Väkevin

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Väkevin
Kummallinen kertomus
Kirjoittanut Herman Bang


Herman Bang (s. 1858) on herkkähermoinen ja tuulien tuutima tanskalainen kirjailija, julaissut runoja, romaaneja, kertomuksia ja näytelmiä. Sitä paitsi on hän toiminut kriitikkona, luennoitsijana, näyttelijänä ja teatteriregissörinä. Aikaisemmin kuulunut realistiseen suuntaan, tietysti silloinkaan voimatta kieltää hermokasta ja haavemielistä luonnettaan, mutta on viimeaikaisissa teoksissaan, joihin kuuluu 1907 julaistu novelli ”Väkevin” (Staerkest) syventynyt yhä enemmän mystillisyyteen.


Istuimme ”eläintieteellisessä puutarhassa” ravintolan edessä. Valkoset kukat loistivat mailleen vaipuvan auringon paisteessa omituisella ja räikeällä hohteella – kukat saavat fosforin hohteen ukkosilman edellä – kuten missäkin tulihelyissään. Edessämme suuressa lammikossa leikkivät flamingot levottomina lepattavine, vaaleanpunaisine siipineen, jotka olivat kuin kämmekät vedenpinnan ylitse kohonneina ja liehuivat tuulenhenkäyksissä. Ja korppikotkien kirkuna – kun kumarruimme eteenpäin pöytämme ylitse, saatoimme nähdä ne, pimenevissä, varjojen kietomissa häkeissään, joissa ne ojentelivat paljaita, kummituksennäköisiä kaulojaan – viilteli kuin vääntökairan vinkuna torvisoittokunnan melun lävitse.

François Carville, joka alinomaa (levotonna kuin nainen rajuilman edellä) siveli koneellisesti ja hermostuneesti otsaansa kädellään, sanoi:

– Mitä ne soittavat?

– Salomea.

Vastaaja oli Raolo Bratianu.

– Kuinka salamat ovat vaaleita, sanoi Francis Ewelyn ja siirsi viheriää lasiaan.

Leimahti uusi salama – vain valkosena juovana väräjäväin lehtien yllä, ja kerjäläiset ammottelevine kurkkuineen päästivät uuden ja jälleen uuden salaman välähtäessä nurisevan valituksen, ja saukot palavine silmineen ja vavisten kauttaaltaan limaisine ruumiineen, valittivat mäkättävällä äänellä.

– Mitä ne soittavat? kysyi François Carville uudestaan ja liikutteli lakkaamatta käsiään.

– Salomea, sanoi Raolo uudestaan ja puhalteli alinomaa egyptiläisen paperossin savua sulettujen huultensa välitse, ikäänkuin tahtoisi täyttää ukkosilman sen vaaleansinisillä ja moninkertaisilla kiemuroilla.

– Kuinka koivut loistavat, sanoi Ewelyn hiljaa.

– Niin, sanoi Raolo, jalopeurain valituksen kohotessa rautahäkeistä, korahdellen kuin sotaurhon hengitys, kun hänellä painajainen ratsastaa.

– Koivut ovat neroja puiden keskuudessa.

– Tulkaa!

François se näin huusi puoliääneen ja vaikeni jälleen – samassa kuin repeävä räjähdys iski alas jyrisevältä taivaalta, pannen kaikkien häkkien rautaristikot rämäjämään ja kitajamaan. Ja yhdellä kertaa, kaikista rautaverkoista, kaikista häkeistä ja lammikoista ja tuhansista suojuksista parahti esiin tuhansien eläinten, petojen, lintujen ja matelijain huuto, yksi ainoa huuto parahti esiin ja hajosi jälleen tuhansiksi ääniksi elefanttien väristen nostaessa vapisevat kärsänsä ja koleasti mylviessä, ja norsunluuhampaiden välkkyessä välähtelevissä salamoissa.

Lammikkojen ylitse räpyttivät flamingot lamautuneine siipineen, ja pelästyneet korppikotkat piilottivat paljaat päänsä ja laahasivat ruumiitaan häkkien santaa myöten.

– Istukaa, sanoi Raolo tuimasti, ja musiikin yhä kaikuessa torvista, sanoi hän:

– Kuulkaa toki Salomea.

Uuden salaman leimahtaessa nostivat kaikki sadat pöllöt äänettömät siipensä ja vinkuivat kuin rutonlyömät rotat – ja maakotka putosi häkin huipulta, putosi halki ilman, sillä siipensä eivät sitä kantaneet, putosi kuin mikäkin kuollut.

Ja loitommalla valitti kamelikurki kuten ulvova koira, ja Menelikin leijona oli noussut kauhistuneena riippumaan häkkinsä rautaristikoista – helakanpunaisena, ikäänkuin valuen verta.

Olimme kaikki vaiti.

Sitte kuulimme vielä hirvien hennon vingunnan – kun soitto vaikeni.

– Tulkaa, menkäämme sisälle, sanoi Ewelyn.

– Nyt alkaa sataa.

Ensimäiset pisarat putoilivat raskaina pöydän pintaa vastaan, ja me nousimme.

– Tule, Carville, sanoin ovelta.

– Tule, Carville, toistin, ja hän tuli.

Ainoastaan Raolo Bratianu jäi seisomaan valkoisen häkin eteen ja antoi sateen virtailla ylöspäin käännetyille kasvoilleen, jalopeurain mylvinnän kuollessa äkillisessä hiljaisuudessa kuin hitaasti haihtuva huokaus.

Istuuduimme erääseen nurkkaan, tilasimme ruokaa, ja se tuli, ja me emme syöneet, mutta unhotimme ruokalajit lautasillemme – kun François Carville, joka istui perimmäisenä nurkassa, hyvin solakka ruumis painuneena kokoon melkein myttyyn, alkoi puhua Ceylonista, merkillisen kiihtyneenä (me olimme kaikki kiihtyneitä, ikäänkuin kaikkien pelonvärisyttämäin eläinten parunta ja tummat varjot olisivat kutsuneet kaikki kasaankietoutuneet salaisuudet esiin; ja kaikki muistelmat, ja kaikki muistot, joilla ovat turvonneet huulet, olivat ne kutsuneet esiin rämeistä, joissa nämä lepäävät: ja ne ojenteleikse tietoisuudessamme, kuten käärme ojenteleikse mutaisessa virranuomassa, lipoen kieltä suussaan) – François Carville alkoi puhua Ceylonista ja Intiasta ja budhalaisten kasvoista ja fakireista, itsensä kiduttajista, jotka hautauttivat itsensä elävinä.

– Heidän tahtonsa, sanoi hän (ja valkoset kädet, joita hän piti puristettuna polviensa ympäri, näyttivät vielä valkosemmilta): Heidän tahtonsa tappaa heidän oman ruumiinsa, jotta se muuttuu jäykäksi ja kylmäksi. Ja tarvitsematta vetää henkeään, he eivät tarvitse mitään ruokaa eivätkä auringon valoa.

– Niin, niin, olen nähnyt sen, sanoi hän kiihkeästi Raoloon kääntyen.

– Mutta minä uskon teitä, vastasi Bratianu hymyillen, mutta pohjoismaalainen herra oli kääntänyt ruskettuneet kasvonsa François Carvilleen ja katseli häntä lakkaamatta.

Mutta François Carville jatkoi kertomustaan:

– Olen nähnyt, kuinka heidät haudattiin ja kuinka he olivat aivan kuolleen näköisiä – kuolleen, vaikka he kuitenkin elivät.

Pohjolan mies liikutti huuliaan:

– Tahto on väkevä. Se voi tappaakin.

– Kuolevain tahto on väkevä, sanoi Ewelyn (ja hänkin puhui omituisen hätiköivästi, ikäänkuin sanat olisivat tulleet ilman että hän oikeastaan tahtoi niitä sanoa ja vastoin hänen tahtoaan):

– Se selittää kaikki kummitusjutut.

– Kummitusjutut, sanoi Raolo. Kuinka tarkotatte?

– Joo, vastasi Ewelyn ja hän istui nyt melkein samoin kuin Carville ennen: enteet – enteet esimerkiksi, ne voivat olla kuolevan tahdon – hänen ajatuksensa luomia. Ajatuksen voima kasvaa, kun sen täytyy haihtua tyhjiin.

Hän vaikeni tuokion, ennenkuin hän taasen jatkoi samaan tapaan:

Minun kuoleva äitini valtasi muut ajatuksellaan – voitti välimatkan – kolme peninkulmaa, kolmen peninkulman päästä ilmaisi hän ajatuksensa ystävilleen...

– Näkivätkö he hänet? sanoi Carville ja hänen äänensä kuului siltä kuin olisi valoisassa ravintolassa ollut aivan pimeä yö.

– Eivät, vastasi Ewelyn. Se onkin ihmeellistä... Mutta ajattelen usein, että ajatusten näkymättömät aallot – ajatustemme salatut langat, vierivät matkallaan toisiin aaltoihin ja lankoihin ja niin saapuvat ne vääristyneinä määräänsä, sen luo, jota ajatellaan – mutta perille ne saapuvat...

– Mutta oikeastaan, sanoi Ewelyn (ja hänen silmänsä tuijottivat häipyvinä salin sähköruunuun) ei tämä kuulu asiaan, olen vain sitä ajatellut...

– Sillä äitini ajatus ilmeni aivan selvään sävelmässä.

– Mutta kerro siis, sanoi Raolo ja sysäsi lasiaan pöytää vasten.

Ewelyn sanoi:

– Siinä on vain vähän kertomista. On vain se: kun äitini kuoli – hänen vuoteensa vieressä oli urkuharmonio, pieni urkuharmonio aivan vuoteen vieressä, ja vähää ennen kuolemaansa, vain muutamia minuutteja ennen, pyysi hän siskoaan soittamaan erään virren erään virren, jota hän aina oli rakastanut... Minä istuin vuoteen vieressä hänen kätensä kädessäni. Oli kuin kylmyys olisi valunut hänen käsivarrestaan hänen jäykistyvään käteensä. Silloin liikutti hän sormiaan aivan hiljaa ja hän tahtoi avata silmänsä – mutta ne olivat niin raukeat...

– Mitä tahdot?

– Mitä tahdot? kuiskasin aivan hänen korvaansa.

– Sano terveisiä myös Rock Hillille, kuiskasi hän ja tahtoi kohottaa käsivartensa eikä voinut sitä enää.

– Roch Hiilillä asuivat parhaat ystävämme. Sinne oli kolme peninkulmaa... He istuivat kaikki aamiaisella. He olivat jutelleet joutavista asioista – tuulista ja ilmoista. Silloin he yhdellä kertaa ja kaikki kuulivat kolme, neljä säveltä, äänekästä, täytelästä säveltä, urkujen säveltä, soivan, humajavan huoneen lävitse – virren säveliä ... ja sammuvan pois...

... Silloin sanoi emäntä:

– ”Nyt kuoli Mrs. Ewelyn...”

– Ja he tiesivät, että hän oli kuollut.

Ewelyn vaikeni jälleen eikä kukaan meistä puhunut ennenkuin hän taasen sanoi:

– Hän oli saanut heille lähetetyksi viimeisen ajatuksensa, hän oli pakottanut heidät sen tuntemaan – mutta sävelten avulla.

