Uskotut leiviskät

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Uskotut leiviskät.

Kirjoittanut Kaarlo Uskela


Läksi kerran kaukaisille maille muuan rikas mies.
(Joskus ennenkin tään jutun kuulleet olette kenties.)
Palvelijain kesken kaikki tavaransa jakoi hän:
muutamille enemmän ja muutamille vähemmän.
Leivisköittäin tavaransa tasasi hän heille siis.
Niinpä esimerkiks saivat jotkut varakkaammat viis,
vähän köyhemmät vain saivat kaksi leiviskätä näin,
köyhimmille antoi hän vain yhden ja niin edespäin.
”Tehkää näillä kauppaa”, sanoi, ”siksi kunnes palajan.
Kuka teist’ on kunnollinen, sen mä nähdä halajan”.
Läksi, jätti kauppahommat palvelijain huoleksi,
niinkuin usein moni jättää vuodeksi tai puoleksi.
Uskotuita leivisköitään kukin koitti kartuttaa.
Toinen toistaan nylkemällä liikettänsä vartuttaa
kykyjensä mukaan kukin tietenkin he koittivat.
Minkä tyhmät hävisivät, liikenerot voittivat.
Viisi leiviskätä saanut tuli hyvin toimeen: hän
riisti pian köyhemmiltä ainoankin leiviskän.
Hän ei surrut sitä, jäikö heille mitään myötävää,
taikka heidän perheillensä leivänpalaa syötävää.
Täten helposti hän pääsi hätääntyneen herraksi.
Missä hyvään esiintyikin, rahaa oli kerraksi.
Loistavasti eli aina: parhainta hän söi ja joi,
päivät makas, yönsä kaiket kapakassa mullikoi.
Viisileiviskäiset miehet yhteistyöhön yhtyivät:
perustamaan trusteja ja renkaita he ryhtyivät.
Pian trusti kaiken kaupan määräsi ja vallitsi,
uskotuita leivisköitä yksinänsä hallitsi.
Niille, joilla paljon oli, aina lisää annettiin,
yhtämittaa tavaroita niitten aittaan kannettiin.
Niiltä, joilla vähän oli, anastettiin sekin pois,
ettei heistä kilpailussa rikkaammille haittaa ois.
Kaikki, jotka eivät voineet hoitaa leivisköitänsä,
trustiherrat palkkasivat suorittamaan töitänsä.
Nälkä teki pian näitten selkärangat norjiksi:
heidän täytyi antautua omistavain orjiksi.
Kaksi leiviskätä saaneet jonkun aikaa tahtoivat
trustein kanssa kilpailla, vaan minkäs niille mahtoivat?
Heidän täytyi mahtavamman tahdon alle taipua,
ennenkuin he ehtisivät vararikkoon vaipua.
Viisileiviskäisten miesten, rikkahitten rengiksi
palkattuina rupesivat orjain kiusanhengiksi.
Leiviskänsä antoivat he herrojensa käytettää,
tyhjät rahakukkaronsa aika-ajoin täytettää.
Herrat heille – perkeleille – hyvän palkan maksoivat;
orjaraukat – raataessaan enemmän kuin jaksoivat –
elää saivat antimella mitättömän niukalla,
suolten kuristessa pitää nälkävyötään piukalla.
”Ihminen ei elää mahda ainoastaan leivästä –
totellakseen tarvitsee hän joskus myöskin seivästä”,
näin se lauloi kiusanhenki yhtämittaa korvissa,
sama sävel säesti myös työhönkutsutorvissa.
”Niin se lienee!” orjaraukat huokaellen myönsivät,
yli voimain ponnistellen kuormiansa työnsivät.
Raskahassa työssä raukkain selkäranka köyristyi;
piiska piti huolta siitä, että orja nöyristyi.
Vähitellen orjan olo kävi perin noloksi,
elämänsä aivan aasin olemassaoloksi:
”Jollet tahdo työtä tehdä, ei sun pidä syödäkään, –
kun et syö ja työtä tee, niin silloin ei sua lyödäkään.”
Näin siis herran leivisköillä hurjasteltiin, huijattiin,
vähät varat köyhemmiltä petkutettiin, puijattiin.
Riistäjät nuo rikastuivat toimellisten tarmosta,
nälkiintyneet elää saivat – anastajain armosta.
– – –
Mutta muuan palvelija, erikoinen laatuaan,
heti herran lähdettyä, leiviskänsä saatuaan
itseksensä ajatteli: ”Taitaa olla parasta,
että kätken leiviskäni, ettei kukaan varasta.
Leiviskän hän antoi mulle! Konkkureeraa sillä siis
niitten kanssa, joill’ on kaksi, kolme, neljäkin ja viis!
Huono aika! Ei se taida kauppaa tehden enetä.
