Niin oli hänen isänsä ja isoisänsä tehneet ennen häntä, siihen aitaan kun he olivat kestikievaria pitäneet.
Minä ojensin hänelle käteni jäähyväisiksi ja aukaisin oven, samassa kun joku renkipoika juoksi esille eräästä pimeästä nurkasta, ikäänkuin hän olisi tahtonut estää minua menemästä.
”Pois tieltä, raato!” huusi hän vihoissaan ja potkasi erästä esinettä, joka oli kynnyksellä.
Iso, peloittavan laiha koira juoksi vaikeroiden pakoon ja haki turvaa tyhjien vaunujen alla pihalla. Mutta siitäkin turvapaikasta tuo säälimätöin poika sen kartoitti, ja häntä jalkojen välissä elukkaparka taasen hiipi ovelle, johon se heittäytyi pitkäksensä ja katseli meitä rukoilevin silmin.
”Tuo koiraparka ei varmaankaan saa hauskinta joulua”, virkahdin minä isännälle, jonka suurenlaiset valmistukset muistuivat mieleeni. ”Tehkää minulle se hyvä työ, että annatte sille aterian koiran ruokaa; minä maksan”.
”Jopa vielä”, vastasi kestikievari halveksivasti; ”ei palaakaan se tässä talossa saa; silloinhan emme milloinkaan siitä pääsisi. Poliisin pitäisi ottaman haltuunsa semmoisia irtolaisia”.
Saattamatta tehdä elukkaraukalle mitään, lähdin minä ravintolasta, jonka ovella koira oli kymärässänsä, ikäänkuin peljäten että minäkin sitä potkaisisin.
”Eläinparka!” virkahdin minä.
Heti heräsi koirassa se luottamuksen ja uskollisuuden tunne ihmisiin, joka on niiden luonnossa, ja ystävällisesti uikahtaen laahasi se itseänsä maata myöden minun jalkoihini, heiluttaen häntäänsä.
”Poikaparka!” mumisin minä taas, ”tule minun kanssani niin saat hyvän aterian, jos sitä saa rahalla”.
Koira näkyi rohkaisevan mieltänsä ystävällisestä puhuttelustani ja seurasi minua. Me kuljimme kauppalan paraiten katujen lävitse, ostajista vilisevien rihkamapuotien ohitse, jotka komeilivat kaikessa loistossaan, ja samaten herkkumyyjienkin ohitse. Niihin ei meillä ollut vähintäkään asiaa. Sitä vastoin me ohjasimme kulkuamme erästä lihapuotia kohden, joka näytti oleman hyvin varustettu.
”Olkaa hyvä, antakaa tälle koiraraukalle hyvä ateria lihanpalasia ja luita; minä maksan”.
Teurastaja näytti vähän ihmettelevän, mutta teki kumminkin pyyntöni mukaan, ja minun nälkäinen seuraajani hyökkäsi aterian kimppuun verrattomalla ahneudella.
”Kuule”, sanoi teurastaja rengillensä, ”katso ett’ei kukaan aja koiraa pois, ennenkuin se on ruokansa syönyt”.
Minä kiitin miestä hänen hyväntahtoisuudestansa, taputin vielä kerran koiraa ja lähdin matkalle.
Ilma näytti uhkaavalta, kylmä koillistuuli alkoi puhaltaa, kun minä poikkesin kankaalle vievälle tielle. Minä astuin rivakasti eteenpäin, kohdaten vähä väliin joulukuusi-kuormia, joiden ajomiehet huusivat minulle ystävällisesti: ”hyvää iltaa!” taikka ”iloista joulua!” Pari puheenhaluista miestä liitti vielä: ”nyt puhaltaa tuuli oikein petojen ilman meille”.
Minä en ollut juuri iloisella tuulella, sillä millä tiesin kuinka autio ja eksyttävä tie oli, mutta toivoin kuitenkin selviäväni ennenkuin paha ilma oikein toden perästä pääsisi valloillensa.