François Carville nyökkäsi, mutta Ewelyn oli tuokioksi sulkenut silmänsä:

– Kuinka paljo on sellaista, mitä emme tiedä, sanoi hän.

Pohjoismaalainen herra katsoi eteensä samalla tuijottavalla katseella:

– Niin, ihmisen tahto on väkevä, sanoi hän.

Mutta Raolo Bratianu sanoi:

– Ei tarvitse olla kuolemaisillaan voidakseen nähdä ”enteitä”...

– Mitä tarkotatte? kysyi François Carville omituisen aralla liikkeellä, ikäänkuin olisi pelännyt uusia salatietoja.

Raolo Bratianu vastasi:

– Tarkotan, että minulla oli ystävä – nyt on hän kuollut, kaksi vuotta sitte, hän eli vain seitsemänkolmatta vuotiaaksi – hän voi, milloin tahtoi, näyttäytyä ystävilleen...

Minä hymähdin:

– No, Raolo, romanialaisilla on nyt vilkas mielikuvitus...

– Hän voi näyttäytyä, toisti Raolo ja kääntyi minuun. Kun hän ponnisti kaikki voimansa ja istui kokoonkyyristyneenä, eteenpäin kumartuneena – sillä niin hänen täytyi istua – ja tuijotti terävästi ilmaan, aivan kuin sen kasvoihin, jota hän ajatteli – – kun hän istui siten – voi hän näyttäytyä sille, jota ajatteli. Olen itse valvonut, valvonut keskellä yötä, ja kun avasin silmäni, seisoi hän vuoteeni vieressä, jalkapäässä – ilmielävänä, niin elävänä kuin hän itse eli ja liikkui...

– Ja seuraavana päivänä, kun kohtasimme toisemme kahvilassa, sanoi hän minulle nauraen täyttä kurkkua:

– No, näithän minut eilen illalla? Ajattelin sinua.

Raolo Bratianu vaikeni tuokion ja sanoi sitte hieman muuttuneella äänellä:

– Mutta ainoastaan omille ystävilleen, ainoastaan niille hän voi pinnistää kuvansa esiintymään. Vieraita ei hän voinut saavuttaa.

Vaikenimme kaikki, kunnes François Carville sanoi aivan yhtäkkiä vaalealla äänellään (mutta taivas tiesi, mitä teitä hänen ajatuksensa olivat tulleet tähän):

– Kuinka hän kuoli?

– Kuoliko? kysyi Raolo hämillään. Hän ampui itsensä.

– Kas, sanoi Carville ja nousi puoleksi; salamoi jälleen.

– Niin.

Katsoimme kaikki ulos ikkunoista, kuinka parisen salamaa ja taasen muuan välähti koivujen välissä, ja flamingot lepattelevin siivin ajelehtivat ympäri lammikkoa – häämöttävinä, kaulat ojolla, kuin lintujen kalpeat haamut...

– Kuulkaas, kuinka pöllöt laulavat, sanoi Bratianu ja hymyili jälleen.

Korppikotkat kirkuivat, koikkuen kauloineen ja avoimine kitoineen aivan salamoita vasten, mutta pöllöt, liikkumattomina ja keltaiset silmät muljollaan, piipittivät hiljaa.

– Tulkaa, menkäämme kotiin, sanoi Carville. Miksi tulimmekaan tänne?

Raolo Bratianu nauroi:

– Katselemaan, sanoi hän.

Mutta pohjoismaalainen herra ei varmaankaan ollut mitään kuullut, oli vain istunut omiin ajatuksiinsa hautautuneena.

Hän sanoi yhä tuijottaen eteensä:

– Niin, tahto on väkevä. Se voi tappaakin.

Raolo Bratianu vastasi:

– Sanotte sen jo toisen kerran.

Hän nauroi:

– Sanotte sen kuin kertosäkeen – kertosäkeen ballaadissa.

Pohjolaisen silmät kiiluivat:

– Kentiesi, sanoi hän, sillä minun tahtoni joutui murhaajaksi.

Olimme kaikki kääntyneet pohjolan mieheen.

– Mitä te sanoitte? kysyi Carville.

Pohjolainen vastasi liikahtamatta lainkaan:

– Että tahtoni kerran voitti ja tappoi. Ja muisto siitä on sietämättömin muisto elämässäni.

– Sillä murha oli tahallinen.

– Kuules nyt, sanoi Ewelyn ja teki liikkeen ikäänkuin tarttuakseen pohjolaisen käsivarteen; Carville puolestaan, kokonaan painautuneena nurkkaansa, tuijotti pohjolaisen kasvoihin, ja Raolo, kiristäen hieman silmiään, hymyili eteensä paperossinsa savukiemuroihin.

Pohjolainen sanoi:

– Niin, tiesin että tulisin tappamaan ja tapoin.

Raolo Bratianu hymyili yhä sinisiin savukiemuroihinsa:

– No, paras ystävä, sellaiset nyt ovat asioita, joita kuvittelee jälkeenpäin ja sommittelee kokoon yksikseen öinä, jolloin ei voi nukkua.

Pohjolainen oli noussut nurkastaan. Ojentautuen pöydän ylitse, nojasi hän päänsä molempiin käsiinsä:

– Voitte itse arvostella, sanoi hän. Mutta kertomus on pitkä.

Minä olin kääntänyt kasvoni ikkunaan päin. Salamat välähtelivät vielä alituiseen puiden ylitse, sateen virtaillessa ruutujen takana rajuna ja tiheänä melkein kuin seinä.

Pohjolainen, joka istui yhä samassa asennossa, leuka nyrkkiin puristetun käden varassa (en ollut koskaan pannut merkille, että hänen käsissään oli niin paljo voimaa), sanoi:

– Se tapahtui Parisissa. Samana vuonna, jona asetimme näyttämölle niin paljo norjalaisia näytelmiä. Minä olin tavallaan heidän johtajansa. Vastuu yrityksestä oli raskas. Minun hartioillani lepäsi vastuu ennen muita eikä takanani ollut ketään – paitsi niitä, jotka olivat valmiit käymään kimppuuni, jos ajoin kantoon. En sano sitä suurennellakseni mitä toimitin, vaan ainoastaan siksi, että voisitte ymmärtää mielentilani ja päästä selville olosuhteista, joissa (pohjolainen vaikeni sekunnin) joissa siis – toimin.

– Minulla oli kaikki puolustettavanani eikä ketään puolustuksenani, jos kompastuin – ei ketään. Sellainen oli siis asema.

– Sitäpaitsi olivat puolustuskeinot pienet. Vaikkakin runoilijat olivat suurimmat, olivat näyttelijät tottumattomat ja nuoret. Teatteri oli köyhä. Yleisö oli levoton ja epäluuloinen.

– Niin oli.

Pohjolainen vaikeni tuokion ja minä sanoin:

– Olen kuullut siitä hieman.

Pohjoismaalainen herra muutti asentoaan ja pani kätensä ristiin polviensa ympäri:

– Niin oli meidän esitettävänä ”Yli voimain”.

– Se oli kaikista näytelmistämme vaikein ja siinä saatoimme saavuttaa suurimman voiton. Kuivimmat mielet enimmän janoavat sadetta ja epäuskolla on suurin ihmeiden nälkä.

– Mutta mistä saatiin näyttelijät? Olin jo tottunut heitä perehdyttämään vieraan kansan käsitystapoihin. Mutta tässä heidät oli vietävä kokonaan toiseen maailmaan. No, lopuksi olimme saaneet ne haalituksi kokoon. Ainoastaan Eliasta ei meillä ollut. Muistatteko hänet? Hän on Sangin poika. Hän, ”jonka vaatteet polttavat häntä”, hän, kaikkein enimmän ikävöivä, kaikista uskottomista uskovaisin. Niin, niin, te muistatte kyllä, hänet, joka näytelmän toisessa osassa räjähdyttää kapitalistien salin epätoivoisena uskovaisena, ja hän on näytelmän tärkein henkilö. Hän on joka tapauksessa sen vaarallisin. Sen tiesin, ja meillä ei ollut häntä. Me olimme koettaneet konservatorion kymmentä oppilasta ja kahtakymmentä oppilasta. He olivat mahdottomat. Olimme koettaneet kymmentä harrastajaa ja kahtakymmentä harrastajaa Parisista ja esikaupungeista ja Wersaillesista. Hekin olivat mahdottomat eivätkä ymmärtäneet tavuakaan. Ja meidän täytyi jättää se sikseen, jättää kaikki sikseen, jollemme saaneet Eliasta.

Pohjolan mies pysähtyi tuokioksi ikäänkuin saadakseen ilmaa:

– Niin sanoi tirehtööri eräänä päivänä ja puri hampaansa ohuihin huuliinsa:

– Meidän täytyy panna Crangier koetteelle.

– Kuka on Crangier? kysyin minä.

– Hän on muuan oppilas, vastasi tirehtööri. Hän saa siis näytellä osan.

– Mutta miksi koetamme häntä sitte näin myöhään?

– Koska hän on mahdoton – ja tirehtööri sätkytteli pitkine säärineen, kuten hänellä oli tapana, milloin kaikki tyyni oli luhistumaisillaan hänen ylitsensä:

– Hän on mahdoton. Mutta te saatte siis harjottaa hänet. Ja hänellä on se veressään.

– Kuinka vanha hän on? kysyin.

– Hän kai on tuossa yhden- tai kahdenkolmatta korvilla – mistä minä tiedän!

– Ja hän ei tietenkään ole koskaan pelannut komediaa? huomautin.

Tirehtööri nauroi.

– Oi, mutta saatte nyt hänet nähdä huomenna.

– Seuraavana päivänä aamupäivällä, kun saavuin tirehtöörin konttoriin, seisoi siellä oven pielessä nuori ihminen. Hän seisoi aivan oven pielessä. Luulin, että hän on jonkun kauppaliikkeen juoksupoika enkä pannut merkille muuta kuin että hän oli tavattoman laiha. Istuuduin lukemaan kirjeitä, kun tirehtööri tuli sisään. Juoksupoika, hän seisoi yhä siinä...

– No, hyvää huomenta, sanoi tirehtööri ja (muistan sen hyvin) sanoi koko joukon sellaista kuin mies, joka on kiusaantunut ja hämillään, ennenkuin hän hujautti hieman kättään ovea kohden, juoksupoikaa kohden:

– Niin, sanoi hän, siinä on siis hra Crangier.

Minä olin kääntynyt.

Tuo – tuo oli hra Crangier, tuo oli Elias.

Juoksupoika oli Elias.

Olin sanomaisillani jotakin – mutta pysähdyin: raukka, kuinka pelästyneeltä hän näyttikään. Hänellä olivat hyvin suuret silmät (hän on nälissään, tuumin itsekseni) ja hänen kaulansa oli niin hoikka kuin linnun kaula tai vanhan ukon. Ei, niin pelästyneitä silmiä ja käsiä en ole nähnyt ikinäni...

– Hänkö on hra Crangier? sanoin minä vain.

Ja hän, juoksupoika, nypelöi edelleen kurjaa huopahattuaan, jonka lävitse kyllä voi nähdä, siitä olin varma, ja tirehtöri sanoi:

– Puhukaa nyt siis Crangierin kanssa, rakas ystävä. Hän osaa roolin.

