Vänrikki Stoolin tarinat

Kohteesta Wikiaineisto
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Vänrikki Stoolin tarinat

Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg
Julkaistu 1848. Ruotsista suomeksi kääntänyt Paavo Cajander 1889.


Maamme[muokkaa]

Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,
soi, sana kultainen!
Ei laaksoa, ei kukkulaa,
ei vettä, rantaa rakkaampaa
kuin kotimaa tää pohjoinen,
maa kallis isien.


On maamme köyhä, siksi jää,
jos kultaa kaivannet.
Sen vieras kyllä hylkäjää,
mut meille kallein maa on tää,
sen salot, saaret, manteret
ne meist' on kultaiset.
Ovatpa meille rakkahat
koskemme kuohuineen,
ikuisten honkain huminat,
täht'yömme, kesät kirkkahat,
kaikk', kuvineen ja lauluineen
mi painui sydämeen.
Täss' auroin, miekoin, miettehin
isämme sotivat.
Kun päivä piili pilvihin
tai loisti onnen paistehin,
täss' Suomen kansan vaikeimmat
he vaivat kokivat.
Tään kansan taistelut ken voi
ne kertoella, ken?
Kun sota laaksoissamme soi
ja halla näläntuskan toi,
ken mittasi sen hurmehen
ja kärsimykset sen?
Täss' on sen veri virrannut
hyväksi meidänkin,
täss' iloaan on nauttinut
ja tässä huoltaan huokaillut
se kansa, jolle muinahin
kuormamme pantihin.
Tääll' olo meill' on verraton
ja kaikki suotuisaa:
vaikk' onni mikä tulkohon,
maa, isänmaa se meillä on.
Mi maailmass' on armaampaa
ja mikä kalliimpaa?
Ja tässä, täss' on tämä maa,
sen näkee silmämme;
me kättä voimme ojentaa
ja vettä, rantaa osoittaa
ja sanoa: kas tuoss' on se,
maa armas isäimme!
Jos loistoon meitä saatettais
vaikk' kultapilvihin,
miss' itkien ei huoattais,
vaan tähtein riemun sielu sais,
ois tähän köyhään kotihin
halumme kuitenkin.
Totuuden, runon kotimaa,
maa tuhatjärvinen,
miss' elämämme suojan saa,
sa muistojen, sa toivon maa,
ain' ollos, onnees tyytyen,
vapaa ja iloinen.
Sun kukoistukses kuorestaan
kerrankin puhkeaa;
viel' lempemme saa hehkullaan
sun toivos, riemus nousemaan,
ja kerran laulus, synnyinmaa,
korkeemman kaiun saa.

Vänrikki Stool[muokkaa]

Mennyttä aikaa muistelen
niin mielelläni vielä;
niin moni armas tähtönen
minulle viittaa siellä.
Ken mua seuraa retkelle
nyt Näsijärven rannalle?
Siell' opin miehen tuntemaan,
hän sotamies ol' ennen,
nyt vänrikki ol' arvoltaan,
vaikk' onni näytti menneen.
Ties kuinka samaan talohon
satuimme saamaan asunnon.
Mies olin silloin kelvokas,
niin luulin, vaikka miksi.
Min' olin ylioppilas,
mainittiin maisteriksi;
hupaasti elin "mensallain",
Stool, hän söin armoleipää vain.
Minulla oli "vaakunaa"
ja piippu merenvahaa;
Stool poltti kototupakkaa,
jos häll' ei pulaa pahaa;
mut silloin sai vain sammaleen
niveräpiippu täytteekseen.
Oi kulta-aika riemukas,
suloisin, armahaisin,
kun nuor' on, ylioppilas,
ja puutetta ei laisin,
ja huolt' ei tuntis ollenkaan,
kun viikset vain sais kasvamaan!
En tiennyt muiden hädäst', en,
ilosta sydän sykki;
vahv' olin, punaposkinen,
ja kaikki suonet tykki.
Niin nuori olin, riehakas,
ja ylpeä kuin kuningas.
Mut hyljättynä majassaan
Stool istui nurkumatta,
loi nuottaa, imi piippuaan
meluumme puuttumatta.
Tuommoisten suhteen, sen mar ties,
min' olin oikein aika mies.
Minusta näky hupaisin
ol' ukon käyrä varsi
ja kasvot, jäykät liikkeetkin
ja vanha vaateparsi,
vaan konkkanenä erikseen
sangattomine laseineen.
Monesti menin ukon luo
ilveilemähän suotta.
Mik' iloni, kun suuttui tuo
ja hältä ratkes nuotta,
kun kädest' ukon kävyn vein
ja paikoin väärän silmän tein!
Hän silloin ylös kavahtaa,
mun ovest' ulos työntää;
sananen, hitu vaakunaa,
ja taas hän rauhan myöntää.
Ma tulin taas kuin ennenkin
ja samoin taaskin ilveilin.
Ett' oli nuori aikoinaan
myös ukko kerran ollut,
enemmän nähnyt matkallaan
ja kauemmaksi tullut,
en sitä silloin huomannut,
siks' olin liian oppinut.
En myös, ett' ilomielin hän
verensä tuorehimman
vuodatti eestä maamme tän,
nyt mulle rakkahimman.
Ma olin nuori, riehakas,
hän vänrikki, ma kuningas.
Mut moisiin ilveilyksihin
vihdoinnkin kyllästyin mä.
Kuink' oli, talvipäivääkin
lyhyttä pitkästyin mä;
olipa oikein outoa,
ei tahtonut se loppua.
Ma tartuin ensi kirjahan
hakien huvitusta,
ol' teos tuntemattoman
se Suomen taistelusta;
armosta vain tuo kanneton
lie päässyt muiden joukkohon.
Mukaani vein sen, kääntelin
sivuja jonkin hetken,
en tiedä, kuin näin esihin
sain Savon miesten retken;
ma lu'in rivin, lu'in kaks,
vereni tunsin kuumemmaks.
Näin kansan kaikki koittavan
edestä kunniansa,
näin sotajoukon voittavan
nälissään viluissansa.
Jokaista sanaa, lukeissain,
suudella tahdoin innossain.
Vaarassa, tulen keskellä
tuon parven urhoutta!
Mill' ansaitsit, maa raukka, sä
noin suurta rakkautta,
noin kallis kuinka olla voit,
kun leiväks pettua vain soit!
Aloille aatteheni mun
vei tuntemattomille,
uus elo syttyi sieluhun,
aavistamaton sille;
kuin siivin lensi aikani,
oi, kuink' ol lyhyt kirjani!
Se loppui, samoin iltakin,
vaan hehkuvalla miellä
mä lisää kuulla halusin
ja selvitystä vielä
niin moniin kohtiin hämäriin.
Luo vanhan Stoolin läksin niin.
Häll' oli paikka entinen
ja työkin samanlainen.
Vastaani lensi ovellen
jo katse nurjamainen;
olipa, kuin ois kysynyt:
Vai yökskään ei saa rauhaa nyt?
Mut muuttuneena tulin ma,
miel' oli toisenlainen:
"Luin Suomen viime sodasta,
olenhan suomalainen.
Mua lisää kuulla haluttais,
ken tiesi teiltä sitä sais?"
Näin lausuin. Silmäns' ihmeissään
luo ukko nuotastansa;
ne loistavat, kuin seisois hän
edessä rintamansa:
"Jotakin ehkä tietäisin,
olinhan siellä minäkin."
Ma istuin olkivuoteellen;
sanella Dunckerista
hän alkaa, töistä urhojen
ja Malmi kapteenista;
hänellä kasvot kirkastuu,
oi, kuinka hän nyt kaunistuu!
Hän veripäivät nänyt on
ja käynyt surman tiellä
ja voiton nähnyt tappion,
jonk' äityy haavat vielä;
häll' on niin paljon muistissaa,
maailma mit' ei muistakaan.
Siin' istuin hiljaa, kuuntelin,
ei sanaa kadonnunna;
puol'yö, kun sieltä erkanin,
jo oli kulununna;
hän saattoi minut ovellen,
mua iloisesti kätellen.
Nyt viettää yhdess' aljettiin
eloa hauskaa ratki,
murehet, riemut jaettiin
ja yksin "vaakunatki".
Nyt olin vain yl'oppilas,
hän suurempi kuin kuningas.
Ja ukon suust' on tarutkin
ne, joita laulan tässä.
Niit usein öisin kuuntelin
pärehen liekinnässä.
Ne korutont' on kertomaa,
ne ota, kallis synnyinmaa.

Pilven veikko[muokkaa]

Enempi kuin elämä on lempi,
enempi kuin lempi moinen kuolo.


