Väinön laulu

Väinön laulu. Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio

Kielet hiljaa illan tyynehessä

Kaikuu laineilta järvien,

Ahden lapset kaislavaattehessa

Lyövät kieliä kanteleen,

Ahti kaijuttaapi suurta soitintaan,

Siihen tyttärensä säestävät vaan,

Vetten karja jo havahtaa

Ja ihailemaan tuota matkajaa.

Niinpä Väinön laulu korkealle

Suomen metsissä kajahuu,

Ääntä luo se Suomen taivahalle,

Sieltä maailmaan se kimmahtuu,

Kertoo kansan pienen kärsimyksissään,

Jok’ei armastansa hyljää sittenkään,

Vaikka sorron on kärsinyt,

Viel’ kanneltansa helkyttääpi nyt.

Suomen lasten suusta ihanainen

Mahtilaulu taas kerran soi:

Ken jo mursi ikeen muukalaisen,

Jotain muutakin tehdä voi;

Ken nyt veisi meiltä ruunun kirkkahan,

Peitsen, tapparan ja kilven hohtoisan!

Kansa osti ne verellään

Ja kirkasteli kärsimyksillään.

Nouse, nouse, suuren Suomen kansa,

Katso taivas jo ruskottaa,

Öiset peikot poistaa valollansa,

Koston henkenä leimuaa;

Ken nyt kärsimystä sulle tuonut on,

Sillä palkinton’ on paikka onneton,

Heiluu miekka jo enkelin

Ja kurjan joukon hakkaa verihin!

Lähde: Paavo-Kallio, Es. 1886: Honkakannel 1: kielten viritys. Oulu.