Ja tirehtöri meni, ja me, me toiset jäimme kahdenkesken ja minä kehotin ihmistä istumaan. (Niin, kerron sen näin seikkaperäisesti, jotta ylipäätään voisitte ymmärtää koko jutun ja hänen – kenen minä sitte jouduin tappamaan.) Hän istui aivan vastapäätä minua, tuolin äärimmäisellä reunalla (niin, noista silmistä kuvastuu nälkä, tuumin jälleen itsekseni) ja minä kysyin häneltä:

– Ettekö ole koskaan ennen näytellyt?

– Kyllä, herra.

– Missä?

– Maaseudulla.

– Missä maaseudulla?

– Seurueissa.

Hän ikäänkuin vavahti joka sanalle, jotta sanoista ei tullut mitään sanoja, vaan ainoastaan korahduksia, jotka takertuivat hänen laihaan kurkkuunsa.

Ja äkkiä sanoin minä, sillä minua alkoi säälittää tämä kurja olento ja juoksupoika, joka istui lakkaamatta nypelöiden pääkappalettaan (niin ... sääliä se oli. Se oli alusta alkaen sääliä, joka minua kannusti ja jäi yhä kannustamaan, vaikka minä tiesin ... tiesin mihin se oli päättyvä – –) minä sanoin ja yhtäkkiä sangen ystävällisesti:

– Mutta nyt on teidän oltava levollinen – eikä pelättävä, hra Crangier. Menemme sitte harjotussaliin ja katsomme, kuinka se käy.

– Niin, kiitos, sanoi hän ja hypähti pystyyn kuin vieterien ponnahduttamana, mutta jäi seisomaan.

– Tuletteko sitte? kysyin ollen jo ovella.

– Kyllä, sanoi hän ja jäi seisomaan.

Ja yhtäkkiä sanoi hän – ja minä käännyin ehdottomasti:

– Voitte ymmärtää, että tämä tulee minulle olemaan ääretön onni.

– Niin, niin, sanoin minä (ja ajattelin jälleen; Herra Jumala, kuinka se mies on nälissään): Nyt menemme.

Me koetimme. Hän oli mahdoton. Mutta hän ymmärsi Eliaksen. Hänellä oli aivan varmaan leivän nälkä, elämäntehtävän nälkä ja juuri kuin Eliaksella ihmeiden nälkä. Jokaista sanaa lausuessaan katsoi hän minuun niin peloissaan kuin häneltä leikattaisiin pää pois, ja jokainen lause takerteli hänen suussaan kuin venhe, joka on auttamattomasti uponnut, takertelekse kivikossa.

Sanoin itsekseni: Sillä miehellä on lahjoja ja hänestä ei tule koskaan näyttelijää. Hän on Elias ja hän on perin naurettava.

Ja hän jatkoi, ensinäytöksen, toisen näytöksen, koko osan loppuun – kuten hengästynyt ja epätoivoinen uija, joka kuohujen keskellä koettaa saavuttaa laudan. Hän ei kääntänyt silmiään minusta, kunnes hän lopetti ja – odotti rautalankasormet puristettuna kämmeneen.

– Jaa, jaa, sanoin minä: Voitte pitää osan. Tahdomme koettaa (ja sydämessäni sanoin: Hän on Elias ja tulee turmelemaan kaiken) – silloin yhtäkkiä tunsin hänen luisten sormiensa tarttuvan käteeni:

– Oi, kiitos, taivas palkitkoon teille sen, sanoi hän ja puristi edelleen kättäni.

Ja minä sanoin itsekseni, niin minä sanoin sen – miksi ja kuinka se oli mahdollista? – mutta minä sanoin, kuten kummitus olisi ollut povessani, kentiesi olikin:

– Jos sanoisit: ei, tappaisit hänet silloin myös.

– Tappaisit silloin myös...

Pohjolan mies nosti yhtäkkiä kätensä polviensa ympäriltä ja hänen katseensa liukui kasvojemme ylitse.

– Tappaisin silloin myös. Tiesin sen siis jo silloin. Tiesin siis jo, kun ensi kerran kohtasimme, mitä tuli tapahtumaan. Minä olin saanut varotuksen – varotuksen, kuten merkkilippu olisi nostettu sisimmässä tietoisuudessani – – hätämerkki ratapengermällä – – ja minä en välittänyt merkistä.

Hän vaikeni tuokioksi.

Kuten mies, joka levähdettyään taasen alkaa kävellä, verkalleen, sillä matkan määrä on vielä etäällä, jatkoi hän:

– Mutta kertomus on pitkä.

Hän oli mennyt, ihminen, ja tirehtööri tuli sisään.

Hän sanoi vain: Millainen hän sitte oli? Hän oli mahdoton – vai?

Tirehtöri jäi seisomaan ja siirteli jalkojaan lattialla (Niin, se on merkillistä – hänkin oli kummallisen levoton sinä päivänä, ikäänkuin hänkin, niin hänkin olisi tuntenut käsiensä olevan pyörän välissä):

– Ja sitte?

– Koetamme häntä, vastasin minä.

Ja äkkiä nauroi tirehtöri.

– No jaa, hitolla, te saatte vastata, sanoi hän.

Minä nauroin tai tahdoin nauraa:

– Mutta, vastasin minä, harjotusten aikana täytyy teidän herran tähden antaa hänelle ruokaa. Se mies on nähnyt nälkää liian kauvan.

Menimme harjotuksiin. En tiedä kuinka koko päivän olin niin hajamielinen tai näytin niin hajamieliseltä. Mutta Bratt sanoi kaksi kertaa minulle:

– ”Onko tämä oikein?” – aivankuin hän olisi huomannut, että kuulin vain puolittain. Ja, nyt muistan sen hyvin, lopetin harjotukset paljo aikaisemmin kuin tavallisesti.

Kun ne olivat lopussa, sanoi Bratt ja kaikki näyttelijät olivat vielä läsnä:

– Olemmeko saaneet Eliaksen?

– Joo, sanoi tirehtöri.

– Olipa jo aikakin – ja kuka siksi on tullut?

Tirehtöri vaikeni kotvan:

– Hän on hra Crangier, vastasi hän.

– Mitä kummaa (Rakel se näin huusi) – Crangier – se ei ole mahdollista – hän, joka naurettiin ulos konservatoriosta...

Ja he alkoivat nauraa, kaikki yhdessä kuorossa – ja joku huusi:

– Crangier, se on hän, joka takoo nauloja seiniin.

Aivan oikein, aivan oikein. Harjotellessaan oli ihminen huitonut lakkaamatta nyrkkiin puristettuja käsiään omien olkapäidensä edessä, ikäänkuin hän olisi molemmin käsin takonut nauloja seiniin.

Näyttelijät jatkoivat nauramistaan, kun tirehtöri sanoi:

– Näyttämöohjaaja on hänet valinnut.

Enhän ollut häntä valinnut, olin sanonut, että tahdoin häntä koettaa, olin itse sanonut, että hän oli mahdoton. Mutta nyt, kun nämä ihmiset jatkoivat nauruaan, sanoin äkkiä kuten mies, jolla on nyörit kädessä: jaa, niin olen tehnyt, ja toivon että olen tehnyt oikein hänet valitessani.

Ja minä läksin.

Kadulle tultuani olin johtunut ajattelemaan muita asioita. Silloin yhtäkkiä – tiedättehän, että niin voi käydä – sattuivat silmäni muutamaan ihmiseen kadun toisella puolen. Oli uskomatonta, miten se ihminen käveli säärillään ja nosteli niitä aivan liian korkealle – noin vain ylös ilmaan huippaillen. Hän käveli kuin sieluton ruumis mahtaisi kävellä, kun sielu lentäisi pois ja ruumis jatkaisi kävelyään. Ei, se oli naurettavinta mitä olen nähnyt... Se oli...

Silloin näin, että hän oli Crangier, minun ihmiseni.

Näin, että hän tuli luokseni vinoon kadun ylitse, – ja jäin katselemaan hänen jalkojaan. Mutta äkkiä käveli hän toisin. No, luojankiitos, ajattelin minä: hän osaa siis kävellä kuten ihminen.

– Tahdoin vain, sanoi hän, kysyä teiltä...

– Kysyä teiltä, vieläkö se pitää paikkansa, että minä saan näytellä osan?

Katsoin häneen ja jälleen hänen silmiinsä.

– Kyllä, vastasin minä, tietysti se pitää paikkansa.

Ja yhdellä nytkäyksellä luhistui ihminen taasen kasaan, kuten äsken, kuten konttorissa ja tarttui käteeni ja rutisti sormiani yhteen ja juoksi sanaakaan sanomatta katua poispäin.

Jäin katsomaan hänen jälkeensä, kun hän juoksi – polvet ylhäällä ilmassa. Eräs hermolääkäri sanoi kerran minulle, että sellainen tapa kävellä on eräänlaisen hulluuden merkki tai sen oire.

– Niin, sanoin itsekseni, mies on puolihullu ja hänet olet sinä siis määrännyt näyttelemään Eliasta...

Kotiin tultuani löysin pöydältäni kirjeen. Se oli norjalaisen runoilijan kustantajalta. Herra oli kuullut niistä vaikeuksista, jotka alkoivat ja uhkasivat näytäntöä.

”Mutta”, kirjotti hän, ”jos nyt jättäisi jotakin sikseen, olisi samaa kuin jättää kaikki sikseen. Minä en suinkaan tahtoisi ottaa sellaista vastuuta hartioilleni.”

Luin kirjeen kahteen kertaan ja voin vielä nähdä joka kirjaimen niin selvästi kuin kirje lepäisi vielä edessäni tässä pöytäliinalla. Sitte istuuduin pöytäni ääreen ja vastasin: ”Esteet, joista olette kuullut, ovat onnellisesti kaikki voitetut. Kappaleen esittävät henkilöt, jotka itse olen hyväksynyt ja näytäntö tapahtuu alusta alkaen määrättyyn aikaan.”

Ja kirjottaessani tiesin, että nyt olin siis sitonut itseni hra Crangieriin...

– Se on siis ratkaistu, sanoin itsekseni, ratkaistu – mitä tulleekin tapahtumaan.

Harjotukset alkoivat, harjotukset meidän kahden kesken. En tohtinut antaa hänen harjotella muiden mukana. Puhua hän osasi osansa. Kun katsoin häneen tiukasti, kääntämättä silmiäni hänestä, puhui hän oikein ja levollisesti. – Ota se nyt harvakseen, sanoin katsoen hänen kahteen silmäteräänsä – eikä hän sammaltanut eikä kähissyt, mutta puhui kuten Elias, kuten se, joka tahtoi antaa kymmenen elämää voidakseen uskoa ja joka ei voinut sitä...

Ja minä sanoin itsekseni: Se käy. Hänestä tulee Elias.

Kunnes hänen puhuessaan hänet yhtäkkiä tapasi tanssitauti – vieras tahto, joka ei ollut hänen eikä minun, tempoi ja riuhtoi hänessä, jotta hänen kaikki jäsenensä vapisivat ja hän tanssi hullunkurisilla säärillään.

– Hiljaa, hillitkää toki itseänne, ihminen, huusin minä, ja hän, näyttäen niin pelokkaalta kuin se, jonka silmät ovat puhkeamaisillaan, tuijotti tuijottamistaan minuun eikä voinut hillitä ruumistaan, joka vapisi kauttaaltaan.