Synkeässä metsäss' oli mökki,
salomailla, syrjäss' aivan tiestä,
missä syksyst' alkain sota liikkui.
Vainolaisen silmä sit' ei nähnyt,
tietä tallannut ei tänne vievää
vihamiehen jalka; sanan toi vain
verisistä tappeluista kaarne,
vaakkuin ilman alla, taikka kotka,
joka kylläisenä kuusess' istui,
taikka hukka, joka hurmehista
saalistaan vei korven komeroihin.
Tuvassaanpa pitkän pöydän päässä
isäntä nyt pyhäaatton' istui,
huoahdellen arkihuolistansa.
Kiinteästi käteen nojas poski,
lujaan kyynärpääkin pöydän päähän,
mutta silmä väliin syrjään vilkkui,
pysymättä hiljaa paikallansa.
Tuvass' olijoist' ei tuota nähnyt
perhekunnasta, ei kumpanenkaan,
tytär ei, ei myöskään ottopoika;
sylityksin istuivat he vaiti,
käsi kädessä ja poskitusten,
lieden luona aivan huoletonna.
Vanhus viimein loihe lausumahan.
Viisahalle sanat oli selvät,
vaikka vaan kuin huvikseen hän lauloi,
niinkuin virsi vieri, sanat sattui:
"Korven kuninkaaksi karhu syntyy",
niin hän lauloi, "kankaan kauneeks honka;
mutta ihmislapsesta et tiedä,
suuruuteenko, voimaan, valtaan, vaiko
tyhjään turhuutehen syntynevi.
Tupaan talvisiltan' astui poika
outona kuin metsän lieto lintu
eksyessään ihmisasunnoille;
pää se paistoi lakin haljenteista,
kengän lumist' esiin pisti varvas,
rinta paljas nutun riepaleista.
Ken ja mistä? - Kysy: ken ja mistä?
rikkahalta, joll' on isä, koti.
Jokin tuuli kodistani tullee,
taivaan pilvi taitaa veljen' olla,
lunta vain yön jaloilla ma lienen,
jonka pois hän polkee tupaan tullen. -
Jaloilt' yön ei sulanutkaan lumi,
tuulen kanss' ei vierryt Pilven veikko,
poika jäi ja nuorukaiseks nousi.
Ensi vuotensa hän juoksi jouten,
toisna vuonna kaskea jo kaatoi,
eikä vierryt kesä neljäs vielä,
kun jo karhun tappoi, karjan surman.
Mutta missä nyt on miehen maine,
suurempi kuin seudun muiden miesten?
Missä kasvattajan toivo? Tässä
kyyryss' istuu vanhus, vuottain turhaan
sanan verran sotatöistä kuulla,
kuulla, kukistuuko maa vai kestää.
Tajuta ei voi hän kotkan kieltä,
käsittää ei kaarneen vaakkumista,
saloon sanomaa ei vieras tuone;
nuorukainen, ainoo tuki, turva
tytön mieltä vain nyt tiedustaapi."
Niinkuin kesäll' iltasella, milloin
luonto vaiti on kuin pyhäpäivä,
tuuliainen tulee näkymättä,
lentäin nuolena, ja lampeen iskee,
leht' ei liiku eikä havu huoju,
jyrkän rannan ruohokaan ei häily,
tyynt' on kaikki, syvyys yskin kuohuu -
niin, kun laulun kuuli, nuorukainen
äänet', umpimielin, liikkumatta,
kaihdoksissa istui, vaikka veren
sydämestä joka sana syöksi.
Tytön luona istui kaiken iltaa,
läksi levollen, kun muutkin läksi,
näkyi nukkunehen ennen muita,
mut jo aikaa ennen heitä nousten,
kohta aamun ensi koittehella,
hiipi tuvasta hän hiljaa yksin.
Taivaan kannelle kun päivä pääsi,
kaksi vain nyt nousi vuotehelta.
Tupa siivottiin ja eine tuotiin,
mutta kaksi vain nyt pöytään istui.
Louna tuli, kolmatt' ei vaan kuulu.
kirkas oli vielä ukon otsa,
vedettömät vielä neidon silmät,
mut vaikk' oli pyhä, ruoan jälkeen
levolle ei kumpaineknaan mennyt.
kului hetki, hidas kuin se hetki,
kunnes pilvi, ilmarannalt' astuin,
nousee, puhkee, raehtii ja raukee;
lohdutellen sitten ukko lausui:
"Kylän tie on pitkä, tyttäreni,
suotkin vettynehet satehista,
purot portahitta, vaarat jyrkät.
Kulullen ken läksi koittehella,
tuskin illaks jälleen joutunevi."
Näin hän virkkoi, mutta kuulematta
tytär istui, kukan kaltaisena
joka yöksi kupuns' umpeen sulkee;
mitä mietti, itseksensä mietti.
Mut ei kauan istunutkaan impi,
ei sen kauemmin, kuin rauko kasvi
kastett' oottaa paahdepäivän jälkeen,
niin jo vierähtikin poskipäille
kyynelhelmi, ja hän hiljaa lauloi:
"Tavannut kun sydämen on sydän,
halpaa kaikk' on, mikä kallist' ennen,
maa ja taivas, koti, isä, äiti.
Enempi kuin maa on sylinsaanti,
enempi kuin taivas silmän sini,
kuiskekin, tuo tuskin kuuluvainen,
enemp' on kuin isän, äidin käsky.
Mikä lumoovampi lemmen voimaa,
mikä paula pitää lempiväistä?
Sorsana hän soutaa järven poikki,
yli vuorten kotkan siivin kiitää,
palajaa jo ennen puoltapäivää,
kun vast' yöksi tiettiin tulevaksi."
Vanhuksenpa, kun hän virren kuuli,
huoli heräsi ja rauha rikkui;
kadonnutta etsimään hän riensi.
Vaiti tuvast' astui, vaiti korven
polkuakin puoliumpinaista;
metsän latvoille jo päivä laski,
ennenkuin hän ensi taloon ehti.
Kolkolta, kuin honka kankahalla,
mistä tuhoten on kulo käynyt,
näytti talo nyt, tuo rikas muinen;
emäntä se yksin tuvass' istui
lastaan nukkuvaista liekutellen.
Niinkuin lintu, äkin kuultuansa
pyssyn paukkehen ja luodin lennon,
säpsähtää ja siivet lentoon luopi,
niin, kun kuuli oven käyvän, säikkyi
nuori vaimokin, mut kauhu muuttui
riemuksi, kun vanhuksen hän huomas.
Vastaan karkas hän ja käteen tarttui,
vedet vieri hänen poskillensa.
"Terve", niin hän virkkoi, "terve, ukko,
tultuasi tuskahamme tänne,
kolminkertaisesti terve tuolle
kallihille, jonka kasvatit sa
avuks kurjain, turvaks turvatonten!
Istu, lepää, uupuneet on jalkas,
ilomielin kuule, mitä kerron:
Ankar' oli syksyst' alkain sota,
maata ryösti Suomen mies ja ryssä,
turvatonten toki säilyi henki;
vaan ei vielä päivää siitä, milloin
lähipitäjästä parvi seuras
joukkojamme vihollista vastaan.
Taisteltiin, ja voitto meni meiltä,
harvat lähteneistä surma säästi,
nekin hajallaan on niinkuin lehdet,
joita tuulen tuisku lennättääpi.
Kevättulvana nyt kosto kuohui
koko seudun yli: miehet, vaimot,
aseeton ja aseellinen lyötiin.
Aamulla jo virta vyöryi meille;
Kirkkoon ensi kertaa soitettaissa
tännekin yks tuhon laine läikkyi.
Mutta surutiedot suo mun jättää!
Köysissä jo miehen' oli maassa
verta virtas, väkivalta voitti,
hätä suurin, eikä turvaa missään.
Kättä kahdeksan jo mua raastoi
niinkuin petoparvi saalistansa;
sillointurva tuli, avun tuoja,
Pilven veikko vyörähti kuin myrsky,
väkivallan hääti, häijyt kaatoi.
Tuvass' istun ryöstetyssä tässä,
katon varpustakin köyhempänä;
iloisempi tok' kuin ennen koskaan
onnen päivinäni oisin nyt ma,
jos tuo urho tulis tervehenä
puolisoni kanssa kylän mailta,
jonne vihollista vainosivat."
Vanhus, viime sanan kuultuansa,
nousi, kuin ois levännyt jo kyllin,
mutta silmiss' asui synkkä huoli.
Viipymään ei viihtynyt, vaan suoraan
kylään rikkahasen päin hän riensi.
Sinisalon taa jo painui päivä,
kun hän, toivon vaiheella ja tuskan,
kerkes asunnolle kirkkoherran.
Tyhjä, kolkko oli vankka talo,
raiskattu kuin paljaaks pantu saari
järven jäältä nähden talvisyönä.
Tuvass' yksin takan vieress' istui
rampa sotamiesi, vanha Miekka.
Nyt, kun ovi aukes ja hän vanhan
tunsi tuttavan, hän pystyyn karkas,
vaikka vaivain, haavain hervaamana.
"Vielä", virkkoi, "päivä meille paistaa,
polvi uus kun astuu polkujamme,
voimaa, miehuutta kun viel' on maassa.
Moinen kirkonmeno täss' on ollut,
että laps, kun kehdossaan sen kuulee,
lapsenlapsilleen sen kertoo vielä.
Katso, julmana kuin petoparvi
tuli voittoriemuin vainolainen,
tänne surmaa, turmiota tuoden.
Vähemmät nyt jääkööt virkkamatta,
vaikk' ei nekään muistostani menne;
mut kun murhiin muut jo kyllästyivät
ja kun julmimmat vain jälkeen jäivät,
silloin kurjuus yli partaan paisui.
Kunnon kirkkoherra, siihen saakka
vielä säästettynä, sidottiin nyt
hurjaan hevospariin, siinä jalan
seuratakseen raakaa ratsumiestä.
Nopsa tuomio: jo hetkess' oisi
käsi turta ollut, jalka herpo,
harmaat hapset laahannehet maata.
Yksin vanhus seisoi, taivahasen
silmä katsoi, niinkuin katsoo silmä
kun on kaikki maassa synkkää, mustaa.
Kiitos Herran! Silloin apu joutui:
hän, mi kankaan karehena syntyi,
Pilven veikko, lentäen kuin leimaus,
maahan iski, sorti sortajamme.
Vertaisteni turviss' elän täällä
niinkuin murtokuusi muiden päällä,
heille kuormaks, inhoks itselleni.
Arvo ois tok' elämällä vielä,
jos tuo poika palais voittajana
tappelusta kirkon tienohilta."
Vanhus, viime sanan kuultuansa,
riensi pois kuin tulen polttehelta;
vaan jo vaalennut on' illan rusko,
ennenkuin hän kirkonkylään ehti.
Niin nyt savuun, tuhkaan kylä peittyi
kuni pilveen hukkuu tähtitaivas;
niin nyt kirkko kummullansa siinti
kuni pilvest' yksinäinen tähti;
niin ol' äänetön nyt synkkä seutu
kuni kolkko syksy kuutamassa.
Kaatuneiden soturien kesken,
ystäväin ja vainoojain, kuin varjo
niitettyä vainiota myöten
vanhus kulki. Kuollutt' oli kaikki,
hengen huoahdustakaan ei kuultu.
Vasta polun polvikkahan päässä,
raunioiden kautta raivaellun,
tiestä syrjäss' istui nuorukainen
verenvuodannasta uupuneena.
Kasvot kalvakat taas punehtuivat,
vienosti kuin illan valkopilvet,
silmä sammuvainen loisti jälleen,
kun hän havahtuen ukon huomas.
"Terve", virkkoi, "nyt on kuolo helppo,
nuorna kaatuen kun saapi kuolla
voittajana, maataan varjellessa.
Terve sä, maan turvan kasvattaja,
mutta kolminkertaisesti terve
tuolle jalolle, mi meitä johti,
yksin mahtavampi kuin me kaikki.
Sorrettuna joukkomme jo seisoi,
hajallaan kuin karja kaitsijatta,
toivotonna, kuoloon tuomittuna.
joukon järjestäjää meill' ei ollut,
käskyä ei annettu, ei kuultu,
kunnes korven komeroista ryntäs
poika kerjäläisen sankarsilmä,
ja meit' äänens' otteluhun käski.
Into uusi sydämiin nyt syttyi,
pelko postui, hänet tunsi kaikki,
hänen kanssaan miekan melskehesen
riensimme kuin ruoikkohon myrsky.
Katso kirkkoon päin, kuin pitkin tietä
vihollist' on kaattuna kuin kortta
korren viereen niittomiehen tiellä;
siin' on ura sankarin, ma häntä
silmin seurasin, kun jalka petti,
kuolossakin aatos häntä seuraa."
Lausui näin, ja silmä hiljaa sammui.
Hiljallensa sammui myöskin päivä,
valju kuu, yön aurinko, vain yksin
matkamiestä kirkkotarhaan näytti.
Aituuksen kun sisään vanhus astui,
ristein keskellä hän siellä huomas
kasanjoukon kolkon, äänettömän
niinkuin nurmen alla nukkujatkin.
Vanhusta ei vastaan kenkään tullut,
tulijaa ei kenkään tervehtinyt,
silmäystäkään ei kenkään suonut.
Kansanjoukkohon kun vanhus astui,
kaatuneen hän näki nuorukaisen;
verin tahratunkin tuon jo tunsi.
Kuni honka, närehikköön kaattu,
vielä maassa maaten verratonna,
virui vihollisten keskell' urho.
Vaan kuin ukkosliekin lyömä seisoi
kasvoin vaalein, värisevin huulin,
kädet ristissä ja vaiti vanhus,
kunnes sanoiksi jo suru puhkes:
"Voi, nyt harja majastani murtui,
rae viljan sorti saraltani,
taloa arvokkaamp' on hauta.
Voi, kun tuollaisena sun näen jälleen,
kunniani, vanhuuteni turva,
taivaan lahja, äsken suuri, jalo,
nyt kuin hiekka halpa, jolla makaat."
Tuskissaan näin vaikeroitsi vanhus,
mutta kohta kuului ääni toinen,
ääni tyttärensä, äsken tulleen:
"Kallein kaikesta, mit' ompi maassa,
olit sylihini suljettuna,
kahta verta kalliimpi nyt vielä
olet mulle mullan sulhosena.
enempi kuin elämä on lempi,
enempi kuin lempi moinen kuolo!"
Näin hän virkkoi vaikeroitsematta,
astui hiljaa kaatunehen luokse,
laski polvillensa, huivins' otti,
luodin lävistämän otsan peitti.
Äänetönnä sankarjoukko seisoi,
niinkuin metsä, miss' ei lehti liiku;
vaiti myöskin seisoi vaimoparvi,
tuskaa suurta suremahan tullut.
Mutta jalo tyttö virkkoi taasen:
"Jospa joku toisi vähän vettä,
veren poskilt' että pestä saisin,
vielä kerran päätä silitellä,
silmät nähdä, sulot kuolossakin;
riemulla nyt näyttää tahtoisin ma
Pilven veikon, köyhän kerjäläisen,
josta kasvoi kotimaamme turva."
Vanhus nää kun neidon sanat kuuli,
turvattoman näki vieressänsä,
taasen äänell' äänsi sortuneella:
"Voi nyt, voi nyt sua, tytär parka;
auvon auvo, turvattoman turva;
huolten hoiva, isä, viekko, sulho,
kaikki tuossa kadonnut on sulta,
mennyt kaikk', ei mitään sulle jäänyt."
Parkuun tuosta tyrskähti nyt parvi,
vedetönt' ei ollut silmää siellä,
mutta jalon immen kyynel kiilsi;
kuolleen käteen tarttuen hän lausui:
"Murheell' ei saa muistoasi viettää,
ei kuin sen, mi mentyään jää unhoon;
suo itkevä on isänmaasi,
niinkuin kasteen itkee suvi-ilta,
tyynnä, loistavana, laulullisna,
toivoin uuden aamun syleilystä."