Kun olin ehtinyt muutamaan petäjikköön, joka on juuri kantaan reunassa, näin auringon laskevan tulipunaisena, joka ennusti pyryä, ja pian sen jälleen rupesikin jo yksityisiä lumihiuteita putoamaan. Silmänräpäyksen ajan arvelin, eikö olisi viisainta palata takaisin ja olla kauppalassa yötä, mutta sitten ajattelin perhettäni kotona, joka kaivaten odotti minua – ja minä jatkoin vaan rivakammin matkaani.
Yhä taajempaan tuli jo lunta ja muutti ennen pitkää ruskean kanervakankaan heijastavan valkeaksi peitteeksi. Sillä aikaa yltyi myrsky, jota lopuksi tuli niin raivoisaksi, että se melkein kohotti minua maasta ja toi mukanansa lumipilven, joka melkein sokaisi silmäni. Minä koetin astua vieläkin nopeammin ja toivoin, että jota rajumpi myrsky oli, sitä pitemmin se taukoaisi.
Mutta se yltyi yltymistään ja lumenkin tulo yhä lisääntyi. Turhaan minä tarkastin tietä; sitä ei enää saattanut eroittaa. Huimaava lumimyrsky kiersi minua ja oli vähällä tukehuttaa minun, ja todella peljäten matkani loppua, rukoilin minä sydämmellisesti Jumalalta apua ja pelastusta. Peljästykseni lisäksi muistin vielä, että vasen puoli kangasta oli täynnä rotkoja ja syviä hautoja, joihin pudotessa henki saattoi olla vaarassa, mutta nyt en tietänyt missä ne olivat kun lumi oli niin tukkinut tien, että sitä oli puoli sääreen. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin jatkaa matkaani paraamman mukaan hartaasti rukoillessani Jumalalta johdatusta kotiani.
Joku kirkonkello kuului etäällä lyövän neljää. ”Varjele minua Jumala, ajattelin minä kylmän viiman viillellessä ruumistani;” ”nythän minun pitäisi olla perillä; olenkohan eksynyt?”
Minä olin vähältä joutua epätoivoon, kun pilkkopimeässä katsoin ympärilleni ja tunsin pakkasen jäätävän jäseniäni vaikka minulla olikin lämpöiset vaatteet. En voinut pidättää heikkoa valitushuutoa, kun samassa vierestäni kuulin hiljaisia ulvonaa ja näin rinnallani nelijalkaisen ystäväni ravintolasta. Kummastukseni muuttui ilon tunteeksi, kuin koira jos joillakin ystävyyden osoituksilla näytti pyytävän: ”älkää lähettäkö minua pois, hyvä herra; antakaa minun jäädä teidän tykönne!”
”Jos sinä olet etsinyt minun”, sanoin minä taputtaen sitä, ”niin näytä nyt että olet oikein viisas koira löytämällä tien, joka vie tästä erämaasta!”
Ehkä se ymmärsi mitä sanoin; ainakin hänen iloinen, kova haukkumisensa näytti sitä osoittavan. Minä näytin sormellani sinnepäin, jonne luulin olevan mentävän, ja koira astui vitkalleen muutamia askeleita edelläni. Kun niin olimme hetken astuneet, pysähtyi se äkkiä ja käänsihe toiseen suuntaan kolkosti ulvahtaen. Varmana siitä, ett’ei se syyttä suuntaa muuttanut, koettelin minä kepilläni sitä paikkaa, jota koira oli välttänyt ja huomasin silloin, että lumi tässä peitti ohkaista jääkuorta, joka oli niin heikkoa että keppini sen mursi. Vielä tarkemmin paikkaa tutkittuani huomasin minä seisovani niiden hautojen eli vesikuoppien reunalla, jotka täälläkin ovat sangen laveita.
