Uuni

Uuni. Kirjoittanut Max Oker-Blom

On uuni tuvan seinällä

niin nokisena, mykkänä,

ja tyhjäntoimittajana

sen mieli on niin apea.

Se korkea kuin vuori on

ja kuitenkin niin osaton.

Se siinä seistä kököttää

ja aivan huomiotta jää.

Se kylmä on kuin talviyö,

ei sydän rinnassa sen lyö,

ja elo tuntuu löyhältä,

niin kurjalta ja köyhältä.

Syysilta saapui synkkä niin,

nyt uuniin puita pistettiin

ja tuohta puiden lomahan –

tää toimi sangen somahan.

Pien’ tikku punanuppinen

sai sitten aikaan ihmehen:

Kas, tuohi tuleen leimahtaa,

jo puissa lieskat loimuaa.

Ja kylmyys uunin entinen

on poissa, siinä hymyillen

se seisoo lämmin rinnaltaan,

luo sätehiä pinnaltaan.

Ja ääreen uunin vähittäin

nyt piiri kaunis kertyy näin,

mi puhdetöissään touhuaa,

kun takkavalkee loimuaa.

On isä töissä Tapion,

hän veistää vartta lapion.

Käy äidin rukki suristen,

saa lankaa rullaan huristen.

Ja sisko kangaspuissahan

saa lentämähän sukkulan.

Pien’ veikko veistää purttansa

ens’ kesäkauden varalta.

Ja takkavalkeen heijastus

se on kuin onnen kajastus.

Se tuntuu ihmeen hyvältä

ja lämmittävi syvältä.

Kas, joka säde hohtava

on ilon ilmilausuja,

ja toivon kultasiivillä

se kohtaa ihmissydäntä.

Ja työ se onnen tupaan tuo,

se ilon joka rintaan luo.

Ja hyveen hyvät haltijat

sen orren alla asuvat.

Ja säteet ilon uunihin

taas heijastuvat takaisin.

Se onnen sai mi puuttuihe

ja suru iloks’ muuttuihe.

Tää taru ota evääkses,

kun lähdet elonretkelles!

Kun toisten teitä kukitat,

niin oman onnes rakennat.

Lähde: Oker-Blom, Max 1915: Kotitanhuvilla. Lapsille omisti Tohtori-Eno. Suomeksi sovitti I. H. Otava, Helsinki.