Sotavanhus[muokkaa]

Hän korkeana nousi
pimeessä nurkassaan,
viel' oli köyrynäkin
hän kookas varreltaan;
mut muuttunut hän oli
täll' erää paljonkin,
soturiryhti jalo
ukossa nähtihin.
Hän ruoturina muuten
eleli vanhoillaan;
sodista muinaisista
jäi saaliiks arvet vaan;
koditta käytyänsä
mont' aikaa eellehen
hän Röikön torppaan viimein
pääs' Alavutehen.
Nyt äkkiä hän nousi,
kuin herännyt hän ois,
ja päältään arkiryysyt
kaikk' alkoi heittää pois,
pan' ylleen pyhävaatteet,
mont' aikaa säästyneet,
ja jakoi kahtahalle
kähärät valjenneet.
Näin sotamies nyt nähdään
valmiina matkallen:
jalolta näyttää puku
tuo sinikeltainen,
ja vaskihela-hattu
on päässä korkea,
muodossa tuonen tyynyys,
ja sauva kourassa.
Päiv' ompi elokuuta
seitsemästoista nyt;
taas aurinkokin paistaa,
mont' aikaa piileillyt,
vesillä, mailla tuuli
vain hiljaa henkäilee;
mihinkä kaunis ilma
nyt vanhaa viettelee?
Mihinkä tällä kertaa
nyt ukon käynee tie?
Kotiko hälle kolkko
ja nurkka ahdas lie?
Miks pyhävaatteisiinsa
pukeutunut hän on,
olisko mieli hällä
nyt mennä kirkkohon?
Mut Herran huonehessa,
ei kellot soineet nyt,
ja kirkko oli tyhjä
ja ovet teljetyt.
Mit' oiskaan temppelissä
nyt ollut tehtävää,
kun mikään kirkkopyhä
ei ollut päivä tää?
Mut palveltiinpa Herraa
tok' äijän mielestä,
ja jos ei kirkossakaan,
niin kirkon vieressä:
tuoss' seisoi harjanteella
ja siitä järvehen
nyt Suomen sankarjoukko
maatansa varjellen.
Päiv' ompi elokuuta
seitsemästoista tää,
ja pyhäks sitä katsoo
soturi harmaapää.
Miss' Suomen lippu liehuu,
hän sinne astelee,
nähdäkseen, kuin nyt Herraa
Adlercreutz palvelee.
Taas miel' on ukon kuulla
kalsketta kalpojen,
nuo vanhat tutut äänet,
sävelet tykkien,
näin muistiin johtaa nuoruus,
sen uljuus, urhokkuus,
ja nähdä, verityössä
kuin kestää polvi uus.
Näin aikeens' selitellään,
niin ehkä olikin,
ei mietteit' ukon nähty,
vain käynti nähtihin:
kuink' astui tyynnä aivan
ja viimein joutui niin
mäelle kirkon, missä
tuimimmin taisteltiin.
Tiepuoleen siihen ukko
istahtaa katsomaan
uroja Suomen ynnä
väkeä vieraan maan;
miss' sota tuimin, siitä
ei silmä siirry pois,
ja usein muoto loistaa,
kuin kirkastettu ois.
Yhäti luodit lentää
sivuitse äijän vaan,
ylt'ympäriltä tuoni
nyt leikkaa viljojaan;
mut ukko siinä istuu
pelotta, huvikseen,
ei ykskään luoti tohdi
kajota vanhukseen.
Ja vaihtelevin vuoroin,
kuink' onni milloin suo,
luo äijän läheneepi
tää joukko taikka tuo;
mut kuinka taistellaankin,
hän rauhass' olla saa,
Venäjän mies ja Suomen
suo hälle kunniaa.
Niin aika kuluu, päivä
jo pyrkii maillehen,
silloinpa Suomen joukko
jo pääsee voitollen,
ja esteet kaikki sortuu,
ja ryssät pakenee,
ja ukon ympärillä
taas melske vaikenee.
Kun harjult' alas sitten
jo parvi viimeinen
sivuitse äijän marssii,
hän nousee seisaallen:
"Te Suomen urhot nuoret,
täss' onko ketäkään,
ken sanat tahtoo kuulla
soturin harmaapään?"
"Täst' ilopäivästänsä
hän teitä kiittää saa:
ei ole koskaan nähnyt
hän työtä jalompaa.
Viel' osatahan voittaa,
oi, kiitos, Jumala!
Viel' elää isäin henki,
on Suomess' urhoja."

Luutnantti Zidén[muokkaa]

Zidén, tuo urhea luutnantti,
tavan ainaisen piti tään:
etumaisena kulkea tahtoopi.
"Hei, Vaasan-poikani, eespäin,
nyt joutua vaan kysytään!"
Ens miehenä vaarahan ryntäilee,
väen käskevi seuraamaan.
Jumal'auta, jos joku kuhnailee,
kun Zidén on huutanut kerran:
"Hurraa, pojat, eespäin vaan!"
Näin pient' oli joukkoa neuvoillut
miten itse hän parhain ties;
äkseerauksista et piitannut,
komentonsa se tää oli vainen:
"Mars, jäljissäin joka mies."
Ei taakseen katsonut, eespäin vaan,
kun vaaraan ryntäsi näin;
ja seuraa saiko hän joukostaan,
sen harvoin huomasi ennen
kuin liekkiin karkasi päin.
Nyt vasta, kun tultua ryssäin luo
rupes lyömähän, hakkaamaan,
hän katsoi kuinkahan ehtivät nuo
hänen Vaasan-poikansa rakkaat,
joko joutuivat kahakkaan.
Jos sattui niin, ett' ympärillään
näki nyt koko parvensa,
kas silloin huusi hän mielissään:
"Hurraa, sepä sukkela temppu,
nyt ollahan herroina!"
Mut jos väki käy, kun juosten hän
sodan liekkihin ennättää:
"Jumal'auta, minkä nyt saan häpeän!
Kuin kilpikonnat he käyvät,
taas joukkoni jälkehen jää."
Viiskymment' urhoa johti hän näin,
kun alkoi taistelu maan;
mut joukko se harventui vähittäin,
kakskymmentä Vaasan-poikaa
nyt jäljellä häll' oli vaan.
Mut suuriko joukko vai pienempi,
Zidén mitä siitä ties?
Yhä niinkuin ennenkin komensi:
"Nyt joutu on tarpehen, poiat,
mars, jäljissäin joka mies!"
Oli Virran tappelu parhaillaan,
hänen tuo oli viimeinen,
ja kaikki nyt riippui hetkestä vaan,
Fahlander, Malm ja Duncker,
ne ryntäsi rannallen.
Ei ollut heitä kuin sataa kuus,
tuhat miestäpä Tut¹kow toi;
mut näin tuo uljas Fahlander huus:
"Nyt mennähän kolmin joukoin,
kuka ensin ehtiä voi?
Fahlanderin lauseen kuuli Zidén,
pian kyllä sen nähdä saa.
"Edespäin!" hän huus, "jalat liikkeeseen;
hurraa, pojat vaasalaiset,
se nyt mies, joka kiiruhtaa!"
Useastipa kyll' oli huutanut näin
sekä käskenyt joukkoaan,
ei ennen noin toki hurjin päin,
noin kiirein ryssien kimppuun
hän rientänyt milloinkaan.
Likikään ei muut viel' ennättänyt,
hän kun kolme jo haavaa sai.
Hänen voimans' uupui, taakseen nyt
hän katsoi, kuinka ne kulki,
pojat apuun ehtikö, vai.
Hän vaipui maahan ja katsahti.
Mitä nyt! Tämä ihmeeks käy!
Vieressään vanha on korpraali,
yks ainoa Vaasan-poika,
mut toisia vaan ei näy.
Tuli ryntäysjoukko jo kohdallen,
Zidén sitä tarkastaa:
"Mut tuosta ma mieheni kai tavannen?"
Vaan turhaa, ei näy heitä,
nyt ei malta hän kauempaa.
"Näen muiden jo voittohon rientelevän,
mun miehiäin' en vaan nää.
Jumal'auta, minkä nyt saan häpeän!
Kuin kilpikonnat he käyvät,
taas joukkoni jälkehen jää."
Mut silmäns' sammuvan auki nyt luo
korpraali, kun kuulevi sen:
"Vait, herra, ei paikallaan puhe tuo,
häpeästä ei nyt sovi haastaa,
te urhoja johditten."
"Väki muu jos näin olis ryntäillyt,
niin monta ei sortunut ois.
Joka mieshän meistä on kaatunut nyt,
etupääss' oli Vaasan joukko,
siis sen tuli korjasi pois."
"Taaks' ette te enää silmänneet,
kun käskitten: 'edespäin!',
mut teitäpä kaikk' ovat seuranneet,
eik' yksksään muuten jäänyt
kuin urhona kaatuen näin."
Veriseltäpä hiekalta kättään vain
luutnantti se nyt kohottaa,
näkö kirkastuupi ja riemahtain
povi kuolinhetkenä nousee,
hän hattua heiluttaa:
"Vai kunnialla he kaatuivat,
sekä ehtivät ensiksi,
ja jäljissäin mua seurasivat,
hurraa, sepä sukkela temppu,
nyt kuollahan herroiksi!"

Torpan tyttö[muokkaa]

Ja päivä laski, suvinen tul' ilta ihanainen,
majoille, maille valahti jo rusko sammuvainen,
väsynyt päivän vaivoista miesjoukko vaeltaa,
työn tehtyään se kotihin iloiten palajaa.
Työns' on se tehnyt, niittänyt on viljan kallihimman,
vihollisjoukon vanginnut tai lyönyt rohke'imman.
Kun päivä nous, se taisteluun jo oli lähtenyt,
kun voitto viimein saatihin, ol' ilta ehtinyt.
Lähellä kenttää taistelun, tuon kestävän ja hurjan,
tiepuolessa sä töllin näit puol'aution ja kurjan.
Tuvanpa portaall' ääneti siin' istuu neitonen,
palausmatkaa hiljaista urosten katsellen.
Hän katsoo niin kuin etsivä; mik' ompi huolenansa?
Kirkkaampi illan ruskoa on hohto poskillansa.
Hän katsoo hartaast', ääneti; - jos kuuntelisi hän
niin kuin hän katsoo, kuulis hän sydämnes' sykkivän.
Mut joukko kulkee kulkuaan, ja tyttö silmillänsä
jokaiseen riviin, mieheenkin lähettää kyselmänsä;
kyselmä ujo, kaihtava ja äänetön on tää,
hiljempi huokaustakin, povesta hiipivää.
Miesjoukko siitä sivuitse kun kulkeneeksi saapi,
ja loppuu rauha raukan tuo, jo rinta raukeaapi;
ei vaikeroi hän, otsa vaan se vaipuu kätehen,
ja kyynelvirta kuumalle valuvi poskellen.
"Mitäpä itket? Huoli pois! Viel' ompi toivomista,
oi, äitis ääntä kuulehan, ei tyhjää itkemistä;
hän, jota äsken joukossa ei silmäs keksinyt,
elossa on, sua muisti hän ja siksi elää nyt."
"Sua muisti hän, ja noutanut hän on sun äitis mieltä
ja, niinkuin pyysin lähteissään, väistynyt vaaran tieltä.
Ei mielens' ollut sotimaan, pakosta seuras hän,
pois meist' ei kuolla tahtonut eik' ilost' elämän."
Vavahtain tyttö heräsi suruisist' unelmista,
kuin aavisus ois häirinnyt sydämen kaipaamista.
Ei viipynyt hän, katseen loi pikaisen kentällen
ja läksi hiljaa, hiipi pois, hämyhyn kadoten.
Kuluvi hetki, toinenkin, jo yö on ehtimässä,
hopeina pilvet hohtavat, mut maa on hämärässä.
"Hän viipyy vielä; turha on, oi tytär, tuskasi,
jo ennen päivän koittoa on täällä sulhosi."
Ja tytär tulee, hiljalleen hän astuu äidin luokse;
ei enää sulosilmistä nyt kyynelvirrat juokse,
mut kylmä niin kuin tuuli yön käs' tervehtivä on,
ja vaaleampi pilveä on poski rusoton.
"Tee hauta mulle, äitini, jo päättyy päivät multa;
paennut taistelua on tuo kurja sulho-kulta,
mua muistanut ja itseään, ja sua kuullut vaan,
ja veljein toivon pettänyt ja isiensä maan."
"Kun tuli muut, mut armas ei, hänt' itkin kaipaellen,
ma luulin hänen kaatuneen uroona tanterellen;
suruni oli suloinen, ei haikea kuin nyt,
hänt' oisin tuhat vuottakin ma surra mielinyt."
"Voi äiti, yöhön pimeään ma etsin kaatuneista,
mut noita armaan kasvoja ei ollut kellään heistä.
Viekkaassa tässä maailmass' en viihdy kauempaa,
kuolleissa kosk' ei ollut hän, ma toivon kuolemaa."