Koira oli pysähtynyt katsomaan jos minä seurasin sitä; joka askeleella minä vaivuin yhä syvemmälle lumeen ja lumi ja ponnistus olivat melkein kokonaan uuvuttaneet jalkain. Vähintäänkin kaksi tuntia olin harhaillut kankaalla ja tunsin jo voimieni vähenevän, tietämättä vielä jos koti oli lähellä taikka kaukana.
Äkkiä rupesi koira haukkumaan lujasti. Minä ponnistin näköäni erottaakseni jotakin pimeässä, ja luulin silloin suoraan edessäni näkeväni puusuojuksen, jota turpeitten kaivajien on tapana käyttää pahoilla ilmoilla; mutta kun minä tiesin niiden suojusten olevan kaukana kodistani, niin ymmärsin eksyneeni.
Tämä tieto oli kauhistava, mutta minä olin niin peräti uupunut, että minulla oli vaan yksi ajatus: lepoa, jonka tähden minä ryömin suojukseen ja heittäydyin sinne pitkälleni toivossa, että myrsky pian asettuisi. Minä pelkäsin nukkuvani ja tunsin kuitenkin kuinka uni rupesi minua valtaamaan. Kaikkialla pimeässä näin loistavia kehiä ja silmiäni poltti. Niin pian kuin minä ne suljin oli niiden edessä oitis rakas kotoni, joka oli tuulen suojassa vuoren takana, toisella puolen tuota suurta jylhää kangasta.
Minä kuvittelin mielessäni kuinka iloisesti pienokaisemme valmistivat kaikkea joulujuhlaksi; minä kuulin jouluvalkean räiskyvän sievässä salissa, ja ajattelin suruisesti, että monen rakkaasti sykkivän sydämmen toivo tänä iltana pettyisi.
Näitä ajatellessani rupesi päätäni pyörryttämään ja kaikki ajatukseni menivät sekaisin; minä luulen juuri silloin vaipuneeni uneen.
Viimeinen muistoni siitä oli se, että minä kuulin koiran haukkuvan ihan lähelläni sekä tunsin että se pani etukäpälänsä rinnalleni ja nuoli kasvojani. Sitte en enään muistanut mitään.
Kun taasen toinnuin, huomasin olevani lämpöisessä, valaistussa huoneessa, sängyssä makaamassa ja ympärilläni monta outoa ihmistä, jotka uteliaasti ja säälivästi katselivat minua, sillä välin kuin kaksi henkeä hieroi käsiäni ja jalkojani.
”Missä minä olen”, huudahdin minä, ”mitä on tapahtunut?”
”Jumalalle kiitos, hän tointuu!” kuulin naisen äänen sanovan.
Minä katsoin ihmetellen ympärilleni ja muistin aluksi vaan, että olin välttänyt suuren onnettomuuden, mutta mitä muuta oli tapahtunut, siitä en tietänyt vähintäkään. Minulle annettiin lämmin ja virkistävä juoma, ja vähitellen rupesi muistoni selvenemään.
Kysymykseeni kuinka kauvan olin tässä tilassa ollut, vastasivat he: ”kolme tuntia ja yhtä kauvan kului ennenkuin ehdimme saattaa teidät tänne. Nyt on jo puoliyö tulossa”.
”Onko minut löydetty kankaalta?” kysyin minä ihmetellen.
”Onpa niinkin, ja puoleksi haudattuna lumeen, jota oli pyryttänyt suojukseenne. Saatte kiittää koiraanne siitä että vielä olette hengissä. Jos ei se olisi tullut ovellemme haukkumaan ja ulvomaan, niin emme ensinkään olisi tietäneet kenenkään olevan hädässä. Vaimoni ensin huomasi koiran menettelyn ja väitti sen sillä osoittavan, että joku oli eksynyt kankaalla. Sittekuin myrsky vähän oli asettunut, pyysin minä isännältä apua ja me lähdimme nelin miehin etsimään. Koira yhä piti pientä haukkumista aina suojukselle saakka, jonne emme suinkaan olisi pimeässä löytäneet jos ei se olisi opastanut meitä. Minä tuskin ymmärrän, kuinka te vielä olitte hengissä, mutta minä arvaan, että koira poisti lumen kasvoiltanne ja oli teitä niin lähellä, että te pysyitte lämpöisenä. Heti teidät löydettyämme, riensimme me niin pian kuin suinkin laittamaan teitä kotosalle ja toinnuttamaan teitä.