– Lakkaa toki, huusin minä: lakkaa!

Ja kalmankalpeana, seinään nojaten, seisoi hän ja hujaroi pystyyn nostettuja käsiään edessään – naulojen takoja.

– Alas käsivarret, huusin minä, poissa suunniltani (Ei, ei, tämä ei käynyt, se ei käynyt koskaan) ja hänen käsivartensa ikäänkuin kuolivat halvaukseen.

– Istukaa, sanoin koettaen tyyntyä. Istukaa ja puhukaa istuallanne.

Hän istuutui nojatuoliin yhä vielä vavisten.

– Odottakaa parisen minuuttia, sanoin minä, ja hän odotti, silmät liisteröityinä minuun, kuin katsoisi hän lasihelmeen.

– No, niin, puhukaa nyt.

Kumarruin hänen ylitsensä, nojaten molemmilla pingotetuilla käsivarsillani tuolin selkänojaan.

– No.

Ja hän puhui sammaltaen.

– Pankaa käsivartenne ristiin.

Hän pani käsivartensa ristiin...

– No, puhukaa nyt.

– Kyllä.

Ja hän puhui sammaltamatta, vapisematta – kuten pitikin...

Äkkiä puuskahti Carville sinisenharmain kasvoin:

– Teidänhän täytyi tappaa hänet.

Pohjolan mies käänsi vitkalleen päätänsä:

– Niin, sanoi hän, minä tapoin hänet.

Vaikenimme kaikki. Itse Raolo Bratianukin oli nojannut niskansa seinää vasten, ja hiljainen värinä kulki yli hänen kasvojensa, joiden silmät olivat suljetut.

Pohjolan mies istui taasen leuka kädessään:

– Crangier istui tuolilla tunnin, ja minä en helpottanut, vaan jatkoin.

Lopuksi tuli mies aivan levolliseksi.

– Nouse nyt, sanoin minä hänen ollessaan keskellä lausetta ja hän nousi ja jatkoi puhumistaan ja liikkui ja käveli ja puhui – ja oli Elias ja aivan rauhallinen.

– Taivaan kiitos, sanoin itsekseni ja seurasin häntä tuuma tuumalta enkä hellittänyt.

– Se käy, se käy, sanoin itsekseni:

– Sinä murrat hänet – mutta se käy.

Pohjolan mies käänsi kasvonsa yhdellä nytkähdyksellä ja sanoi Carvillea kohden:

– Niin, sanoin itsekseni: sinä murrat hänet – mutta se käy, sanoin huolettomasti. Tahi olin vain sanovinani huolettomasti, sillä minä tahdoin, että sen täytyi käydä.

Sillä ensiksi ja viimeksi oli voitettava. Sen tiesin ja tahdoin niin.

Raolo Bratianu sanoi, liikahtamatta, suoraan ilmaan:

– Kerro edelleen.

Mutta ikäänkuin voimatta irtautua omista ajatuksistaan, jatkoi pohjolainen:

– Ja kuitenkin, joka kerta kun kaikkina näinä vuosina, tyynesti ja asiallisesti, olen ajatellut kaikkea, olen kuitenkin tullut päätökseen: ”Menettelyni lisäsyynä oli sääliväisyys”. Toimintaani vaikutti (minä en valehtele) myös myötätunto. Mutta mistä syistä me ylipäätään toimimme, tai tiedämmekö niinkutsutut ihmiset milloinkaan, mikä meitä ajaa eteenpäin? ja jos me tietäisimme oman toimintamme syyt, eivätkö ”vetovoimamme” meitä niin kauhistuttaisi, että meiltä katoaisi rohkeus ja voima toimia? Ja kuitenkin vaikutti myöskin sääli siihen, että tein mitä tein. Voin todistaa sen: Eräänä päivänä, kun olin keskeyttänyt harjotukset, kun äkkiä olin paiskannut keppini lattiaan ja olin sanonut:

– Tämä ei hyödytä mitään. Voitte mennä... ja käännyin ympäri, seisoi Crangier nurkassa kauhuissaan, ikäänkuin ovea vasten rusennettuna, kuten mies, joka on saanut rajun nyrkiniskun kylkeensä.

– Mikä teitä vaivaa, ihminen? kysyin.

– Ei mikään, vastasi hän ja oikaisihe, mutta hänen silmänsä näyttivät koiran silmiltä, joka on ruoskittu kuoliaaksi.

– Ja hieman myöhemmin sanoi hän hennon hennolla äänellä – oi, se oli tuskin ihmisen ääni:

– Siis ... onko se nyt minulta otettu pois?

Ja minä vastasin arastellen näitä kasvoja ja tätä avuttomuutta ja nälkää:

– Ei, ei, Crangier... Mutta tehän ette voi.

– Kyllä, vastasi hän ja nyökkäsi kuten kymmenvuotias lapsi (sillä hän nyökkäsi aina siten):

– Jollette te vain väsy.

Ja minä sanoin hyvin lempeästi, hänen uskonsa ja hänen hätänsä voittamana, mikäli tiedän:

– Ei, ei, tiedättehän hyvin, etten väsy.

Ja leikkisästi lisäsin:

– Mutta syöttekö nyt mitään, Crangier?

– Kyllä, kiitos, vastasi hän ja nyökkäsi onnellisena: Kyllä, kiitos.

– No, menkää sitte kotiin ja syökää jotakin ja – tulkaa huomenna jälleen.

Pohjolainen vaikeni uudelleen. Mutta kohta jatkoi hän minuun kääntyen:

– Ja jokaisen harjotuksen jälkeen olivat näyttelijät yhdessä sikermässä ja he väijyivät minua karsaasti hymyillen, ja kysyivät niin osanottavasti kuin kysyisivät läheisestä sukulaisesta, joka makaa kuolemaisillaan ja jonka he tulevat perimään: kuinka naulojen takoja edistyy?

– Kiitos, vastasin, se käy mainiosti.

Ja minä päätin itsekseni, etteivät he saaneet olla oikeassa eivätkä päästä voitolle.

– Ja muuten – se kävikin. Se kävi niin hyvin, että minä eräänä päivänä uskalsin näyttää, kuinka se kävi. Pyysin Brattia seuraavana aamuna katsomaan Crangieriä. Aamu tuli ja Crangier ei tiennyt, että joku tulisi häntä katsomaan. Brattin saavuttua sanoin vain:

– Koetamme siis. Tänään on meillä yleisöä, Crangier. Koettakaa nyt parastanne.

– Crangier hytkähti ikäänkuin koko hänen ruumiinsa olisi kutistunut kokoon, ei, kuin hänen sydämensä olisi kutistunut kokoon ja muuttunut pienen nyrkin kokoiseksi nystyräksi. Kaikki hänen verensä syöksi hänen kasvoihinsa – silloin näin ensi kerran, että hänessä oli vertakin...

– Alkakaa, sanoin minä (enkä minä tiennyt itsekään, että siten kuin puhuin, lujasti ja sysäten sanat suustani, siten puhuu hypnotisoija mediolleen, kun näytäntö on annettava. – Bratt taasen oli istuutunut loitommalle seinän viereen, yläruumis etunojassa, kuten urheilija istuu lavalla kilpa-ajoissa.)

Pohjolainen kohotti molemmat kätensä kasvoilleen ja hieroi ohimoitaan kahteen kertaan yhteenpuristetuilla sormiensa päillä:

– Se kävi. Hän näytteli aivan hyvin. Ensi näytös loppui... Hän oli, seisoi ja liikkui ja puhui kuten pitikin – sikäli kuin hän voi, kun kulki unissaan. Sillä mies kulki unissaan...

– Hän kulkee unissaan, sanoin itsekseni.

– Ja pelon, hirveän pelon valtaamana tämän mahdottomuuden tai luonnottomuuden johdosta, pelon, joka jähmetytti kieleni puupuikoksi suussani, jotta tuskin saatoin puhua (ja minäkin esitin puhelut ja tein sen päästämättä ääntäkään eikä hän sitä huomannut) sanoin itsekseni: Sinun täytyy herättää hänet – sinun on saatava hänet hereille ... vaikka se maksaisi hänen henkensä, on sinun saatava hänet hereille...

Mutta hän yhä puhui ja vastaili ja liikuskeli ympärinsä kuten unissakävijä kulkee ja liikuskelee.

Ja minä rauhotin mieltäni: Niin, mies kulkee unissaan, mutta kentiesi ei sitä kukaan huomaa. Hänhän näyttelee oivallisesti. Jääköön herättämättä. Olisi synti häntä herättää.

Mutta hänen silmänsä tekivät minut yhä levottomaksi. Hänen silmänsä eivät tienneet mitä hän sanoi. Oli kuin ne olisivat painuneet vielä syvemmälle kuoppiinsa ja ne paloivat siellä kuin kaksi pientä uunia – ne paloivat syvällä kuopissaan poroksi, ja minä vain ajattelin itsekseni: Kunpa ei Bratt näkisi hänen silmiään – –

Mutta hän oli varmaankin nähnyt ne.

Sillä kun koeharjotus oli lopussa (en katsonut Crangieriin, kun se oli päättynyt, en tahtonut katsoa häneen) ja me olimme tulleet konttoriin ja seisseet kotvan, sanoi Bratt äkkiä:

– Niin, se tulee siis menettelemään. Jollette ole sitä ennen miestä tappanut.

Minä naurahdin:

– Sitä ennen – en, vastasin minä.

– Mutta tietysti se on mainiota, sanoi Bratt. Ja jonkun muunkaan löytäminenkin on kai mahdotonta.

– Niin, eikö totta, se tulee olemaan mahdotonta? sanoin minä ja katsoin Brattin kasvoihin, kuten se, joka tahtoo saada hyväksymistä ja kannatusta, ja sitäpaitsi olisi sääli ottaa osaa häneltä...

Toistin samat sanat, juuri samat sanat, jotka olin sanonut ennen itsekseni: että se ”olisi sääli”, ja Bratt vastasi (mutta hän ei katsonut minuun, vaan tuijotti vinoon ulos ikkunasta, harmaata muuria vasten, kun hän sanoi):

– Niin, se kai olisi säälikin.

– Niin vastasin minä, minä ainakaan en tohdi ottaa sellaista vastuuta hartioilleni; ja minä taputin käsiäni:

– Harjotukset alkavat, sanoin minä.

Ja me harjottelimme kaikki yhdessä Crangierin kera. Nuoralla tanssijalla on sama tunne tai tunteettomuus kuin minulla oli harjotuksen aikana.

Pohjolainen ojensi kätensä lasiaan kohden:

– Onko täällä lainkaan viiniä? kysyi hän.

– Tässä, vastasi Raolo ja kaasi hänen lasiinsa. Pohjolan mies joi:

– Harjottelimme koko ensi näytöksen, mutta minä pysähdyin siinä, missä lumivyöry vierii tunturilta. Sillä ”huutoa” ei Crangier vielä ollut oppinut. Harjotusten aikana oli ollut aivan äänetöntä kulissien välissä (äkkiä olin minä sanonut, keskellä touhuani sanonut itsekseni: miksi he hiipivät ympärinsä, – kuten pedot manesissa rautaristikkojen takana) ja harjotusten loputtuakin oli aivan hiljaista: ”Niin, harjotukset ovat lopussa”, toistin minä eikä kukaan puhunut mennessäänkään. Crangier oli voittanut...