Sven Dufva[muokkaa]

Sven Dufvan isä köyhä ol', viraton kersantti,
jo ikämies, kun Kustavin sodassa taisteli;
maatilkustansa niukan sai nyt leipäpalasen,
ja lasta häll' ol' yhdeksän, ja nuorin niistä Sven.
Älyä kuinka äijällä lie ollut itsellään
jaella lapsijoukollen, ei tiedä yksikään;
mut vanhemmille varmaankin lie liiaks antanut,
kuin nuorimmalle muuta ei kuin hiukka ripponut.
Pojasta tuli kuitenkin väkevä, harteva,
kuin orja raatoi pellolla ja kaatoi kaskea,
ol' iloisempi, nöyrempi kuin moni viisaskaan
ja töitä teki kaikkia, päin mäntyyn kaikki vaan.
"Miks, Herran nimess', aikonet sinäkin, poloinen?"
näin ukko Dufva useinkin saneli tuskaillen.
Kun laulu tuo ei loppunut, Sven maltin menettää
ja itse käypi miettimään, min parhain ymmärtää.
Kun tuli Dufva kersantti siis kerran jällehen
ja laski vanhaa virttänsä: "Voi, miks aiot, Sven?"
niin aivan ukko ällistyi, kun poika aukaisi
leveän suunsa, vastaten: "He, sotamieheksi!"
Ivaten vanhus hymyili. "Sinäkö, nulikka,
sinäkö sotamieheksi? He, tiedä huutia!"
"Niin", lausui poika, "täällä teen ma kaikki hullusti,
ehk' eestä maan ja kuninkaan on kuolla selvempi."
Tuost' ukko Dufva hämmästyi ja heltyi itkemään;
Sven, pussin selkääns' ottaen, läks joukkoon lähimpään.
Hän terve oli, mittava, no, muusta huoli viis,
rekryytiks väkeen Dunckerin pääs tinkimättä siis.
Tulipa sotatemppuja nyt Dufva harjoittaa,
se omituist' ol' laatuaan ja nähdä hupaisaa;
korpraali huusi nauraen ja nauroi huutaen,
Sven toimessa ja leikissä ol' yhtä totinen.
Niin uupumaton oli hän kuin tuskin yksikään,
hän maata polki tömisti ja astui hiessään;
mut käännöstä kun käskettiin, he pettyi ainiaan,
tek' "oikeaan" ja "vasempaan", päinvastoin aina vaan.
"Jalalle pyssy" oppi hän ja "pyssy olkahan",
tanahan laski painetin ja teki kunnian;
vaan "kunniaa" kun huudettiin, hän laski painetin,
kun pyssyn piti jalalle, se olkaan lensikin.
Näin tuli Dufva kuuluksi äkseerauksestaan,
ja kaikki, miehet, päälliköt, ne häntä nauramaan.
Mut vakaana hän astui vain ja tyytyi kaikkihin
ja toivoi aikaa parempaa, - niin sota syttyikin.
Kun joukon tuli lähteä, niin miehet miettimään,
kyllinkö viisas Dufva lie sotahan lähtemään.
Hän antoi heidän hölpöttää ja tyynnä tuumi vaan:
"Jos muiden kanss' en mennä saa, tok' yksin mennä saan."
Omasta kohden kuitenkin sai pyssyn, rensselin,
leirissä teki rengin työt, sodassa soturin;
mut passaukset, tappelut käv' yhtä juoheaan,
eik' araks häntä mainittu, vaan hupsuks toisinaan.
Paluuta tehtiin, ryssä tuo hätyytti ahdistain,
ja jokivartta Sandels nyt peräytyi verkkaan vain.
Vähäisen matkan päässä siit' on porraskäytävä,
ja siinä seisoi miestä vain noin parikymmentä.
Tien korjuu heillä toimena, ja, työnsä tehtyään,
etäällä sodan melskeestä pitivät lystiään
ja lähitalost' ottivat, mit' irti saivat vaan;
Sven Dufva myötä oli myös, hän pantiin passaamaan.
Mut toista tuli, törmältä kun täyttä vauhtia
riens' adjutantti Sandelsin, hevonen vaahdossa:
"Jumalan tähden, portaallen, aseihin", huusi hän,
"vihollisjoukon tiedetään täst' yli pyrkivän."
Päämiehelle hän lisäsi: "Te silta purkakaa,
jos voitte, muuten viimeiseen verehen taistelkaa!
Hukassa kaikk' on, taaksemme jo ryssät ennättää;
apua saatte, kenraali jo tulla lennättää."
Hän kiiti pois. Mut ehdittiin töin tuskin sillallen,
kun ryssäparvi täyttävi jo rannan vastaisen.
Se laajenee, se taajenee, se tähtää, laukaisee;
jo suomalaista kahdeksan ens paukaus pyyhkäisee.
Ei hyvä enää viipyä, jokainen häikähtää.
Taas paukaus, ja jäljelle vain viisi miestä jää.
"Kivääri sojoon, taaksepäin!" nyt komennettihin.
Sven Dufva yksin hairahtui ja laski painetin.
Käännöskin Dufvan taaksepäin ol' eriskummainen:
peräytymään kun käskettiin, hän hyökkäs sillallen
ja seisoi siinä jäykkänä, vakaana, vanhoillaan,
kaikille valmis neuvomaan paraita temppujaan.
Ei aikaakaan, niin saakin hän jo niitä osoittaa,
kun silta täyteen ryssiä samassa tuoksahtaa.
Yks toisen perään rynnähtää, mut heistä joka mies sai
oikeaan ja vasempaan, niin että tempun ties.
Käsinpä tät karhua ei voitu kukistaa,
ja lähin mies se luodilta hänt' aina varjoaa;
mut ryssäin kiihtyy rohkeus, kun toivo heikkenee;
nyt Sandels saapuu, huomaapi, kuin Dufva ottelee.
"Hyv' on", hän huutaa, "niin, kas niin, sa poika urhoinen,
äl' yli päästä perhanaa, niin, vielä hetkinen!
Noin suomalainen taistelee, se vasta soturi.
Avuksi, pojat, rientäkää, tuo meidät pelasti."
Ja ryssä huomas rynnäkön nyt tyhjään käynehen,
vihollisjoukko kääntyi pois, hitaasti kulkien.
Kun tyynt' on kaikki, ratsultaan käy Sandels rantahan
ja kysyy miestä, sillalla min näki sotivan.
Sven Dufvaa näytetään. Hän on jo loppuun taistellut
ja taistellut kuin mies, ja nyt on taisto tauonnut;
hän näyttää siihen nukkuneen lepäämään leikistään.
Vakaampi ei, mut kalvaampi on paljon entistään.
Ja Sandels silloin kumartuu kuollutta katsomaan,
ei tuntematon ole tuo, vaan tuttu vanhastaan;
mut alla hänen rintansa punoittaa nurmi nyt,
on luoti käynyt sydämeen, on veri ehtynyt.
"Se luoti tiesi paikkansa, sit' eipä kieltää voi,
enemmän tiesi se kuin me", näin kenraal' aprikoi,
"ei kajonnut se heikkohon ja huonoon otsahan,
parempahan se pyrki vain, jalohon rintahan."
Ne sanat sotajoukossa levisi yleiseen,
ja kaikki myönsi Sandelsin totuuden lausuneen:
"Älyä kyll' ei Dufvalla lie liiaksi ollutkaan,
pää huono oli", arveltiin, "mut sydän paikallaan."

Von Konow ja hänen korpraalinsa[muokkaa]

"Ma sinut nostanut olen liejustas
tuon tuikan varjon vuoks sinun kulmillas,
ma sulle paikan hankin ja palkankin,
tein soturista halvasta korpraalin."
"Ja joka taisteluss' olet seissyt näin
kuin vertainen ja kumppani vieressäin;
sun nopsaks, urheaks olen kiitellyt."
Näin Konow äissään Braskia sätti nyt.
"Sinusta kannett' aina nyt kuulen vaan,
sua kaikkialla pöyhkeäksi moititaan;
paraikaa tähdätessähän miestä
lyöt ja ylvästellen mälliä kahta syöt."
Mut Brask hän saarnaa yrmivi majurin:
"Mies halpa arvon sain tosin korpraalin,
mut alttiist' uljuudestani sain ma sen
ja hurmehesta nousin, mut liejust' en."
"Jos lyönkin joskus, ken sitä kummaksuu,
teen niinkuin tekin teette ja moni muu;
vaikk' yksin löisittekin, mä mairetyön
suon muiden tehtäväksi ja myöskin lyön."
"Tuon vieruskumppanuuteni kunniaks
on kaikkein nähdä mälliä suussain kaks;
vaan halpaa jos se kunnia teistä ois,
voin toisen mällin suustani heittää pois."
Ja Konow silmin katsovi säihkäävin:
"Mies oiva oot ja saakelin ylväskin.
Sun paikkas vastakin mua vierin on,
hädässä moisest' on apu verraton."
Koht' alkoi taisto, jääkärijoukollans'
von Konow metsään ryntäsi, Braski kanss'.
Korpraali oli jylhä, ja majuri
hän, huuli lerpass', ampui ja kiroili.
Jo neljä tiimaa näin oli noituillut,
vaan viel' ei ollut taistelu muuttunut.
Hän tiellään kaatuneen näki jonkun vaan,
puu puulta ryssä pois veti joukkojaan.
"Hiis", ärjyi hän," ei käy se nyt ensinkään,
männyistä kuoren lentävän kyllä nään,
vaan suojass' ompi ryssä, hän pääsee pois;
te tähtäätte kuin silmiä teill' ei ois."
Viimeisen sanan hän tuskin suustaan saa,
kun maahan Braskin tuustista kellahtaa;
kas siinä vastausta jo liiaksikin,
moist' ei ois luullut tohtivan korpraalin.
Vihasta kalvistuin kävi kalpaan nyt:
"Mit' olet, lurjus, tehdä sä hirvennyt?
Nyt perkeleell luusi ja nahkas möit,
kun päällysmiestäs keskellä sotaa löit."
Mut Brask seisoi tyynenä vanhallaan:
"Pidättäkäätte pamppua hetkeks vaan,
siks että palkan tuolle ma maksaisin,
jok' ampu teitä, juuri kun tuustaisin."
Näin lausui Brask nyt tähtäsi pyssyllään;
ja pensaan taakse huomasi äkkiään
von Konow miehen kaatuvan parrakkaan,
noin kaskymment' askelta heistä vaan.
"Vai tuonko luoti vinkasi korvissain,
kun äsken sulta, ystävä, tuustin sain?
Kas, sepä miehen työt' oli kerrassaan,
sen tuskin unhotan minä milloinkaan."
Brask Konowill' on vuosia viettänyt;
he yhdess' aina nähdähän käyvän nyt,
useinkin niinkuin ystävät rakkaimmat,
mut melkein yhtä taajaan jankkaavat.

Kuoleva soturi[muokkaa]

Lemulla oli verinen
jo päivä päättynyt
ja kaatuneitten viimeinen
valitus viihtynyt;
maa, meri, kaikki pimeni,
yö niinkuin hauta vaikeni.
Ja rannalla, miss' oteltiin
tää päivä umpehen,
soturi vanha huomattiin,
Suursaaren aikuinen;
käs' otsall' on, ja kelmennyt
on poski, veri ehtynyt.
Ei hänen jäähyväisiään
omainen kuulla saa;
maa, jota kastaa verellään,
ei ole synnyimnaa.
Kotinsa Volgan rannall' on,
tääss' on hän vieras suomaton.
Hän sammuvan luo katsehen
välistä ylöspäin.
Hiekalla saman tanteren,
kanss' ukon vierekkäin,
on nuorukainen kylmennyt;
sitäpä ukko katsoo nyt.
Kun sota riehui, luodit soi,
he elon innoissaan
toisiinsa vihan tulta loi,
mitellen miekkojaan.
Nyt nuoren miel' ei sotihin,
ja rauhaa pitää vanhuskin.
Kuluupi yhä hetket yön.
Mist' airon loiske tuo?
Kun tanterelle verityön
kuu valoansa luo,
vesillä nähdään venonen,
ja maalle soutaa neitonen.
Hän käy kuin haamu rauhaton
kautt' tuonen niittomaan,
Ruumiita katsoo, vaiti on
ja kyynelehtii vaan.
Hiljaista hänen käyntiään,
sit' ukko katsoo ihmeissään.
Mut kulkeiss' yhä neitosen
hymyilee lempeemmin
suruinen silmä vanhuksen
ja miettiväisemmin.
Sydän se aavistanut lie,
mihinkä tytön kävi tie.
Hän vartoi: tyttö läheni,
kuin sanan saanut ois,
niin suoraan, tyynest', ääneti,
kuin henki häntä tois,
hän tuli. Paistehella kuun
nyt silmä sattuu kaivattuun.
Hän näkee, nimen huudahtaa,
ei sanaa vastaan soi;
hän syliin hälle suikahtaa,
syleillä ei se voi;
puhkaistu rint' on riutunut,
kaikk' ääneti ja kuihtunut.
Kyynelpä silloin sotilaan
poskelle vierähtää,
hän silloin lausuu sanan vaan,
jok' yöhön häviää,
ja nousee, astuu askelen,
ja kuolee neidon etehen.
Tulkitsematon sana tuo
ja katse suruinen.
Sanopa, mitä virkkoi nuo
ja vedet silmien?
Ja neidon luo kun päästyään
hän kuoli, mitä miettikään?
Mielenkö rauhaa kaivaten
viel' ääntään korotti?
Sovintoako rukoillen
hän neitoon katsahti?
Suriko, että lapset maan
vaan vaivaavat ja vaivataan?
Viholliskalpaa kantaen
hän saapui sotimaan;
mut hälle, anteeks antaen,
ojenna kättä vaan!
Eloa kosto tarkoittaa,
mut hauta vihan sovittaa.