Minä kiitin heitä kaikkia pelastuksestani – ja ennen kaikkia minä kiitin Jumalaa, joka niin runsaasti palkitsi sen pienen hyväntyön, jonka minä nälkäiselle elukkaparalle olin osoittanut. Minä kysyin koiraa. Pelastajieni oli täytynyt sulkea se talliin, sentähden että sen hellyyden osoitukset minulle ja epäluulo toisiin oli haitaksi niille, jotka koettivat saada minua tointumaan.
Tätä kerrottava kuulin minä tallista elukan levotonta ulvontaa, joka minun korvissani samalla soi moitteelta siitä, että niin huonosti olin palkinnut sen hyvää tekoa. Minä pyysin päästämään sitä irti, kun en saanut kuultua sen valituksia.
Sitte minä kerroin läsnäoleville kuinka minä ja koira olimme tulleet tutuiksi, jota näytti kaikkia syvästi liikuttavan ja miellyttävän. Keskellä kertomustani avattiin ovi ja uskollinen koirani hyökkäsi oitis vuoteen viereen jos jollakin tavalla osoittaen iloansa, kaikkien läsnäolevin sitä taputellessa ja silitellessä.
Itse olin onnellinen kuin olin terve ja raitis, ja se onni suureni vieläkin, kun vähän ajan perästä vaimoni ja appeni tulivat minua noutamaan. He olivat saaneet tiedon tilastani lääkäriltä, joka muistoonpanokirjastani oli löytänyt nimeni ja asunto osoitteeni.
Minä nousin nyt ylös, koska jo tunsin itseni varsin terveeksi ja olin hyvällä mielellä, ja vaimoni oli ylen onnellinen kun minä olin niinkin vähällä hädästä päässyt.
Tunnin kuluttua lähdimme kotiin ja meillä oli tietysti matkatoverina koira, joka makasi jaloissani ja nuoleskeli kättäni.
”Mikä sen nimi on?” kysyi vaimoni.
”Pane uskollinen sen nimeksi”, sanoi appeni, ”se on sangen merkitsevä nimi, ja se ansaitsee semmoisen nimen”.
Ja kulkeissamme natisevalla lumella, jolle öinen tähtitaivas nyt toi valonsa, ”ristittiin” koira juhlallisesti uskolliseksi.
Seuraavana aamuna se sai tehdä tuttavuutta lapsiemme kanssa, joille vaimoni syvästi liikutettuna kertoi, kuinka se oli pelastanut heidän isänsä kankaalle kuolemasta. Lasten ihastus ja kiitollisuus oli rajaton. Ne taputtivat, halailivat ja hyväilivät sitä vaan liiaksi; antoivat sille paistia ja hunajakakkua ja vieläpä appelsiiniakin, jota viimeistä jouluherkkua se ei kuitenkaan huolinut nauttia. Jos ei Uskollisella ollut ennen iloista joulua ollut, niin kyllä nyt oli.
Ei joulun loppu sen onnea lopettanut. Sitä hyväiltiin yhä, ja se tuli pian yhtä vahvaksi ja kauniiksi kuin se oli viisas ja hyväkin. Kaikki me ylpeilimme siitä herttaisesta eläimestä, joka oli minun alinomainen seuraajani ja lasten iloinen leikkikumppani.
Syvällä kiitollisuudella minä aina olen muistava sitä hetkeä, jolloin ensin näin Uskollisen kestikievarin ovella. Sen pienen säälin osoituksen, jonka sille tein, palkitsi se kiitollisuudella ja hellyydellä, josta monet ihmisetkin saisivat hyvän esimerkin.
Lähde: Kansan Ystävä 6.5.1882.