Mentyäni konttoriin, sanoin tirehtöörille, joka seisoi siellä:

– Ei, miksi rooli otettaisiinkaan häneltä?

– Rooli, keneltä? kysyi tirehtööri.

– Crangierilta, tuumin minä.

– Mutta rakas ystävä, oletteko hullu? Kuka puhuu roolin ottamisesta häneltä? Olemme suorastaan hämmästyneet... Onhan aivan uskomatonta, mitä olette siitä ihmisestä saaneet tehdyksi.

Ja äkkiä elähtyen lisäsi hän:

– Mutta tiesinhän sen jo, kun annoin hänelle roolin. Sanoin itsekseni: Siinä on vihdoinkin osa Crangierille. Crangier, hän on mies omiaan.

Ja äkkiä riensi hän säteilevänä avaamaan ovea ja huusi käytävään: Crangier, Crangier, oletteko siellä, tulkaa tänne.

Mutta kun Crangier tuli sisään, ponnahti tirehtööri hieman takaperin:

– Mikä teitä vaivaa? kysyi hän (sellaiselta ihminen näytti) – –

– Ei mikään, vastasi ihminen.

– Sehän oli oivallista – mutta kuinka on laitanne? Oletteko sairas? Nythän saatte syödä – syödä kunnollisesti...

– Kyllä.

– Tulevaisuudessa, sanoi tirehtööri (ja minä huomasin hyvin, että hän yhtäkkiä tuli levottomaksi jälleen ja muutteli jalkojaan ja katsoi ulos ikkunasta muuria vasten) ... tulevaisuudessa tulette todennäköisesti saamaan varoja, että voitte syödä kylliksenne...

– Niin, niin tulette, rakas Crangier, sanoin minä, äkkiä lisäten: Ja siitä saatte kiittää tirehtööriä...

Tirehtööri oli kääntynyt pois ja hän teki torjuvan liikkeen käsillään:

– Ei, ei, sanoi hän, hra Crangier on teidän miehenne. Ja sen tietää hra Crangier hyvin hänkin.

Crangier oli katsonut minun kasvoihini.

– Kyllä, sanoi hän vain ja oli taivuttanut päänsä.

Ja näiden kasvojen edessä sanoin minä (muistakaa, että sanoin sen) sanoin äkkiä:

– Mutta, Crangier, jos luulette, jos itse luulette, ettette voi...

– Mutta paras ystävä, sanoi tirehtööri: etteikö hän voisi – ei voisi. Olemmehan nähneet, että hän voi.

– No, hyvästi Crangier, sanoi hän viitaten kädellään. Saatte kassasta nostaa viisikymmentä francia.

Olin sanonut itsekseni, katsoessani Crangierin kohotettuihin silmiin: Ei, hän näyttelee siis. Et voi tehdä hänelle sitä surua ... antaa hänen näytellä.

Mutta kun ovi oli sulkeutunut, sanoi tirehtöri (missä ajatusyhteydessä – oliko hän tosiaankin arvannut kaikki ajatukseni?):

– Nähkääs, rakas ystävä, kaikessahan on suuri vaaransa tarjolla ... ja hän alkoi puhua muutamasta ensi-illasta Ambigussa...

Pohjolainen vaikeni.

Palvelijat olivat avanneet kaikki salin ovet. Mutta vaikka sade yhä virtaili pysyi ilma yhtä raskaana. Francis Ewelyn oli kääntänyt päänsä ja sanoi:

– Tämä rajuilma taitaa kestää kaiken yötä.

– Niinpä taitaa, vastasin minä, kun ei kukaan muu halunnut puhua.

Pohjolan mies tuijotti eteensä, ja kun hän puhui uudelleen puhui hän kuivasti ja verkalleen, ikäänkuin hän selostaisi jotakin tai kuten joku, joka sanelee jotakin pöytäkirjaan:

– Harjottelimme edelleen, joka aamu harjottelin säännöllisesti Crangierin kera kahden kesken... Olin lopulta oppinut, miten voimme joutuisammin päästä eteenpäin. Asetin hänet rinnalleni, olkapäätäni vasten. Seisoimme siten, ja minä pitelin kädelläni hänen käsivarrestaan:

– Puhu nyt, sanoin minä.

Ja hän lausui roolin sanat, hänen ruumiinsa vavistessa ja meidän seistessämme koko ajan olkapää olkapäätä vasten.

Se meni mainiosti.

Meillä oli vain ”huuto” jälellä. Ihminen ei voinut oppia tätä huutoa. Hän huusi niin (ja hänen piti huutaa pelästyksestä), että olisi saanut itse kellarirotatkin nauramaan. Lopuksi keksin keinon. Harjotussalissa oli suuri kaappi, taivas tiesi, kuinka se oli tullut sinne. Se oli suuri ja mustaksi maalattu ja näytti vanhalta ruumiskirstulta, joka seisoi pystyssä seinää vasten.

Eräänä päivänä avasin kaapin oven:

– Menkää kaappiin, sanoin.

Crangier seisoi hievahtamatta.

– Menkää kaappiin, toistin, mutta sitte äkkiä sanoin – oi, kuinka jo Olinkaan oppinut teeskentelemään ja olemaan olevinani: –

– Jos nimittäin tohditte.

– Jos vain tohditte, sanoin vielä kerran, pidellen kaapin ovea, ja olin varma, tahdoin panna pääni pantiksi siitä, että hän pelkäsi pimeää kuollakseen.

– Kyllä, tohdin kyllä, vastasi hän nostellen jalkojaan ... niin, hän nosteli niitä aivan yhtä korkealle kuin taanoisena päivänä kadulla – ja hän meni kaappiin ja minä lukitsin oven.

– Huuda nyt, huusin minä.

– Hän huusi.

– Vielä, huusin minä.

– Hän huusi jälleen.

– Kovemmin...

– Jaa.

– Vielä...

Niin opetti pimeänpelko hänet lopulta huutamaan.

Pohjolan mies nyökäytti verkkaan päätänsä, ja hymähtäen virkkoi hän:

– Ihmiselle voi opettaa kaikkea.

Ja vilaisten kaikkiin läsnäolijoihin sanoi hän:

– Tahdotteko kuulla enemmän?

Kukaan meistä ei vastannut. Carville oli peittänyt kasvonsa käsillään.

– Oli sitte – ja pohjoismaalainen herra oli nojannut leukansa käsiensä rystyihin – ensi-ilta, joka vihdoinkin oli tullut. Saavun aina teatteriin niinä iltoina aikaisin, kun siellä ei vielä ole ketään ja on pimeää eikä kukaan voi nähdä kasvojani. Ainoastaan näyttämökoneiston hoitajat hiipivät ympärinsä kuulumattomin askelin kuin mitkäkin varjot. Hekin kuiskivat, kunnes äkkiä sanavirta saattaa syöksähtää heidän suustaan kuin likainen suihkuvesi, ja sitte he vaikenevat jälleen ja hiipivät edelleen.

Sinäkin iltana olin saapunut aikaisin, ja näyttelijät, jotka eivät tunteneet minua pimeässä, olivat pujahdelleet ohitseni tervehtimättä, sulkeutuakseen pukuhuoneihinsa kukin huolineen – minun mittaillessani näyttämöä edestakaisin.

Jatkoin kuljeskeluani edestakaisin, kunnes eräässä nurkassa sysäsin pimeässä ihmiseen ja tartuin hänen käsivarteensa.

– Kuka se on? sanoin ja säpsähdin; käsivarsi oli niin kylmä, että se tuntui rautakangelta ohuiden vaatteiden lävitse.

– Minä, Crangier, tuli huulilta, jotka tuskin voivat aueta.

Minä vastasin vain:

– On jo aika pukeutuaksenne.

– Niin, vastasi ääni; mutta tahdoin vain nähdä teidät.

– Nyt oli jo aika, sanoin minä ja tempaamalla tempasin käteni hänestä (tapahtuiko se siksi, että tunsin tarvetta viime hetkessä päästä hänestä eroon, heittää hänet kaikkine hyvineen syrjään, kuten jonkin, joka ei liikuttanut eikä saanut liikuttaa minua?)

– Nyt oli jo aika luottaa itseenne.

Crangier oli jäänyt seisomaan pimeään.

– Niin, sanoi hän hyvin hiljaa.

Ja hän oli mennyt.

– Se mies tekee minut hulluksi, sanoin itsekseni. Ja minä hillitsin kasvonilmeeni ja tervehdin valaistusmiestä, joka oli alkanut askaroida pöytänsä ääressä, ja konemestaria ja regissööriä. Ensi-iltoina on aina jotakin kummallista heidän silmissään. Kaikkien silmät ovat kuin mitkäkin pyöreät, kuolleet lasikuulat.

– Niin, sanoi regissööri, ja käsi, jonka hän ojensi minulle, tuntui siltä kuin olisi ottanut kalan käteensä: kaikki tulee riippumaan hra Crangierista.

– Niinkö luulette? vastasin minä. (Minun ei siis pitänyt poistua Crangierin luota, ja samassa ajattelin itsekseni: Ja nyt olet lisäksi saattanut ihmisen epätoivoon).

Puhuttelin koristemaalaria, joka jutteli tunturistaan taustalla. Ne muistuttivat kolmea sokeritoppaa huippuvuorilta. Ja puhuttelin hankkijaa, joka lakkaamatta juoksi ulos ja sisälle käsiään huiskuttaen ja ylisti muutamia mahdottomia huonekaluja, jotka näyttivät siltä kuin olisi hän noutanut ne patagonialaisilta.

– Eikö, herraseni, eikö, herraseni, tämä sisustus ole norjalainen, sanoi hän: eikö se ole tosinorjalainen?

Minä sanoin itsekseni:

– Sinun täytyy ennen kaikkea lohduttaa Crangieria, ja minä käännyin aivan tirehtöörin edessä (joka oli pukeutunut vastaanottaakseen esiinhuutoja) ja menin näyttelijäin käytävään.

– Oletteko siellä, Crangier! huusin hänen ovensa edessä.

– Kyllä, vastasi hän.

Menin sisään, missä hän istui peilinsä edessä. Hänen yläruumiinsa oli alaston. Hänen olkapäänsä muistuttivat kahta taitettua puunkalikkaa.

Menin hänen luoksensa:

– No, sanoin tehden ääneni tavattoman lempeäksi: Kuinka se käy?

– Kiitos.

– Pelottaako kovasti?

– Kyllä.

– Marcel, sanoin (mistä tiesin, että hänen nimensä oli Marcel – no, olin kai kuullut sen):

– Rakas Marcel! sanoin minä ja pakottauduin laskemaan käteni hänen päänsä päälle (hänen tukkansa oli hyvin ohut eikä näyttänyt kasvaneen hänen päähänsä, vaan ainoastaan oli siihen tarttunut): Nyt ei teidän ole enää pelättävä, ei vain pelättävä, kuuletteko?

– Kyllä, kuiskasi hän, ja minä tunsin käteni alla hänen ruumiinsa nytkähtelevän kuin lapsen, joka on puhkeamaisillaan itkuun.

– Sehän meni niin hyvin eilen pääharjotuksissa, sanoin minä.

– Niin, kiitos, kuiskasi hän kuten ennen.

– Nyt kysytään vain rohkeutta, ja sivelin yhä hänen tukkaansa, havaittuani, että hän rauhottui käteni alla.