Otto von Fieandt[muokkaa]

Ristiinasta oli mies,
Otto Fieandt, hänpä ties
antaa muille käskyjänsä
ollen vanhin veljistänsä.
Sodass' oli tosiaan
everstiluutnantti hän vaan;
armeijass' ois olla suotu,
jo ois tottelemaan luotu.
Mut hän piti päänsä ain',
omaa tietä kulki vain.
Totellut ei sanaa toisen,
sai siis joukon erikoisen.
Entä näkö? Pukunaan
harmaa lievetakki vaan,
tehty kotikankahista,
villat kotilampahista.
Päässä isän hattu on,
kulunut ja nukaton,
peru saatu Lappehelta,
vaarin kuolintanterelta.
Talvin lammasnahkaset
väljät, varsin lyhyet,
pikisaumasaappaissaan
näin hän johti joukkoaan.
Ei ois urhon näköinen
kansan nähdä nykyisen;
aika toinen, toinen tunto,
syvemmällä piili kunto.
Miekka oli suotta vaan;
tokko sodass' ampuikaan
yhtäkään hän laukausta,
siit' ei ole kertomusta.
Ruudit, raudat, lyijyt ne
huoleks jäivät miehille;
ne, ne lauloi, hänpä soitti,
ruoska kourass' ukko voitti.
Sillä läimähytti vaan
eestä maan ja kuninkaan.
Niinkuin tammi vankkumatta,
leikistänsä uupumatta.
Tapella hän kyllä tais,
huoli viis, ken voiton sais,
innon vain pyys' saada voimaan,
siihen ruoska valmis soimaan.
Kiireeseen ei Suomen mies
ole luotu, sen hän ties;
miehuutt' ei, vaan tapaa moitti,
vauhtia siis auttaa koitti.
Piippu piti olla vaan,
muuten hyv' ei ollutkaan;
sauhu suussa, voimin kaikin
ruhtoi, vaikka selkääns' saikin.
Keskelläkin pauhinaa
otti uutta tupakkaa,
lähin mies sai viivähdellä,
tulta hälle viritellä.
Joukossaan kun sitten hän
hiessä ja verissään,
sivaltaen ruoskallansa,
imeskellen piippuansa.
miehensä sai janahan,
pajunetit tanahan,
ryntäs joukkoon taajimpahan,
oli niinkuin kotonahan,
haastoi vahvaa suomeaan,
huusi niinkuin niitullaan,
kiitti, laitti, mitä milloin,
töllistä ei saatu silloin.
Hyvä nyt ei ollutkaan
vihollisten, sanotaan;
silloin oli hitonlainen,
muulloin aivan moukkamainen.
Niin hän viimein joukkoineen,
piippuineen ja takkeineen,
tapeltuaan raivoisasti,
pääsi Karstulahan asti.
Turva Auomen sotijain
tämä joukko oli vain,
toista tuhatt' tällä kertaa;
Vlastov hän toi kolme vertaa.
Leikki oiva odottaa,
Fieandt pistää tupakkaa,
ruoskaa saappaankorkoon koittaa,
ryntäämähän mennä soittaa.
Kuustoist' tiimaa kesti kai,
vihdoin selkähänsä sai,
täytyi täyttää pakosalle,
heittää kaikki perhanalle.
Silloin, niinpä tiedetään,
enää ei hän lyönytkään,
hatun painoi alemmaksi,
muuttui muita lauhemmaksi.
Möttöseen näin ratsasti,
satulaan vain tuijotti,
piti kättä povessansa,
muistanut ei piippuansa.
Mitä silloin miettikään,
sit' ei tiennyt yksikään,
neuvotella yksin mahtoi,
väki kulki, kuinka tahtoi.
Lintulahteen tultuaan
olkikuvon pyysi vaan,
tahtoi unta vaivoistansa,
maistanut ei ruokiansa.
Näin hän päätti päivän tän.
Aamullapa varhain hän,
saatuansa unta vähän,
jo on toinen mieleltähän;
taas häll' entinen on pää,
ovest' ulos tirkistää,
vanhan tuiman muodon saapi,
kulmiansa julmistaapi.
Maistoi taskumatistaan,
tiuski nuorta veikkoaan,
joell' antoi puustin heti,
Perhossa jo sauhun veti.
Oli miten olikaan,
sodass' ase tarvitaan,
mut ei sukkeluutta vailla
sota Fieandtinkaan lailla.
Miehet nytkin lausuvat,
vaivojaan kun muistavat,
pääarmeijan taantumusta,
kotimaansa kukistusta:
"Toisin olis käynytkin
johtaessa kenraalin,
jok' ois aikaa arvioinut,
tappelussa tupakoinut."

Sandels[muokkaa]

Sandels, hän Partalass' istuvi vaan,
suurustaan huoleti syö.
"Nyt käydään Virralla taistelemaan,
heti kello kun yksi lyö. -
Olen tänne teitä ma käskettänyt. -
Hyvä pastori, lohtapa nyt!"
"Tää päivä te luonani viipykää,
sitä pyydän ja vaadinkin;
on teille tuttua seutu tää,
ja ma tietoja kaipaisin.
Ei pelkoa! Verta ei haistetakaan. -
Madeirata maistellaan."
"Tutshkov hän suopeast' ilmoittaa
välirauhan jo päättynehen.
No, mut syökää! Kastint', ah, suvaitkaa.
Kun syöty on, ratsaillen! -
Täss' ottaa täytyvi minkä sai, -
margootahan juotte kai?"
Sana tuotihin nyt, sana kiireinen:
"Välirauhamme rikkunut on;
Brusin palas pois etuvahtinehen,
ja silta on purkamaton.
Kakstoist' oli meidän kellomme, vaan
yks ryssäin on, sanotaan."
Sandels hän istuvi herkuillen,
tuost' ei ole ollakseen.
"No, pastori, hanhea hiukkasen!
Sitä syö ihan mielikseen. -
Dolgoruki se taasen nyt kiirehtää;
hänen terveikseen lasi tää!"
Sanantuoja virkkavi: "Kenraali,
min vastuun viedä ma saan?" -
"Ett' everstillä on patteri
ja siltakin kaita on vaan.
Hän tunnin, puolisen kestää saa.
Hyvä pastori, nyt vasikkaa!"
Sanansaattaja läks, meni tuokio näin,
joku taas tuli ratsastaen;
hän lentävi nuolena kiidättäin,
alas hyppävi portaillen;
näkö hällä on nuoren luutnantin,
adjutantt' on se Sandelsin.
Salihin hän ompi jo kiiruhtanut,
hänen silmäns' säihkyilee.
"Kenraali, jo verta on virtaillut
ja vert' yhä virtailee.
Tapellaan, mut uljaammin tapeltais,
jos teit' edes nähdä sais."
Sandels, hän huoleti katsahtaa:
"Kuin liesi te hohkaatten.
Ajo kai väsyttääpi ja hiuottaa,
levätkäätte ja syökäätten!
Ken ruokaa, juomaa hylkiskään!
Siis, ryyppykö ensistään?"
"Kov' on taistelu", jatkoi luutnantti,
"pian ryssä jo sillan saa,
etujoukkomme Kauppilass' horjuupi,
ylivoima sit' ahdistaa,
kaikk' on nurinpäin, väki hämmennyt;
min käskyn saan minä nyt?"
"Sen, että nyt käykää istumaan,
ja lautanen käskekää;
ja sitten syökää huoleti vaan,
ja syötyä ryypätkää,
ja juotua syökää uudelleen,
se on käskyni ummelleen."
Sydän nuoren kuohahtaa sotilaan,
viha silmistä liekehtii.
"Kenraali, na jos toden lausua saan,
joka mies teitä halveksii.
Sotajoukossa kaikkein mieli on se:
oletten pahin pelkuri te."
Sandelsin putos kahveli pois,
hän on vait, jopa naurahtaa.
"Kuin, herrani, Sandelsko pelkuri ois?
Vai niin! Sepä perhanaa!
Bijouni, mun ratsuni tuokaa, hoi!
Nyt pastori jäädä voi."
On taistoa, ryskyä, paukkinaa
tuon Virran äyräällä;
savupilvehen peittyy järvi ja maa,
tult' iskevi pilvestä,
jyly ilmoiss' on kuni pitkäisen,
maa järkkyvi hurmeinen.
Tuos' Suomen joukko seisoi vaan,
se ei vaaroja peljännyt;
mut miehstä mieheen kuiskaillaan,
salanurkua kuuluu nyt:
"Hän on poissa, hän piilohon taasen käy,
kenraalia viel' ei näy!"
Mut hän näkyy, saapuvi, vallill' on,
lipun vierehen seisahtuu;
vaka silmä ja kirkas otsakin on,
jalo kantavi häntä Bijou,
ja hän liikkumatt' istuu, seutua vain
näköputkella tarkastain.
Ja kaukaa siinä hänet huomataan, -
tuhat kaatoi, ken hänet kaas, -
ja tykkien paukkina kiihtyy vaan
vihollisten puolella taas,
yhä luoteja vinkuvi ympäri pään;
hän ei vilkuta silmääkään.
Fahlander urho ei viipyillyt,
luo päällikön ratsasti hän:
"Kenraali, on vaarassa henkenne nyt,
alas, teihin tähdätähän!"
"Alas, kernaali, turmio karttakaa!"
väki myrskyten huudahtaa.
Sandels ei liikkunut paikaltaan,
hän lausui vain: "Mikä lie
tuon joukon, onko se peloissaan?
Jos se horjuu, surma sen vie.
Saa koittaa. Valmiit taistelohon!
Heti ryssät täällä jo on."
Tuo parvi, mi Kauppilass' on otellut,
ylivoimia torjuillen,
se urhokkaasti on taistellut,
päin rientävi nyt paeten,
se jo patterille on kerjennyt,
ohi siitäkin karkaa nyt.
Sandels, hän on yhä liikkumaton,
ylväänä hän istuvi vaan;
vaka silmä ja kirkas otsakin on,
ja hän loistavi ratsullaan,
sotalaumaa silmävi ryntääväin,
joka syöksevi vallia päin.
Se jo saapuukin, liki tulvailee,
hän vaaraa ei näekään;
tuhat pyssyä hänt' yhä tähtäilee,
hän siit' ei tietävinään;
hän vartoo, katsovi kelloaan,
kuin tyyn' olis rauha vaan.
Jopa hetki se löi, jota vartosi hän,
ja hän riensi Fahlanderin luo:
"Rivit onko nyt valmis se särkemään,
kuten ennenkin, väki tuo?
Pöyhkeillä ma ryssien annoin, Haa,
takaisin ne nyt viskatkaa!"
Näin lausui hän, oli kylliksi tää;
ilo kaikuvi ilmoihin.
Kuussataa miestä nyt rynnistää
alas ryssihin ylpeihin;
pois parvi parvelta syötähän nuo,
kunis sortuvat sillan luo.
Sandels, hän luo väen voitokkaan
tuli rantahan ratsastaen.
Ohi joukkojen kun veripurppurassaan
nyt lensi hepo valkoinen
ja kun riemun hurmoma kenraali
urojansa nyt tervehti,
salanurku se kaikk' oli hälvennyt,
kaikk' ilkeät kuiskaukset,
ilo myrskyinen vain kaikui nyt
sekä hartahat kiitokset,
tuhatääninen huuto nyt soi: "Hurraa
kenraalia urhakkaa!"

