Vähän laiha poika jo laulanko?

Vähän laiha poika jo laulanko? Kirjoittanut Otto Manninen

Vähän laiha poika jo laulanko,

kun aiheena itse on Aulanko,

tämä Seesam kun täällä on avattu,

kemut talven keskellä tavattu,

veli Yrjö kun tässä on taikonut,

näin nousta on noidaksi aikonut?

Hän juuri on tullutkin Lapista,

nyt laskee taikurintapista.

On pötyä Aulangon pöydässä,

mitäs herkkua siitä et löydä sä?

On syömiä siinä ja juomia

ja kimpussa oivia kuomia

kovan kutsun koolle tuomia

ja herkuille urhoissa uomia,

tie selvä, eessä ei puomia,

saa tulla Aulangon suomia.

Nämä antimet muistaa mahdamme,

mitä kupuun kukin nyt ahdamme,

kun tässä keitaassa kellitään

ja lihaa heikkoa hellitään,

kun näissä Aulangon talkoissa

on vaiva vatsaansa halkoissa

motinteossa moisessa roimalla

koko seitsemän veljeksen voimalla.

Mitäs meiss’ oli muuta kuin luita vaan

ja suimiessamme suita vaan;

oli paastottu viikkoja, kuita, vaan

pure paasto nyt meitä ei, muita vaan:

kala joutuu jokeensa uitavaan,

liha liiveihin – napitetuita vaan

ne on liian jo, vain paras höllittää,

niin kelpaa veljesten köllittää.

Niin saa nyt nauttia nielumme,

saa levätä elävä sielumme,

ei tääll’ ole Helsingin huolia, –

moni siell’ on näppinsä nuolija

ja asuu kylmiä luolia –

me painamme puuta ja tuolia

ja täyteen sullomme suolia,

ne totta me paksuiksi sullomme,

pian tyhjinä täydet on pullomme.

Näit’ ahmimme Aulangon iloja

ja uhoomme uusia kiloja,

rypyt lähtee, posket on siloja,

ihan tosia pannen, ei piloja.

Niin ties monen kilonko, naulanko

lisän meille on antanut Aulanko.

Se tyhjää meille ei tarjoa,

se siinä vain vikaa ja varjoa,

ja nyt vähän taidetaukoa –

taas aika suuta on aukoa:

tääll’ ollaan kuin kalat vedessä,

vaan, ah, pian lähtö on edessä,

meno edessä, tulo takana,

ilo lentänyt ohi kuin akana.

Vaan kuitenkin ja kumminkin

sanotuinta sanotumminkin:

mies kaikkeansa saa katua

koko elämän ritu-ratua,

mutt’ ei tätä Aulangon latua,

mutt’ ei tätä Aulangon satua.

Kun lähdemme Aulangon sylistä,

sitä veljet emmekö ylistä

ja anna virtemme jylistä:

se sorjin Suomen on kylistä.

Ja Yrjölle sama ylistys,

sama ylistys, sama jylistys

näist’ Aulangon ilotalkoista,

näin keskellä talvea valkoista.

Lähde: Manninen, O. 1951: Muistojen tie: valikoima jälkeenjääneitä runoja. Toimittanut ja selityksin varustanut Pentti Lyly. WSOY, Porvoo.