– Rohkeutta vain, Marcel, sanoin (ja ajattelin: Tämän teet viisaasti. Sinä käsittelet häntä aivan kuin magnetisoija).

– Kiitos, kuiskasi hän ja kohotti silmänsä minua kohden, kun otin käteni hänen päästänsä.

– Mutta nyt täytyy minun mennä, sanoin ja menin ovea kohden; samassa käänsi Crangier päänsä:

– Missä seisotte? kysyi hän äkkiä terottunein silmin.

– Seison ensimäisen kulissin suojassa, vastasin: mutta elkää nyt vain hätääntykö.

Suljin oven, ja mennessäni ajattelin aivan tyyntyneenä: Niin, hallitsen häntä kuin magnetisoija. Kun siis seison kulissien välissä, menee se varmaan hyvin. Ja mitä tulee jälkeenpäin, se tulkoon, kun on tullakseen. Mikä on välttämätöntä, on välttämätöntä. Minulla on vastuu ennen muita, ja minun on vastattava – kaikkien puolesta.

Ja siitä hetkestä tiesin, että minun täytyi tappaa Crangier. Välttämättömyyden pakosta täytyi minun hänet tappaa.

François Carville teki käsillään pöydän ylitse liikkeen, jota pohjolan mies ei nähnyt.

Mutta hän jatkoi:

– Niin oli laita. Siitä hetkestä, jolloin tunsin hänen päänsä käsieni alla, tiesin, että surmaisin sen ihmisolennon ja minulla olivat jo kaikki syyt selvillä, kaikki ne syyt, joiden tähden minun täytyi tehdä se.

Mutta rauhottunut minä olin. En ole koskaan, niin kauvan kuin kaksi silmääni ovat katselleet jotakin toista kasvoihin, ollut niin rauhallinen.

Tultuani näyttämölle, oli siellä jo kaikki kunnossa. Tirehtööri tuli luokseni, minun kävellessäni ympäri antaen viimeisiä määräyksiä.

– On sangen lämmin tänään, sanoi hän.

– Niin, vastasin.

Hän oli mennyt esiripun luo. Kuulimme sen takaa huminaa salista. Se on kuin tuulenhumina hietasärkkien välissä...

– Tirehtöri katsoi saliin pienestä reiästä.

– Dumas on siellä, sanoi hän.

– Ja Henri Besque.

– Ja Sarah...

Hänen katseensa hipoi aitioita.

– Ja Réjane.

– Portorichen kera.

– Sehän on vain hyvä, vastasin minä ja äkkiä vapisivat jalkani, mutta kasvoni pysyivät rauhallisina.

Tirehtööri loittoni esiripusta ja kääntyi minuun päin.

– Missä seisotte tänä iltana.

Tuolla, vastasin viitaten kulissien väliin.

Tirehtöri nauroi:

– Siellä voitte pitää silmällä Crangieria, sanoi hän ja kysyi:

– Joko soitetaan?

– Jaa...

Regissööri saapui ja sähkökellot soivat. Hannah ja rouva Sang tulivat sisään. Rouva Sang pyysi minua avukseen järjestämään vuodettaan.

– Kyllä, rouva, vastasin minä ja järjestin peitteitä.

Hän paneutui maata ja kysyi äänellä, joka kuului kuin hampaat kalisisivat hänen suussaan:

– Makaanko kuten pitää?

– Makaatte oivallisesti, rouva.

Hän laski päänsä jälleen tyynyille:

– En ole koskaan ollut niin peloissani, sanoi hän

– Sitä ei teidän tarvitse, sanoin minä, ja äkkiä lisäsin – jyrkästi:

– Ettehän te ole se, joka kuolee.

Pohjolan mies pyöritti kolmea sormustaan pikkusormessaan ja nyökkäsi:

– Ette ole se, joka kuolee – sanoin nuo sanat enkä tahtonut lainkaan niitä sanoa. Olin siis päättänyt, että minun oli otettava se niskoilleni, että minun, maksoi mitä maksoi, oli otettava rikos niskoilleni, ja olin jo tullut niin pitkälle, että minun täytyi ilmaista salaisuuteni ja puhua siitä. Mutta rouva, hän ikäänkuin heräsi hädissään ja sängyssään ja tuijotti, mulkoili minuun – kunnes hänen ilmeensä muuttui jälleen ja hän varmaankin oli ajatellut itsekseen: No, hän on siis todellakin hullumpi kuin me kaikki muut...

– Puhukaa vain lujalla äänellä, sanoin minä, ja toisen kerran kuulin regissöörin kellon soivan.

– Onko kaikki paikallaan?

– Kyllä, herra.

Silmäni kiitivät kulissien ympäri. Niin, siellä seisoi Crangier, ensimäisen kulissin vieressä, pää ojennettuna eteenpäin ja jäykät silmät kiinnitettyinä minuun: Oi, jospa edes voisin ruiskuttaa eloa noihin silmiin!

– Hyvä, esirippu.

Esirippu värisi (muistatteko äänen?) ... ja se oli kohonnut; silloin joku ihminen tarttui käsivarteeni. Hiljaa! sanoin ja luulin, että se oli Crangier. Mutta se olikin tirehtööri. – En tiedä, missä olisin, sanoi hän, ja näin hikipisarain helmeilevän kuin seppeleen hänen kulmakarvoissaan. – Hiljaa, toistin, ja hän meni. Näyttämöllä oli alettu puhua. Minä kuulin enkä kuullut – niin, heidän äänensä salista minä kuulin.

– He rykivät, sanoi regissööri, enkä minä tiennyt, että olin ruvennut kävelemään lattiaa edestakaisin.

– He lakkaavat pian, vastasin enkä tiennyt, että olin jälleen siirtynyt toiseen paikkaan – Crangierin luo sinne missä hän seisoi, rouva Sangin yhä puhuessa näyttämöllä.

– He rykivät, sanoin minä.

– Niinkö? vastasi Crangier säpsähtäen, ja kasvoihini tuijottaen sanoi hän: Niin. Ja samana sekuntina kuin hän oli sen sanonut, sanoin minä itsekseni – enkä kuullut mitään siitä mitä näyttämöllä oli ja tapahtui: Crangierin silmät näyttävät mielettömiltä.

– Hänen ajatuksensa häipyvät. Hänen silmänsä näyttävät mielettömiltä.

Yhtäkkiä kuulin takanani regissöörin kuiskauksen:

– Kuulkaas, nyt on hiljaista.

– Ja minä kuulin yhtaikaa salin hiljaisuuden ja että Sang oli sisällä, että Sang puhui kuten pitikin ja että salissa vallitsi hiljaisuus – yhä edelleen kulettaen kuten olin tehnyt jo kauvan (nyt tiesin, että olin tehnyt niin kauvan) kulettaen kämmentäni ylös ja alas Crangierin selän takana, ylös ja alas hänen selkärankansa kohdalla. Tuuman päässä hänen selkärangastaan.

– Kuulkaa, he ovat hiljaa.

Tirehtööri se näin puhui.

– Niin, he ovat hiljaa, vastasi regissööri, ja lähellä toisiaan seisten näyttivät molemmat herrat siltä kuin heidän kasvonsa ahmisivat ääniä salista.

Hannah tuli ulos noutamaan lapsia.

– Nyt on teidän vuoronne Crangier, sanoi tirehtööri.

– Niin, vastasi Crangier, ja minun käteni sipaisi nopeasti hänen päänsä ylitse.

Näyttämöllä puhuivat edelleen, salissa kuuntelivat edelleen, kuuntelivat yhä tarkkaavammin. Sang meni ulos ja Hannah jälleen sisään:

– Reippaasti, reippaasti, huusin hänen jälkeensä, hyvähuutojen kaikuessa.

– Nyt, nyt.

Olin tarttunut Crangierin ranteeseen ja puristanut, kuten puristetaan kaulaa, joka tahdotaan tukehduttaa.

– Nyt, nyt.

– Jaa, jaa, vastasi hän ja hänen silmänsä elpyivät:

– Kuiskatkaa se minulle.

– Jaa, vastasin minä ja päästin hänet ja kumartausin eteenpäin, ja aivan hänen korvaansa kiinni kuiskasin minä: Äiti, äiti, – jotka ovat hänen ensimäiset sanansa.

– Kiitos, kiitos.

– Nyt.

– Rientäkää, sisään – ja varokaa kynnystä.

Hän oli sisällä ja oli huutanut ”äiti-äitinsä”.

– Hyvä, vastasin minä ja heittäysin pylvästä vasten siinä, missä seisoin.

– Se meni, sanoivat tirehtööri ja regissööri yhtaikaa – kaksi konemiestä olivat äkkiä menneet kulissien väliin niin pitkälle, että he saattoivat näkyä saliin.

Mutta äkkiä läksin minä liikkeelle ja tyrkkäysin heidän välitsensä – esiin.

Kuinka hän puhui? Millainen oli hänen äänensä...

Oh .... helvetissä ... hän puhui kuin gramofooni...

He olivat kaikki jääneet seisomaan, konemiehetkin, kuunnellen kaikkityyni.

– Kuinka Crangier puhuu, kuiskasi tirehtööri.

Silloin käännyin minä (samalla tuntien miten selkäpiitäni karmi):

– Hän puhuu täydelleen oikein, sanoin minä.

– Niin, melkein, vastasi tirehtööri, joka oli muuttunut harmaanvalkoiseksi kuin fajanssikappale.

Minä en liikahtanut:

– Menkää pois, jotta hän voi nähdä minut, sanoin minä.

Crangier oli noussut äitinsä vuoteen äärestä ... samalla kuin salista kuului kohinaa, ikäänkuin ihmiset olisivat muutelleet asentoaan. – –

Nyt oli Crangier kääntynyt ... nyt katsoi hän minuun – minun paikkaani kohden – – ja hän puhui oikein. Mutta silmät, silmät ... en voinut siis hallita hänen silmiään.

– Minun täytyy, sanoin itsekseni, minun täytyy saada hänen silmänsä valtaani.

Ja kooten kaikki tahtoni ja hermojeni voiman harasormisiin käsiini, liikuttelin minä niitä edessäni, samalla tuijottaen Crangieriin, ja koko ruumiini värisi.

Regissööri ei ollut mennyt. Hän seisoi takanani ikäänkuin tahtoisi minua väijyä (ja niin hän tahtoikin, olen varma siitä, hän ja Bratt, he molemmat tiesivät, mitä tapahtui, he tiesivät mitä minulla oli tekeillä Crangieriin nähden). Yhtäkkiä sanoi hän:

– Te otatte hengen siltä mieheltä. Mutta se menee.

– Minun täytyy, sanoin itsekseni, silmät seivästettyinä Crangieriin, joka puhui kuten pitikin, ja salissa oli jälleen hiljaista ... hiljaista, aivan hiljaista, kunnes taputukset tulivat...

Kohtaus oli lopussa ja Sang oli mennyt kirkkoon. Tunturin piti vyöryä – tunturi oli suuri sälekaihdin, jonka laudat kolisten ja jyskyen luhistuivat kokoon kulissien välissä. Näytös riippui tunturista, ja minun täytyi juosta sälekaihtimen luo. Minun täytyi myöskin viitata, viitata Crangierille, milloin hänen oli huudettava – ylhäältä näyttämön sillalta, missä hän seisoi, oli hänen huudettava: ”isä – isä – isä” ... ensin peloissaan, sitte epätoivoissaan, sitte riemuissaan.