Kaksi rakuunaa[muokkaa]

Stool toinen oli, toinen
Luodiks nimitettihin;
miehuus, voima yhdenmoinen
kumpaisellakin.
Yhdess' Saimaan rantamalla
ovat kasvaneet,
saman kurkihirren alla
veikkoin' otelleet.
Rakuunoiksi sitten tehtiin
yhtenä päivänä;
kestävän he aina nähtiin
vaarat veljinä;
eipä jättänehet vielä
vanhaa riitaa pois,
kilpailivat sotatiellä,
kumpi uljaamp' ois.
Miehuudesta joukossansa
olivat he mainitut,
siinä heit' ei voittavansa
kenkään kerskannut.
Kumpikin he korpraaliksi
kohta tehtihin,
mutta yhä riitaisiksi
jäivät sittenkin.
Keskenänsä heillä vielä
kilpa kesti muinainen,
toinen oli sotatiellä
toisen vertainen.
Kummallenkin sama rata
kulki kunniaan,
Luoti kun saa kunniata,
Stoolkin mainitaan.
Jopa vihdoin vastaiseksi
Stoolin onni keikahtaa;
Luoti hän jää terveheksi,
Stool se haavan saa.
Maata sairashuonehessa
saa nyt tuskissaan,
luoti veikon otellessa
olla jouten vaan.
Monta kuuta kurjaa siellä
näin kun oli viettänyt,
sotahan ol' urhomiellä
taas hän rientänyt;
mut ei ollut joukossansa
enää etevin:
Luotipa jo rinnassansa
kantoi mitalin.
Stool hän näkee ystävänsä
onnen uuden, mainion;
mitä tuntee mielessänsä,
siitä vaiti on,
sit' ei sana, silmäykset
silloin ilmaisseet. -
Nyt ol' yhdess ystävykset
päivän retkeilleet.
Kylliksi on partioita
käyty, aik' on kääntyä.
Tomu tuiskuu, kasakoita
alkaa näkyä.
Luoti lausuu: "Käänny tiestä,
muu ei autakaan;
veikko, heit' on viisi miestä,
meitä kaksi vaan."
Stool, hän nauroi kakterasti:
"Oikein, jos sa viivyt nyt,
vuotais veres, tähän asti
vielä säästynyt.
Mene, kell' on rinnassansa
merkki kunnian,
liian hyv' on käymään kanssa
heitä vastahan."
Heti miekka kädessä hän
riensi kasakoita päin,
katsonut ei ystävähän
lausuttuaan näin.
Ett' on toinen kiukuissansa,
siit' on huoleton;
jäikö tuo vai tuli kanssa,
hälle yhtä on.
Seisahtua hän ei aio,
eteenpäin on matka vaan;
maistaa hänen miekkans' sai jo
poika aromaan.
Parku, pauke kuuluu siellä,
kostoon rynnistää
ryssät nuo; mut Stoolin vielä
pystyssä on pää.
Mut on onnellakin raja,
voitto väistää voittajaa,
ratsuinensa ratsastaja
maahan kellahtaa.
Taistelee, vaikk'on se turhaa,
maassa vielä mies,
neljän peitsen vaikka murhaa
uhkaavan hän ties.
Surman suu jo aukeaapi,
jäljell' on vain tuokio.
Mistä apua nyt saapi?
Siin' on luoti jo!
Murhaajat tuo kohta suistaa
irti viekostaan;
ken nyt kaatunutta muistaa,
taas kun taistellaan?
Sortui neljäst' yks, mut Luoti
silloin hänkin haavoittui;
veri virtanaan jo vuoti;
käsi hervahtui;
voiton voitoa nyt hällen
mistäkään ei näy; -
pystyssäpä Stool on jälleen,
taisteluhun käy.
Loppuun keikki leikiteltiin:
taru kertoo vieläkin
illall' Luodin tulleen telttiin
Sandels kenraalin,
rintamerkki kourassansa:
"Ellei rahaa saa
myöskin Stool nyt rintahansa,
tääkin ottakaa."

Hurtti ukko[muokkaa]

Nuotioll' ei hurtti vanhuksella
jutun puutett' ollut milloinkaan;
usein yöhön istui valvehella,
kertoellen muistojaan,
nysääns' yhä sytytellen vain
ja sen kohta taasen unhottain.
Kolmas Kustaa hänest' oli miesi:
"Venään rouvaa vastaan ylpeää
urheasti taistella hän tiesi;
aika toinen se kuin tää;
kuningas ol' altis vaaroihin,
kallis nyt on henki marskinkin."
"kunnian ja velvoituksen teiltä
jos ei herrat olis väistynyt,
käsist' ei ois voitto mennyt meiltä;
petos Kustaan surmas nyt.
Karvaan palkan maailmalta saa,
sääli kuningasta uhkeaa."
"Anjalassa puhui leppyisesti
kapinoitsevalle joukollen;
korpraal' Luoti häntä salaisesti
nykäis: 'Joko laukaisen?'
'Älä', vastas' suopeasti hän.
'Malttakaamme, vasta nähdähän."
Näinpä laski iloisella miellä
tulen ääress' ukko juttujaan,
punaisena poski hohti vielä,
harmaa oli tukka vaan;
nuoremp' oli Kustaan aikoihin.
Tullut nyt ol' Oravaisihin.
Yötä hongikossa synkeässä
ennen tappelua vietettiin.
Harva vaan nyt unta sai, mut tässä
Hurtti vaipui nukuksiin;
muulloin aina valppain valvomaan
ennen muita meni nukkumaan.
Hetken iltaa oli istuskellut
hongan juuressa hän levähtäin,
nysääns' sytytellen valitellut
sodan käyvän nurin päin;
sanoi ruvenneensa miettimään,
kuinka paon saisi päättymään.
Näinpä sanat sattui: "Opetettu
kylliks on jo meitä taantumaan,
pohjaan päin jo ennen juoksutettu;
sinne taaskin samotaan.
Kurjaks toivoksemme pako jää,
lempo tiesi, mihin päättyy tää."
"Huomenna, kun mennään taistelohon,
alkakohon silloin tapa uus.
Kellä halu, ajoon suostukohon,
Hurtin loppuu malttavuus;
hävettää jo häntä alkaa nyt,
ettei aikaa sitten väsynyt."
"Vanhoillansa ukko neuvon keksi:
ajona ei mieli ollakkaan;
paras temppu paon vasteheksi
pysyminen paikallaan;
ken sen tempun oikein oivaltaa,
kaikki juoksemiset jättää saa."
Kädet laski ristiin rinnoillensa
ukko, näin kun oli lausunut,
hongan juureen nukkui hiljallensa,
missä oli istunut,
luottain oivaan temppuhunsa vaan:
ettei pakenisi milloinkaan.
Suomen joukko, taas kun joutui ilta,
viime taisteluns' on taistellut,
voima mennyt Suomen sankarilta,
toivokin jo rauennut;
niinkuin laine lutohon särkynyt
taantumaan käy sotajoukko nyt.
Missä kulki, kuului heike'inta
tuskaa, huolta, huokausta vaan:
rauhatonna virui joka rinta,
hurtti vaan on levollaan;
missä rivit lyötiin hajallen,
siihen vanhus vaipui unehen.
Nukkui, niinkuin muisto Kustavista
ois jo mennyt hänen mielestään,
nukkui unta nyt niin rauhallista,
mit' ei viime yönäkään,
luottain oivaan temppuhunsa vaan:
ettei pakenisi milloinkaan.

Kulnev[muokkaa]

Kun iltaa viel' on hetkinen
ja huvitusta muisto suo,
ma kulnevista juttelen,
lie sulle tuttu tuo.
Sep' oli vasta kansan mies,
hän elää ja hän kuolla ties,
mies parhain, missä taisteltiin
tai maljaa maisteltiin.
Yöt, päivät kun sai taistella,
sit' ilonansa piti hän,
ja kaatumista kukkana
vain sankarelämän.
Jos mikä aseeks sattuikaan,
ol' yhtä, kunhan kaasi vaan,
jos miekka taikka pikari,
jos joi tai tappeli.
Hän harras myös ol' lempimään,
nopeesti kullan valitsi;
tulesta tuskin pääsikään,
niin tanssit toimitti.
Yön sitten armasteltuaan
hän kengän riisui kullaltaa
ja viiniä sen täynnä toi
ja lähtömaljan joi.
Ja miehen muodon, näitkö sen?
Monella vielä tuvassaan
on kuva kummanlaatuinen,
paljasta partaa kaikki vaan;
mut astu liki, näetpä kuin
se parran alta hymysuin
ja silmin loistaa lempe'in
se kuva Kulnevin.
Mut kylläp' outo vaalistui,
kun Kulnev päälle karkasi;
ken hiukan hiittä kammoksui,
se pelkäs häntäki.
Viel' enemmän kuin keihäällään,
pelotti hän jo näöllään,
mieluumpi hänen iskunsa
kuin musta tukkansa.
Semmoinen hän, kun ratsuaan
kädessä kalpa kannusti,
ja samanmoinen, sanotaan,
kun joskus levähti,
kun, lyhyt turkki yllähän,
talosta toiseen kulki hän
ja, missä piti parhaana,
viivähti vieraana.
Mon' äiti kertoo kauhuaan,
kun kursaamatta Kulnev tuo
kehdolle astui suorastaan
pienoisen armaan luo;
mut lisää: "Lasta suuteli
hän vain, ja nauroi lempeesti
kuin kuvansakin seinällä,
jos astut lähemmä."
Se varma, että luonteeltaa
ol' ukko Kulnev herttainen;
liiaksi juoneen moititaan,
syy oli sydämen;
ja sodassa ja rauhassa
se sydän oli mukana:
hän suuteli ja surmasi
ain' yhtä hartaasti.
Mont' oli Venään urhoa,
joist' aikakirjat kertovat,
jotk' ennen sotaa maineessa
jo meillä olivat.
Barclay, Kamensky, Bagration
tääll' oli tulleet huutohon;
ei pelkkä lasten leikki tuo,
sen ties, kun ryntää nuo.
Vaan Kulnevist' ei tiettykään,
ennenkuin sota lähestyi;
kuin myrsky merell' äkkiään
hän silloin ilmestyi,
niin ankarana, outona
kuin pilvest' ukkossalama,
ja nähtiin koht' ens lyönnistään,
mit' oli miehiään.
Ol' leikist' illal' uupunut
niin Suomen mies kuin ryssäkin.
Jo luullen: kaikk' on loppunut,
levossa maattihin:
mut unessa kun parhaillaan
hopeita, kultaa näämme vaan,
"aseihin!" huutaa vartio,
ja siin' on Kulnev jo.
Tai ryssäin teiltä kaukana
kun kuorman kanssa kuljettiin
ja syötiin, juotiin parhainta
ja oikein ahmattiin,
paraaseen riemuhun yks kaks
saa Kulnev kuokkavierahaks,
ja tomupilvi pölähtää
ja keihäät välähtää.
Jos silloin seistiin vankkana
ja tehävämme tehtihin,
niin parta kestiss' ukolta
se kärvennettihin;
mut tuimana jos oltu ei,
niin hän se viinat meiltä vei
ja lupas lainan kuitata
Don-virran rannoilla.
Jos tuiskut oli, satehet,
öin, päivin, suvin, talvisin
ne kaikkialla kujehet
havaittiin Kulnevin;
ja sotarintaan vastakkain
kun saatiin rivit armeijain,
niin tunnettiin koht' iskuistaan
tuo poika aromaan.
Mut Suomen sotajoukossa
ei ollut ainoatakaan,
jok' ei ois Kulnev-ukkoa
pitänyt vertanaan.
Kun huomas tutut kasvot nuo,
niin ilost' irvisteli tuo,
tuo karhu Saimaan seutujen
kasakkaveljellen.
Ja kokemiinsa kämmeniin
ilolla katsoi myöskin tää,
ja kun hän ryntäs, oli niin
kuin maksais yrittää.
Sitäpä nähdä kelpasi,
kun Suomen mies ja Kulnevi
ne kilvan kamppaelivat,
nuo vahvat molemmat.
Kätensä raukes ainiaks,
hän kaatui miekan kalskeeseen,
mut nimens' yhä kunniaks
on hänen kansalleen;
ja missä häntä mainitaan,
hän "sankariksi" sanotaan;
oi kallis sana: "sankari",
kun saat sen maaltasi.
Syviä meihin haavoja
vaikk' usein pisti peitsellään,
on rakas meille maineensa,
kuin meidän oisi hän;
ei lippu niin eik' isänmaa
voi veljeyttä vahvistaa
välillä sotamiehien
kuin miehuus yhteinen.
Siis Kulneville hurraamme,
ei usein mointa löytää voi;
jos vuodattikin vertamme,
sen sota hälle soi.
Vihollinen jos olikin,
sitähän mekin oltihin;
hän löi, kuin mekin, riemuissaan,
ken tuost' ois pahoillaan?
Vihattu olkoon pelkuri,
häpeän, pilkan saakoon hän,
mut eläköön, ken uljaasti
käy sankartietähän!
Iloinen hurraa, ponneton
osaksi kelpo urohon,
olipa sitten veljemme
tai vihollisemme!

