Uskovainen

Uskovainen. Kirjoittanut Arvid Genetz

Ulos aattehin uhkein kuljin

Sulolaaksosta lapsuuteni.

Pian rinnast’ uskonki suljin,

Emo armas! sun neuvomasi.

Minä järkeni vuorehen luottain

Filosofian lähtehen hain.

Siit’, arvelin, mieltäni juottain

Selon maasta ja taivaasta sain.

Mut ei kauvas se kallio kanna,

Jären vuor’ sai horjumahan;

Elon vettä ei lähde se anna,

Janon jätti se polttelevan.

Tuli kauhuni mun, kuni miehen,

Pimeässä jok’ eksyen käy,

Kun tul’ äkkiä jyrkkämä tiehen,

Syvä, synkkä, jon pohja ei näy.

Epätoivo jo valtasi mielen’,

Ja se myötähän muutakin toi:

Olin syntien orja, ja kielen’

Katumusta vain huoata voi.

Tulin, kaivaten armoa Herran,

Emon’ uskoa muistelemaan:

Tykö Luojani taas tulin kerran

Rukoellen – ja lohtua saan.

Kun hän hiljaa rintahan’ astuu,

Sydän riemusta sykkimähän!

Ja mun mieleni kuihtunut kastuu

Läpivirvoten lähteessään.

Elo uus minuss’ uhkuta alkaa,

Elo uusi ja toivokin uus,

Eikä kiedo sen siipeä, jalkaa

Side Kalman, ei kuolevaisuus.

Yli yöhisen Tuonelan lentää

Valon valtahan toivoni tuo,

Eikä tyydy se, ennenkuin entää

Iankaikkisen Jesuksen luo.

1870.

Lähde: Jännes, Arvi 1889: Muistoja ja toiveita ystäville jouluksi. Weilin & Göös’in Osakeyhtiö, Helsinki.