Minä juoksin. Nyt kukistui sälekaihdin. Silloin viittasin minä ja hän huusi...

Se onnistui. Ja kuten myrskytuuli pyyhälsi Crangier minun ohitseni näyttämölle ja huusi jälleen:

– ”Isä, isä!”

Minä kuuntelin, kuuntelin jälleen: gramofoonin ääni – gramofooni. Ja nopeammin kuin ajatus seisoin minä jälleen kulissien välissä ja näin Crangierin ... kohotetuin käsivarsin ”takovan nauloja” nukkuvan äitinsä vuoteen ääressä.

Pohjolan mies nauroi lyhyeen ja äkillisesti:

– Mutta sälekaihdin oli pelastanut meidät, ja katsojapaikoilla huusivat he hyvähuutojaan, raivoisasti kuin tulivuori...

– Ylös, ylös, huusi tirehtööri ja esirippu nousi, laski ja nousi.

– Ylös, ylös, huusi hän ja suuteli minua yhtäkkiä molemmille poskille – ja kerran vielä, kunnes hän äkkiä huusi kulissien välistä, jossa seisoimme, näyttämölle:

– Ulos, ulos, menkää ulos, huusi hän Crangierille. Ja minä näin ihmisen, joka seisoi näyttämöllä, yhä keskellä joukkoa, Rakelin rinnalla, lähellä äitinsä vuodetta, viistävän selkäänsä, lyyhistyvän kokoon kuin ruoskan iskusta, ja menevän kädet edessään, suoraan eteenpäin kuten sokea – niin meni hän.

– Crangier, Crangier, huusin minä – mutta hän ei kuullut.

– Ylös, ylös, huusi tirehtööri.

Esirippu nousi ja hyvähuudot kasvoivat.

– Tulkaa, tulkaa, huusi tirehtööri, ja iloissaan melkein juosten, sanoi hän nauraen:

– Niin, rakas ystävä, kumpa vain saisimme ensi kohtauksen väistetyksi.

Toisen näytöksen ensi kohtaus oli Crangierin. – Hän alottaa näytöksen – – hän on yksin, kun hän alottaa näytöksen.

Minä kaivoin etusormeni kynnen peukalooni, mutta sanoin levollisesti hänelle:

– Miksi? hänen edelleen nauraessaan:

– No, onhan lupa hymyillä, sanoi hän ja avasi rautaoven portaille, josta pari raskaita käsivarsia lennähti hänen kaulaansa ja teatterisuudelma läiskähti hänen poskelleen: Rakas ystävä, rakas ystävä, mikä voitto... Hän oli planche Pierson, joka punaisena ja puuteroituna, ruusunvärisillä nauhoilla nyöritettynä (hän muistutti atlaskapuvussaan laskiaistynnyriä) syleillen oikealle ja syleillen vasemmalle, samalla kuin pienen pieni mieshenkilö, niin suuri, puikkelehti hänen helmojensa ympärillä kuten iloinen koira, joka takakäpälällään seisten hyppeli hänen pitsinypläyksiään vasten.

Oh, c’est beau – tres cher – c’est etrange.

Me emme päässeet lävitse. Koko portaat surisivat, naisia, joilla olivat laahukset käsivarsillaan, tyrkittiin ja sysittiin, ja herrat ylhäällä ja alhaalla huutelivat heidän hartiainsa ylitse eteen- ja taaksepäin, huiskuttaen hattujaan – ja Björnsonin tuntemattomat nimet, Sang ja Bratt, vilahtelivat surinan ylitse kuin pistoolin laukaukset, ja muuan sana kaikui, muuan sana yli kaiken, muuan sana sadoista suista, joka ilmaisi heidän kaikkien ihmettelynsä, innostuksensa, ja kummastelunsa:

Etrange, etrange, soi kaikilta huulilta, – ja äkkiä näin minä Réjanen, Cabrielle Réjanen, keskellä portaita – puoli alastonna, vapisevin sieramin, kiihtyneenä kuin kilpajuoksija, joka kuulee palkintotuomarin kellon, veteli hän lakkaamatta salamoivia sormiaan punaisen tukkansa lävitse; ja minä näin kaksi japanilaista, kummissaan ammottelevine suineen, pyöreine kuin imukalan kita, seisoivat he, helmuksiin kietoutuneena, mustissa redingoteissaan, kuin kaksi kysymysmerkkiä keskellä vilinää – silloin Robert Rumiéres tarttui ranteeseeni vapisevalla vasemmalla kädellään:

Etrange, etrange.

Robert Rumiéres oli painanut suunsa lähelle korvaani:

– Tule, tule, se on voitto, kuiskasi hän ja lisäsi nopeasti: Onko hänellä vielä paljo sanottavaa?

– Kenellä? (Ja minä tiesin, ketä hän tarkotti.)

– Hänellä, Eliaalla – hän on hullu.

– Crangier.

Ja maalari, hän, olen unhottanut hänen nimensä hän, joka on maalannut uudet kirkonikkunat Reimsissä, hän oli kuullut sen ja kääntyi minuun sanoen:

– Niin, rakas ystävä. Mielipuolisuus kuvastaa hänen silmistään.

– Niin, kuiskasi Rumiéres päästämättä rannettani: Tämä Crangier on hullu. Voisin lyödä hänet kuoliaaksi.

Silloin sanoin minä – kuinka minä uskalsin, sitä en tiedä – mutta minä uskalsin sentään. Pelasin korttini ja sanoin:

– Minusta on hra Crangier paras kaikista.

– Paras... Robert puri huultaan, ja minä sanoin jälleen ja äänekkäämmin, kovasti, niin kovasti että se kuului seinästä seinään yli kaikkien äänien:

– Niin, epäilemättä hra Crangier minusta on paras.

He olivat kaikki kuulleet sen, ja oli kuin hetkiseksi olisi kaikki hiljentynyt ja kahdet- tai kolmetkymmenet kasvot kääntyivät minua kohden – minun lakkaamatta pyörittäessäni hattuani ja katsoessani kasvoista toisiin ... oi, en tule koskaan unhottamaan niitä kasvoja. (Ja minä sanoin itsekseni: onnistuukohan sinulta sekin? Voitko tukehduttaa myös terveen järjen?)

Kunnes toistin jälleen kovalla äänellä:

– Niin, hra Crangier on varmaan lähinnä skandinaavista käsitystä.

– Mihin menet? kysyi Rumiéres.

– Minun täytyy mennä näyttämölle.

Ja minä tunkeuduin seitsemän laahuksen ylitse ja viiden arvostelijan ohitse, ja kuulin kahden herran nauravan: Ah Crangier – ja minä tunkeuduin yhä eteenpäin, ylös portaille, yhä eteenpäin kuin unissakävijä, joka kulkee räystäskourua myöten, kunnes äkkiä näin rouva Morgenstjernen aivan edessäni kultaisessa vaipassaan, ja kuulin hänen äänensä korvissani:

– Se menee päin mäntyyn, kuiskasi hän: lyökää aasi kuoliaaksi.

Minä nyökkäsin vain ja avasin rautaoven, jolle olin päässyt. Menin käytävään ja kolkutin Crangierin ovelle:

– Crangier, Crangier...

Ei vastausta.

– Crangier, Crangier, huusin ja kolkutin jälleen eikä mies vastannut. Silloin menin sisään.

Pohjolan mies vaikeni puolen sekuntia ja kun hän jatkoi jälleen, puhui hän kuin purisi hampaillaan jokaista sanaansa:

– Hän makasi lattialla, lattialla pitkin pituuttaan ... tahdoin huutaa, kutsua häntä nimeltään, vaan en voinut: Crangier, Crangier. Laskeusin lattialle, jotta olin polvillani, hänen vieressään, polvillani: Crangier, Crangier...

Ei, hän oli mennyttä miestä...

Vaahto pursui hänen suustaan, ja minä tartuin hänen tikkumaisiin hartioihinsa: Crangier, Crangier.

Ei, hän oli mennyttä miestä. –

Nostin hänen yläruumistaan ja jysäytin sen takaisin lattiaa vasten:

Crangier, Crangier.

Ei, hän oli mennyttä miestä. Hän oli ainaiseksi mennyt.

Sitte nousin ja ojensin selkäni.

Vaikkapa hän olisi kuollutkin, täytyi hänen nousta. Hänen täytyy herätä, poika ei saa turmella koko hommaa. Hänen täytyy nousta. Hänen on näyteltävä.

– Minä tahdon voittaa.

Niin, niin sanoin. Nyt en leikkinyt. Tiesin, miksi toimin ja miksi olin toiminut. Nyt tiesin sen.

Pohjolan mies asetti kätensä pöydän syrjää vasten ja puhui nopeammin:

– Oli kysymys minuuteista. Niin, kahdeksan minuutin perästä nousi esirippu. Näinä minuutteina toimin niin varmasti kuin murhaaja, joka ei koskaan tule ilmi.

Pyörittelin sormiani ja asetuin hänen jalkojensa luo:

– Crangier, huusin jälleen: Crangier – ja minä huusin niin selvällä äänellä, kuin tahtoisin herättää ruumiin, enkä minä kääntänyt silmiäni hänen kasvoistaan.

– Crangier.

Hän ei liikahtanut.

Minä kumarruin ja nostin hänen kätensä ja pitelin niitä omieni välissä:

– Crangier.

Nyt, nyt...

– Crangier.

Niin, hänen kasvonsa alkoivat vavahdella ... oi, hän herää. Hän kuolee – mutta hänen täytyy herätä:

– Crangier.

– Minä se olen.

– Kuuletteko, Crangier, minä se olen.

Ja pitäessäni kasvoni tuuman päässä hänen kasvoistaan, avasi hän silmänsä. (Se onnistuu, se onnistuu, ajattelin minä).

– Crangier, tunnetteko minua? Minä se olen.

Hänen perin laihtunut ruumiinsa vavahti kuin kuolinkamppailussaan.

– Jaa, kuiskasi hän.

– Nouskaa sitte, sanoin ja nousin itse.

– Nouskaa (ja minun silmäni tuijottivat hänen kasvoihinsa). On jo aika.

Hän nousi.

– Istukaa, sanoin.

Ja hän istuutui.

– Kuuletteko, mitä sanon? kysyin seisten hänen edessään.

Minun katseeni oli temmannut hänen katseensa mukaansa.

– Jaa, minä kuulen.

– Ja ymmärrättekö minut?

Hän pani kätensä pöytänsä reunalle ikäänkuin siihen nojatakseen.

– Jaa, minä ymmärrän.

– Tointukaa sitte, Crangier, sanoin puhuen yhä samaan tapaan:

– Teidän on näyteltävä toinen näytös.

– Jaa, nyt.

Ja vielä kovemmin sanoin:

– Ja te olitte mahdoton ensimäisessä.

Hänen ruumiinsa vapisi:

– Jaa, sanoi hän.

Hän puhui, kuten kerjäläinen, niin, kuten kerjäläinen, jonka usein näin Rue Lacepidessa, erään ystäväni portilla, niin puhui hän:

– Sillä en saanut nähdä teitä.

– Ette, sanoin; sillä minä menin pois. Se oli minun syyni.