Kuningas[muokkaa]

Kuningas Kustaa Aadolf
salissaan noussut on,
vait' olon lakkauttaa
ja alkaa lausunnon.
Hänellä kuulijoita
on kolme kaikkiaan:
Toll marski, Piper kreivi,
Karl Lagerbring, ne vaan.
Kuningas silloin virkkoi,
vakaana lausui näin:
"Suomessa armeijamme
käy yhä taaksepäin;
toiveemme Klingsporista
on tyhjiin rauennut,
ja Viapori mennyt,
se pylväs kaatunut."
"Olemme ilmestykseen
turvanneet yhtenään,
pääenkeli vain viipyy,
sit' ei näy vieläkään.
Kuitenkin sodan ryske
lähemmäks yhä saa;
se meistä, kuninkaasta,
on arveluttavaa."
"Siis kuninkaallisesti
olemme päättäneet
ja vakaan päätöksemme
myös täyttää tahtoneen;
me, näätte, tuottanehen
olemme puvun sen,
min Leijonamme vihki
Narvalla taistellen."
"Kahdennentoista Kaarlen
nyt kintaat otamme,
sen miesnä, kuninkaana
me tehdä tahdomme,
tuon suuren urhon miekan
vyöllemme sidottaa,
kuin hänkin hämmästyttää
velttoa maailmaa."
"Te, Piper, toinen kinnas
käteemme vetäkää,
ja, Lagerbring, te toista
samaten käytelkää.
Toll, vanhuus ynnä maine
suo teille kunnian
sitoa vyötäisiimme
tuon miekan voittoisan."
Kuningas juhlallisna,
kuin mikä jumala,
kahdennentoista Kaarlen
nyt nähtiin puvussa.
Täll' erää liian ylväs
hän oli puhumaan,
salissa pitkill' astui
hän askelilla vaan.
Kun astuntansa loppui,
uus näky nähtihin:
hän kintahat ja miekan
taas antoi takaisin,
loi toisiin katseen, josta
ol' leikki kaukana,
ja vaitiolon taaskin
lopetti armossa:
"Nyt Lagerbring saa laittaa
sanoman Suomehen,
puvussa Leijonamme
jo meidän ollehen.
Toll marski, Piper, kreivi,
ma teidät kumpaisen
todistajaksi kutsun
tekoni ylhäisen!"
Ei tiedä aikakirjat,
hän saiko muuttumaan
teollaan uljahalla
asiat Suomenmaan:
vaan hämmästyipä kyllä
läheinen maailmans',
Karl Lagerbring, Toll marski
ja Piper kreivi kanss'.

Sotamarski[muokkaa]

Rantsilassa riemu raikui,
leiriss' oli juhlan vietto:
voitost' oli Siikajoen
tullut Cronstedtille tieto;
eri seurueissa juotiin
isänmaalle rakkahalle,
onnen ensi koittehelle,
palauneelle kunnialle.
Yhdessäpä siin änähtiin
kaksi everstluutnanttia,
ukot Christjernin ja Lode,
kokeneita sankaria.
Vertaisena näiden rinnall'
Aminoffkin istui siellä,
piirin ympärille kertyi
parvi nuorempia vielä.
Vapahasti niitä näitä
juteltihin juotaessa,
suistaa tarvinnut ei kieltään
seurueessa semmoisessa:
päälliköiden heikkoutta
ilman vaaraa moitittihin,
nimist' ylväist' ennen muita
marskin nimi mainittihin.
Aflecht, joka Revonlahdell'
urhoretkeilynsä päätti,
ilkkui: "Malja Klingsporille!
tavat vanhat pois hän jätti;
hauska nähdä kuinka nyt hän
keikuttaapi niskojansa;
vihdoinkin hän seistä tohti,
pitkin maata juostuansa."
Cronstedtinpa ajutantti,
Reiher Luutnantt' tuohon tiesi:
"Lemmon valhe, että Klingspor
seisahtunut on kuin miesi;
Adlercreutz ja Hertzen poisti
häpeämme kunnollansa;
marski, hitto vieköön, matkall'
oli vanhaan tapahansa."
Majur' Furumarck hän lausui:
"Kuninkahan syy on tässä.
Miksi hänen armostansa
leikkiin pääs' tuo pataässä?"
Ladau virkkoi: "Sin' et kelpaa
arvostamaan marskin työtä:
sull' on sydän, hällä vatsa,
sa voit kuolla, hän vain syödä."
Ehrnroth sanoi: "Muistelkaamme,
missä loisti aikoinahan;
makasiinissa ei syty
halu harras kunniahan;
Klingsporinhan sankarura
oli komissariati,
ihmekö, jos rakas hälle
tappelu nyt ei, vaan vati."
Tigerstedt, tuo Suomen poika,
joka niinkuin Aflecht raukes,
kiristeli hampaitansa,
kiukust' kieli laukes:
"Totta, hän on muukalainen,
kasvanut ei laaksoissamme,
hän ei taida meidän kieltä
eikä tunne tapojamme."
"Mut on meidän maan hän nähnyt,
nähnyt on sen saaret, luodot,
niinkuin mekin vuoriltamme
tuhanten sen järvein muodot.
Sydämettä, Jumalatta
se on, jok' ei hartahasti
innostuisi puoltamahan
tätä maata kuoloon asti!"
Christjernin nyt katsoi Lodeen:
"Nuoriapa kuule, veikka,
hampaiss' on taas Klingspor heillä,
sepä onkin vahna seikka.
Onneamme kiittää saamme,
vaikka veriin kaatunemme;
toista se kuin mit' on suotu
meidän marski raukallemme."
Vanha Lode, jäykkä herra,
oli vaiti istununna;
nyt nous ukko seisaallensa,
kasvoiltansa punastunna,
lasin täyden joi hän pohjaan,
voimalla sen pöytään laukas,
hatun pisti kainaloonsa,
suuttuneena suunsa aukas:
"Pois ma joukostanne lähden,
pitäkäätte riemujanne;
Klingsporista moitett' aina
saapi kuulla seurassanne.
Sotamarski, sotamarski,
muut' ei ole haastamista;
häpeä ett' urhomiehet
kehtaa haastaa tuommoisista."

Döbeln Juuttaalla[muokkaa]