Aikanansa katson, etten ainootani menetä.
Miksi suotta toisia ja itseäni vaivaisin?
Kaikkein paras taitais olla, kun sen maahan kaivaisin.
Herralla on enemmän kuin tarvitseekaan tavaraa:
Tuhlaa vaan ja levittelee pitkin mailmaa avaraa.
Keinotella en mä osaa, eikä mull’ oo halua
ihmisille kaupitella kaikenmoista kalua.
Keinottelijoit’ on kyllin, monta myöskentelijää,
muttei koskaan liian montaa kunnon työskentelijää.
Rehellisesti oon aina tähän asti toiminut:
toisten taskuista en vielä koskaan rahaa poiminut.
Koskei mull’ oo itselläni rahaa hukkaan viskoa,
niin en tahdo toisiltakaan rikkaan hyväks kiskoa.”
Näin hän tuumi, leiviskänsä tarkasti hän pakkasi,
maahan kaivoi kuopan, johon pakettinsa nakkasi.
Kuopan täytti, paikan jälleen entiselleen tasasi,
hiukan turpeita vain merkiks sille kohtaa kasasi.
– – –
Saapui herra matkaltansa. Laskemahan lukua
palvelijansa hän kutsui, muutettuaan pukua.
Yksitellen saapuivat he, leivisköitään kantaen.
Astui esiin yksi, rahat herrallensa antaen.
”Herra”, puhua hän alkoi, maahan asti kumartain,
”viisi leiviskää mä sulta kauppaa tehdäkseni sain.
Kauppani on onnistunut – parhaani oon koittanut –
toiset viisi leiviskätä olen niillä voittanut.”
”Hyvin”, sanoi herra hälle, ”osannut oot hallita,
tästälähin suurempia summia saat vallita.
Sulle uskoa ma taidan kultaa tuhat kiloa,
mutta käy nyt ensiksikin pitämähän iloa.”
Leivisköineen palvelijat tulivat ja poistuivat.
Jokaiselle heille herran kiitossanat toistuivat:
”Uskollinen palvelija, leiviskäsi uskotun
hyvin hoidit, tästälähin paljon päälle panen sun.”
Koko päivän konttorissa oli aika vilinää,
etehiseen asti sieltä kuului kullan kilinää.
Iltaan asti sitä tuotiin, yksi tuli kerrallaan.
Toisen verran omaisuutta oli heidän herrallaan.
Millä tavoin kasvanehet oli hänen rahansa:
ryöstön, petkutuksen kautta, keinoin millä tahansa –
yhtäkaikki! Puhdas raha, vaikka keino lokainen!
Kiitoksella mainittihin rahantuoja jokainen.
Konttoristit toimestaan ei hetkeksikään joutaneet,
ennenkuin ol’ leiviskänsä kaikki miehet noutaneet.
Niinpä tuli vihdoin muuan, kantain yhtä leiviskää.
Ojentain sen herrallensa sanoi: ”Herra, täss’ on tää!
Peljäten oon leiviskääsi tähän asti säästänyt,
en oo sitä hetkeksikään huostastani päästänyt.
Tiesin, että sydämes on kivikova, tunnoton:
sitä kiität, jok’ on ahne, raaka, roisto kunnoton.
Tiesin sinun rahojasi täysin kourin viskovan,
mutta toisaalta taas niitä kiristävän, kiskovan.
Koota koitat siitä, mihin et oo pannut palaakaan,
aitantäydet niität, vaikket kylvä kapanalaakaan.”
”Häpeemätön!” ärjäs herra, ”laiskuri ja niskuri!
Tiesitkös sen, että olen kova koronkiskuri?
Maasta, johon en mä kylvä, tiesitkö mun niittävän,
tunnotonta, kunnotonta, kelvotonta kiittävän?
Jos sä oisit tarmokkaasti tositoimiin tarttunut,
omaisuutes olis, niinkuin toisienkin, karttunut.
Oisit ollut uskollisten palvelijain vertainen,
niin nyt oisi leiviskäsi ollut kahdenkertainen.”
Palvelija viisi hänen puheestansa piittasi.
Ovenvartijoita herra luoksensa nyt viittasi:
”Heittäkää tää laiska lurjus tuonne ulos pimeään,
älköön koskaan korvissani mainittako nimeään!”
– – –
Siitä saakka orjilla on osanansa pimitys,
oikeuden puoltajilla ”laiska lurjus” nimitys,
”uskollisen palvelijan” nimi joka roistolla,
jonka herra palkinnut on kunnialla, loistolla.
”Uskolliset palvelijat” kaikki ovat vallanneet,
totuuden ja oikeuden jalkoihinsa tallanneet.
Koko mailman valtias on heidän herra: mammona,
julma, raaka rahavalta köyhän kansan kammona.


Lähde: Uskela, Kaarlo 1921: Pillastunut runohepo: runoja. Työväen Sanomalehti Osakeyhtiö, Helsinki.