Ja samassa äkkiä muuttaen ääntäni panin käteni hänen tukalleen ja sanoin:

– Syy oli minun, rakas Marcel, se oli minun syyni.

– Ei, ei, se oli minun, minulla ei ollut voimia, kuiskasi hän, ja hän ojensi päänsä taaksepäin ikäänkuin saadakseen lähemmäksi kättäni: Te olette niin hyvä minulle.

Katsoin omaa hymyäni peilistä, edelleen silitellessäni hänen tukkaansa:

– Niin, niin, sanoin edelleen sivellen hänen päätänsä, Crangierin sulkiessa silmänsä.

– Teidän kätenne helpottaa, sanoi hän: on kuin se toisi elämää.

– Tuntuuko siltä? sanoin hyväillen, samalla äänellä, enkä minä kääntänyt silmiäni peilistä – minä tahdoin, minun täytyi katsoa itseäni, tahdoin nähdä, miltä näytin, murhatessani ihmisen.

– Sanelkaa kohtauksenne, sanoin.

Crangier avasi silmänsä:

Ja, suonien selvästi kuvastuessa hänen värisevillä ohimoillaan, saneli hän kohtauksensa kuin hän lukisi sana sanalta kivitaulusta – ja minun silmäni tuijottivat rävähtämättä hänen silmiinsä.

– Hyvä, hyvä.

Nyt oli eloa myös hänen silmissään.

– Oliko se hyvä. Kiitos.

– Laittautukaa vain valmiiksi.

– Ette sitte poistu, sanoi hän huolissaan.

– En, vastasin minä (ja ajattelin: Ei, ole vain levollinen, en päästä sinua enää, tulen kyllä pysymään lähelläsi).

– Kiitos ... kuinka olette hyvä.

Hän tahtoi nousta jotakin ottamaan, mutta ei voinut, sillä jalat eivät häntä kannattaneet.

– Minulla ei ole voimia, sanoi hän uudestaan hädissään.

– Odottakaas, sanoin. Ja minä avasin oven ja huusin pukijaa.

– Tuokaa minun sampanjani, sanoin, ja odottaessani pitelin Crangierin kättä, joka vapisi kädessäni kuin pelästyneen linnun ruumis.

– Teidän on juotava lasi, sanoin minä: se antaa teille voimia.

Pukija tuli takaisin ja oven takaa, jonka sulin häneltä, sanoi hän ojentaessaan minulle pullon ja lasin:

– Regissööri kysyy, joko voi alkaa.

Otin kelloni esiin ja sellaisella äänellä kuin olisi ollut kysymys vain näytännön pituuden laskemisesta, vastasin:

– Kahden minuutin perästä voi alkaa

– Juokaa siis, sanoin kaataen lasiin. Hän joi hieman, sähkökellon kilinän väristessä huoneen lävitse: Vähän vielä, sanoin. Hän joi uudestaan ja katsoi keltaiseen viiniin ja sanoi hymyillen:

– Äiti on aina sanonut, että viini on myrkkyä, pidättääkseen minua juomasta.

– Kiitos.

– Vähän vielä.

– Kentiesi se niin onkin, vastasin minä katsellen itseäni peilistä.

Hän joi vielä.

– Kas niin, joutukaa nyt.

Hän laittautui valmiiksi. Yhä edelleen oli hänen silmissään sama loisto kuin ennenkin – oikea.

– Tulkaa sitte, sanoin.

– Hän nousi ja minä seurasin. Hän kulki suorana. Hän meni näyttämölle ja koetti kaidepuuta, johon hänen oli nojattava.

– Tuolla minä seison, sanoin osottaen paikalleni – viiden kyynärän päässä siitä missä hän seisoi.

– Kiitos, sanoi hän sennäköisenä kuin tahtoisi katseellaan mitata askeleet, jotka meitä erottivat.

– Kas niin, Crangier, sanoin ja sipaisin viimeisen kerran kädelläni hänen tukkaansa. Hän tarttui siihen omallaan, joka oli kylmä kuin rauta, ja hymyillen – oi, hänen hymynsä oli lienteä kuin lapsen – sanoi hän:

– Oi, mestari, minusta tuntui kuin kuolisin. –

Mutta, ja hän terhistyi jälleen: nyt voin minä.

Regissööri tuli kello kädessä.

– Esirippu voi nousta.

Crangier oli nojannut kaidepuuhunsa ja nyökännyt minua kohden – lyhyeen ja määrätysti. Oi, noin olin ennen nähnyt erään ihmisen nyökkäävän päätään, Emil Henryn, kun hän juoksi guillotinille.

Esirippu oli ylhäällä, ja samassa, sekunnilleen samalla kertaa nousi salista sekava levottomuus – joku ryki, joku yritti nauraa, mutta se ei päässyt ilmoille: he olivat nähneet Crangierin ja levottomuus oli asettunut.

– He ovat niitä, jotka ovat kuulleet, mitä sanoin skandinaavisesta käsityksestä, ajattelin.

Ja Crangier käveli ja hän puhui ja hän oli...

Hän oli Sangin poika, Elias.

Pohjolan mies pysähtyi ja hikipisarat helmeilivät hänen otsallaan ikäänkuin hänen juuri nyt olisi pitänyt saada toisen voimaton ruumis tottelemaan omaa tahtoaan ja sieluaan.

François Carville oli nojannut päänsä rumanialaisen olalle.

Pohjolan mies oikaisi ruumiinsa:

– Nousi oikea ukkosilma, kun hän meni. Crangier oli tullut ulos – kuten huumaantunut ja juopunut seisoi hän kulissiin nojaten: Kuules, kuules, sanoin, kun salissa yhä huusivat, ja minä luulen, ettei hän kuullut...

Ja minä käännyin ja menin. Oli siis jotakin tapahtunut ja ... (Pohjolan mies rykäsi) koko iltana en enää uhrannut Crangierille ainoatakaan ajatusta. Enkö tahtonut häntä muistaa vai olinko todellakin hänet unhottanut – kuten sen, joka saa mennä menojaan? Sitä en tiedä. Tiedän vain, etten muistanut häntä lainkaan.

Kunnes kaikki oli ohitse ja näyttämö oli jo pimeä ja Rumiéres odotti portaiden edessä – silloin johtui mieleeni: Oh, Crangier; täytyyhän sinun sanoa miehelle jäähyväiset...

Menin käytävään ja kolkutin. Ihminen teki juuri lähtöä. Hänellä oli hattunsa, kehno hattunsa kädessään, – Tahdoin juuri, sanoi hän, tahdoin juuri... (enkä minä katsonut häneen, en uskaltanut katsoa häneen. En ollut ajatellut häntä viime tunteina, siitä hetkestä, jolloin hänet jätin – – ja nyt, kun olin tullut tähän nelisnurkkaiseen huonepahaseen, en uskaltanut katsoa häneen, en katsoa hänen kasvoihinsa).

– Tahdoimme juuri, sanoi hän ja hän viittasi: Tämä on minun äitini – tulla teitä kiittämään.

Ja minä katsoin pieneen vaimoon – oi, ei, oikeastaan ei hän ollut pieni tai oli hän vain tullut pieneksi ... hän näytti kuin polvilleen langenneelta, kummallinen, riippuva vaippa hartioillaan, ja silmäpari syvällä otsan alla, silmät, jotka näyttivät aivan kuivuneilta...

– Niin, emme voi teitä kiittää, sanoi hän ja tarttui käteeni luisevine sormineen: emmehän voi teitä kylliksi kiittää ... mutta hän on minun ainoani. Meitä on vain kaksi ja hän on niin hyvä... Ja kyyneleet putoilivat hänen poskiltaan käsilleni – niin kuuma ei ole verikään kuin nämä kyyneleet olivat...

– En tiedä, mitä vastasin. Ajattelin vain: Täältä on sinun lähdettävä pois – sinun täytyy ulos. Ja katsoin vielä vilaukselta Crangieriin – hän seisoi tuolinselustaan nojaten ja hänellä oli kaksi aivan liian suurta pilkkua poskillaan.

– Mutta nyt hän on väsynyt, kuulin äidin sanovan ja hyväilevän hänen päätänsä.

– Niin, vastasin: nyt on teidän levättävä, Crangier.

– Hyvästi, rouva, ja minä hymyilin.

– Hyvästi, Crangier – –

– Hyvästi...

– Mihin sinä jäit? kysyi Rumiéres, joka oli mennyt ulos ja odotti vaunujensa edessä.

– Olen sanonut jäähyväiset, vastasin nousten vaunuihin.

– Aja minut kotiin.

– Meidän piti aterioida oopperahuoneella.

– Olen liian väsynyt, vastasin.

Hän ajoi minut kotiin, ja minä nukuin koko yön kuin tukki. Seuraavana aamuna matkustin St. Germainiin. Lääkärini oli tahtonut niin. Sitä paitsi olen aina rakastanut St. Germainin terrasseja, sillä siellä vihreät viiniköynnökset riippuvat kaikilla töyräillä. On kuin näiltä terrasseilta katselisi yli koko valoisan Ranskanmaan. Olin siellä päivän, ja kun seuraavana päivänä illan suussa palasin kävelyltäni, sanoi ovenvartija: Seurusteluhuoneessa on eräs herra, joka odottaa teitä.

– Eräs herra – en odottanut ketään.

– Niin, eräs herra Parisista.

– Menin sisään. Siellä oli tirehtööri. Hän seisoi katsellen ulos ikkunasta.

– Tekö se olette? sanoin. Mitä tahdotte?

– Oletteko kuullut sen? kysyi hän.

– Minkä?

– Crangier on kuollut.

– Minä en liikauttanut kasvojani, kun kysyin:

– Vai niin. Mihin tautiin?

(Oi, olin niin levollinen, niin hämmästyttävän levollinen kuin murhamies, joka ei tahdo tulla ilmi, on murhapaikalla, johon viranomaiset ovat vieneet hänet tutkittavaksi.)

Mutta tirehtööri vain toisti pyyhäisten kädellään otsaansa:

– Hän on kuollut...

Ja samassa hän katsoi minuun (ja yksistään hänen katseensa johdosta sanoin minä itsekseni: Ahaa, nyt tahdot vieryttää vastuun hartioiltasi – vierittää sen minun niskoilleni):

– Sanotaan, että hän kuoli aivotulehdukseen. Hän huusi teitä viimeiseen saakka.

– – –

Pohjolan mies oli vaiennut. Kukaan meistä ei puhunut, ja ainoastaan Raolo poltti, katsellen kiemurtelevia savupyörylöitä.

– Lähtekäämme, sanoi François Carville.

– Niin, sanoin minä: meidän täytyy lähteä. On jo myöhä.

Me nousimme ja menimme puutarhaan. Rajuilma oli kokonaan ohitse. Kukista ja häkeistä ja puista nousi kummallinen tuoksu – kirpeä tai karvas – kaikkialta ympäriltämme.

Suuret sähkövalot olivat sammutetut. Ainoastaan pienet kellertävät lamput paloivat vielä puiden välissä, kuten viisaudenlinnun kuihtuneet, kuoltuakin vielä avoimet silmät.


Lähde: Bang, Herman 1908: Väkevin: kummallinen kertomus. Tanskasta suomentanut Juho Ahava. Arvi A. Karisto, Hämeenlinna.