Rovasti lausui: "Varman kadotuksen
tuo Döbeln uskoton saa kuoltuaan.
Ma tulen, neuvon, sanat lohdutuksen
tuon hälle, hänpä, hetken kuultuaan,
nouseepi vuotehella ryntäillensä:
'Prelaatti pois', hän huutaa rengillensä,
'ja laita, ettei täällä liehakoi'.
Näin käykö haastaa kuolemaisillansa?
Vaan itse vastatkoon hän onnestansa,
ma tein, mink' ihminen ja pappi voi."
Näin herkkupöydässänsä haasteleepi
rovasti herra, prameudessaan,
hän lausuu näin ja siihen huokaiseepi
ja syö ja leikkaa vielä paististaan.
Mut vuoteellaan on Döbeln tuskissansa,
ja tauti hehkuu hänen kasvoillansa,
raskaana nousee rinta levoton.
Väkensä oli Pohjaan kiirehtänyt,
ei vuorokauteen kahteen levähtänyt,
hän itse Joensuuhun tullut on.
Suonissaan polte on, mut polttavampi
on tulen hehku hänen mielessään,
ja tuska, taudin tuskaa ankarampi,
syvältä hohtaa hänen silmistään.
Hän hetkiä on lukemahan tarkka,
hän kuuntelee ja vartoo, silmä arka
useesti kääntyy porstuahan päin.
Ov' aukenee ja siitä vakavainen
kenraalin luokse astuu nuorukainen,
ja Döbeln lausuu vieraallensa näin:
"Turhuutta paljon, tohtor', uskotahan,
ma lienen vapaauskoja jos ken;
mut lääketaitoon sai mun luottamahan
tää otsani ja ystäväni Bjerkén.
Siis olen noudattanut tahtoanne,
kuin lapsi maannut, niellyt rohtojanne
ja niitä pöydälläni kärsinyt.
te tiedettänne seuraatten, sen tiedän,
mut päiviäkö senvuoks maaten vietän?
Ei, rikkokaa kuin mies sen säännöt nyt!"
"Se tahton' on, mun täytyy taudin alta
nyt päästä, nousta vaikka haudastain.
Haa, kuulkaa! Tykkein jyske Juuttahalta!
Siell' arpaa lyödään Suomen sotijain.
Nyt estetyksi tulla joka hetki
voi Adlercreutzin palauksen retki.
Kuin käy sun sitten, väki urhoinen?
Ei, tohtor', ystäväni, keino keksi
mun sinne päästä, vaikka huomiseksi
ma kivun saisin kymmenkertaisen!"
Sen kuuli lääkär' vastenmielisesti,
mut katse kirkastui jo kohdastaan;
kätensä laski pöytään tyvenesti
ja pyyhkäis siitä kaikki kerrassaan.
"Nyt, kenraali, ei estett' ole näissä." -
Ja puna kirkkahampi poskipäissä
jo Döblen nousi jaloin horjuvin:
"Suur kiitos, ystävä, ja suuta sitte!
Te selvemmin kuin muut mua ymmärsitte,
olette mies, niin olen minäkin."
Jo tykit Juuttahall' on vaienneina,
sielt' ensi viljan tuonen halla vei,
ja Suomen joukko, hajan, pirstaleina,
on valmis kuolohon, vaan voittoon ei.
Vast' yhden rynnäkön torjui puoleltansa.
Ja Kosatshkovski sotalaumojansa
taas järjestääpi, kaikki murtaakseen.
On kolkko hiljaisuus kuin ukkossäällä,
kun vaaru, paennut jo, päämme päällä
taas salamoineen uhkaa uudelleen.
Jäännökset voitoistamme kallehista,
nuo rivit harvat, ken sais kokohon?
On voimaa, mieltä, miehuutt' uskollista,
mut järjestäjä itse poissa on.
Hän, vaaroissamme kirkkain toivon tähti,
mies, jonka johdoss' urhot Porin lähti
satahan verileikkiin ihanaan,
hän miestensä ei näkis kaatumista,
urosten tyyntä kuoloon astumista,
ei hän, mut sattumus nyt ohjais vaan.
Ei unhoon jää, ett' olit sinä siellä,
jok' ennenkin veit vaaraan joukkoas,
sä, josta maamme riemuitsee nyt vielä,
vaikk' itki, Eek, sun kovaa onneas!
Mut sä ja ystäväs, te urhoisasti
tapella voitte kyllä kuoloon asti,
vaan sairas yksin taisi johdattaa.
Sä seisot vaiti, valmihina muuten,
Grönhagen miettii, kylmä on von Kothen,
Schantz ärjyy vain, ja Konow kiroaa.
Vait, kuule! Kummulla nyt hurratahan.
Mies ratsastavan nähdään. Ken se on?
Se vasta ääntä! Mistä riemuitahan,
kun miesten hurraa raikuu ponneton?
Se täyttää vuoret, vainiot ja loukot,
se kasvaa, paisuu, nielee sotajoukot
ja vyörykkeenä vierii laaksohon.
Haa, hän se tänne rientää ratsullansa,
mies pienokainen, vanne otsallansa,
se jalo, uljas, armas kenraal' on.
Vaan hiljaa! Kuule, kuinka joukollensa
hän äsken hajonneelle huutaa nyt!
Hän ratsastaa sen luo, ja paikallensa
riviinsä joka mies on rientänyt.
Tiheessä miestä välkkyy asehissa,
ja joukko musta ryysyvaattehissa
taas järjestyksessään on hirmuinen.
Ei taistella nyt vain se aio koittaa,
ei enää kuolla vain, mut myöskin voittaa,
uus henki innostunut on sen.
Vahvistuneita rivejänsä pitkin
nyt rauhallisna Döbeln ratsastaa,
jokaisen parven, kaikki soturitkin
terävin silmäyksin katsastaa.
Sen Suomen mies ja Ruotsin saattoi nähdä,
ett' aikoi jotakin hän suurta tehdä,
hän miettivämp' ei ollut milloinkaan;
mut lauhemp' oli myöskin entistänsä,
myhäillen usein jonkun nähdessänsä
jylseitä, arpipäitä tuttujaan.
Sull' ompi, Kothen, joukossas sen moinen
korpraali Standaar, numero seitsemäs;
jalassa saapasroju on, mut toinen
on aivan kengittä ja verikäs.
Luo tultuansa Döbeln seisahtaapi,
hän tuimin silmin ukkoon katsahtaapi,
käs' otsallaan, ja ensin hän on vait.
"Olithan", lausui viimein suuttumalla,
"sä Kauhajoella ja Lapualla;
tämänkö palkan voitoistamme sait?"
"Kenraali", näin lausui vastaan ukko,
"täss' antamanne pyssy vielä on.
Sen piippu viel' on eheä ja lukko
lyö tulta, siinä kylliks' olkohon.
Ei pukuani soimattane vainkaan;
ei muilla verho paremp' ole lainkaan,
ja miest' ei arvattane vaatteihin.
Kengässä taikka ei, ken huoli tuosta;
vaan laittakaatte, ettei täydy juosta,
niin jalka seisoo saappahattakin."
Ja äänetönnä Döbeln hattuansa
vanhuksen kunniaksi kohottaa.
Luo Brakelin nyt rientää ratsullansa;
Larm rumpalin hän siellä nähdä saa.
hän tämän tunsi Kustaan sodast' asti;
nyt ukon käsi liikkui kankeasti,
se pärrytykseen tuskin taipuikaan;
hän paraateissa harvoin nähtiin myötä,
vaan aina, missä tehtiin verityötä.
Näin kernaal' loihe hälle lausumaan:
"Jo etkö, veikko, ole kyllästynnä,
täält' eikö löydy miestä nuorempaa?
Täss' olet kaiken päivää köykistynnä,
et liikkumaan nyt palikoitas saa."
Puhetta kuuli urho mieliharmin:
"Kenraali, kyll' ei pärrätä käy Larmin,
kuin poikain ei se vanhan solju työ;
mut kaks on mulla kättä vahvaa, jäykkää.
jos huudatte kuin Armfelt: 'Päälle käykää!'
Larm harvakseen, mut hartahasti lyö."
Lapuan sankar' hymys antain kättä
Armfeltin aikalaisen sankarin.
Joelle riensi sitten viipymättä
luo vapaajoukon Gyllenbögelin.
Siell' äsken maalta tuodun nuorukaisen
hän näki muodoltansa kalvakkaisen,
ja ratsultaan hän huusi ärjähtäin:
"Ken olet, moukka? Onko sulla selko,
kuin miehen kuolla käy, vai liekö pelko
sun kasvos, kurja, kalvistanut näin?"
Mies nuori astui kenraalinsa luoksi,
avasi nutun vanhan, harmajan;
povesta paistoi haava, josta juoksi
nyt veri virtaellen hiekkahan.
"Kenraali, tuon sain tappelussa hiljan.
Kenties se verta vuotanut on viljan
ja kasvon' ehkä kalvistanut näin;
mut urhoin kanssa vielä käydä voisin,
tosinpa kaaduin, vaan nyt koittaa soisin,
ma toinnuin taasen, teidät nähtyäin."
Nyt Döbelnillä kyynel kirkas loisti:
"Siis taisteluhun, väki verraton!
Se, minkä näin, kaikk' arvelukset poisti,
tää Döbelnin, tää voiton päivä on!
On vilja kypsää; adjutantti, lentäin
mä'iltä, mailta, metsiköistä entäin
kaikk' käskekäätte niittoon rientämään.
Tääll' ei, vaan tuolla miekkaa saamme koittaa,
uroilla näillä maailmankin voittaa,
ei varrota, nyt itse rynnätään."
Ja pitkin lnjaa kohta riemu raikuu:
"Nyt pojat, voittoon taikka kuolemaan!
Standaarin ääni ukkosena kaikuu,
Larm miehen lailla lyöpi rumpuaan,
ja nuorukainen, haavoitetuin rinnoin,
veristä kenttää astuu sankar'innoin,
heit' etupäässä Döbeln voittoon vie.
Ja ennenkuin luo maahan varjons' ilta,
on karkoitettu ryssä kankahilta
ja aukaistuna Adlercreutzin tie.
Ja seuduilt' olivat jo joukot poissa,
miss' ensin kohtasivat toisiaan;
kentällä, jok' ol' äsken salamoissa,
mies illan tyvenessä viipyi vaan.
Sidottuansa ratsun vierehensä
hän tappotanterella itseksensä
kuolleiden kesken seisoo aatteissaan.
Kun tuuli kaukaa voittohuudot tuopi,
vakaisen katseen taivaaseen hän luopi,
tää lause kuuluu hänen huuliltaa:
"Työ on tehty, ma pääsin voittajaksi.
Yks viel' on toimi. Vapaaks sanotaan
mun uskoni; se mulle kunniaksi:
vapaana synnyinkin ma maailmaan.
Mut kunne kulloin aatokseni lähti,
Sä olit matkan pää, sen johtotähti,
Sä, tahdollas jok' ohjaat elämää.
Sun puolehes luon silmäni nyt tässä,
miss' silmä kuolon vain on näkemässä,
Sua kiittää saan täss' ilman näkijää."
"Sä synnyinmaani jälleen annoit mulle,
kun yöhön vaipui toivo uupuen.
Sä kaikki tiedät, tutki, voinko Sulle
mä arvon antaa lahjastas vai en!
Työt' orjan olkoon herraans' imarrella,
min' en voi kerjätä, en kumarrella,
en palkan toivoss' enkä suosion.
Iloisna tahdon etehesi tulla,
vapaalla miellä, päällä nostetulla,
se miehen suoraa rukousta on."
"Sä voittoon soit mun sotajoukot viedä,
mun, joka vaivoistani vapisen;
ruumiini raihnas ponnistust' ei siedä,
mit' oisin yksin saanut toimehen?
Nyt miehill' äsken saarretuill' on voitto,
ja Suomellemme vapauden koitto
on viritetty toimestani mun;
mut voiton, voiman annoit Sinä yksin,
Jumala, veli, millä nimityksin
Sua maininnenkin, kunnia on Sun."
Näin lausui mies ja lähti ratsullansa,
kun tehty oli toinenkin jo työ;
ja kuolon pellon peitti varjollansa
ja kastoi kyynelillään kolkko yö.
Oi synnyinmaa, mik' osakses lie luotu,
iloko lie vai murhe sulle suotu,
salattu tuleviin on aikoihin.
Mut kuinka riemuinnet tai surret silloin,
niin kauniimpaa et päivää muista milloin,
kuin päivää tätä, päivää Döbelnin.

Sotilaspoika[muokkaa]

Mun isän' oli sotamies ja nuori, kauniskin,
jo viisitoista vuotisna hän astui rivihin.
Tiens' aina kulki kunniaan,
iloisin mielin kärsi vaan
hän kylmää, nälkää, haavojaan,
mun isän' armahin.
Ma lapsi olin, kun hän läks, kun loppui rauha maan,
mut uljasta en käyntiään unhoita milloinkaan;
hattunsa muistan töyhtöineen
ja muodon ahavoituneen
ja kulmakarvat varjoineen, -
ne muistan ainiaan.
Koht' armeija kun etelään taas kääntyi marssien,
sain kuulla, kuinka aina hän ol' uljas, urhoinen.
Ristinkin sai hän, kuulin näin,
ja toisen kohta jälkeenpäin.
"Ah", aattelin ma mielessäin,
"ken siellä oisi, ken!"
Ja talvi lähti, suli jäät, näin kevään joutuvan,
niin kuulin isän kaatuneen kentälle kunnian.
Ma oudoin mielin aattelin
ja huolehdin ja riemuitsin,
ja viikon itki äitikin,
niin vaipui hautahan.
Lapuan kentäll' isä kuol' lippunsa vierehen;
sodassa, kuulin, vaaleni sen kerran ainoisen.
Utilla, eestä Kustavin,
mun vaarin' uupui hurmeihin,
Lappeella isä vaarinkin,
mies Kaarlen aikuinen.
Näin heidän kävi, kaikki sai he vertaan vuodattaa;
oi suloista tok' elämää, suloista kuolemaa!
Ken täällä horjuis vanhuuttaan!
Ei, nuorna kuolla eestä maan
ja kunnian ja kuninkaan,
sep' oisi ihanaa!
Mä köyhä olen orpo nyt, syön leipää vierahan,
ma turvan, kodin kadotin kanss' isä vainajan;
vaan vaikertaako huolisin!
Korkeemmaks aina kasvankin,
ma kelpo poika sankarin
en joudu hukkahan.
Kun viisitoista vuotta vaan ma kerran täyttää saan,
samaanpa käyn mä taisteluun ja nälkään, kuolemaan.
Miss' ankarimmin luodit soi,
taajimmin tulta salamoi,
en sinnä käymätt' olla voi
tiet' isäin astumaan.

Porilaisten marssi[muokkaa]

Porilaisten marssi Edelfelt.png
Pojat kansan urhokkaan,
mi Puolan Lützenin ja Narvan tanterilla verta vuoti,
viel' on Suomi voimissaan,
voi vihollisen hurmehella peittää maan!
Pois, pois, toimet rauhaisat!
Jo tulta tuiskii, myrsky käy, jo viuhkaa kanuunasta luoti.
Eespäin, miehet uljahat!
Meit' urhoollisten isäin henget seuraavat.
Kas kunnian
jo tähti meille hohtaa!
Tuttavahan
on verityö, mi kohtaa.
Eespäin kaikki rientäkää!
Vapautemme ikivanha tie on tää.
Voittoisa lippu meitä johtaa,
muinahisaikain taisteluista ryysyinen.
Eespäin, sä jalo vaate verinen!
Viel' liehuu jäännös Suomen värein entisten.
Suomi, maamme kotoinen,
et veren vuotamatta joudu koskaan väkivallan alle,
eikä iäss' ikien
tää kansa väisty, vapauttaan hyljäten.
Kuolla voipi urho vaan,
ei vaaraa väistä, pakene, ei antau hän sortajalle.
Kuolo, onni sotilaan,
osamme olkoon, taistella kun saimme vaan!
Siis miekkahan
ja vastaan vainoojaamme!
Tie kuoleman
vie kohden kunniaamme.
Viipymättä rynnätkää!
Nyt meidän aik' on, kallis elon aik' on tää.
Suojelematt' ei jäänyt maamme,
harvennut todistaa sen joukko urhokas.
Eespäin nyt, jalo lippu uljakas!
Täss, suomalaiset on sun henkivartijas.

Vänrikin markkinamuisto[muokkaa]

"Ystäväni, miehet, vaimot, onko tässä kuulijaa,
joka vanhan krenatöörin laulun kuulla haluaa?"
Näin se alkoi, nuorukainen, laulu viel' on muistoissain,
kaupungissa käydessäni torilla sen kuulla sain.
Oli markkinat ja täynnä kadut kansaa, kalua,
mull' ei katsomahan ollut eikä ostoon halua.
Ilman aikojani käyden jouduin kadun kulmahan,
missä väen tungoksessa vaunut nähtiin seisovan.
Suottako ne seisattuivat, vaiko pakosta kenties?
Kuski piti ohjista, ja kansaa ärjyi vanttimies.
Mutta vaunuiss' istui herra, mukavasti nojallaan,
suopelkaulus-viitta yllään, tähtirivi rinnassaan.
Katsoin, katsoin. Mennyt aika välähti nyt muistihin;
nähnyt olen kasvot nuo, mut milloin, missä, arvelin.
Salmellahan, Lapualla joukoss' oli urhojen,
kapteeni hän oli silloin, nytpä kenraal' ylhäinen.
Kovin oli muuttunutkin, ei niin paljon vanhuuttaan
kuin tuon korskan näön kautta, jonka sai hän arvostaan.
Liekö ylpeyttä? Ehk' ei; - olo, käytös, muotokin
tyyntä oli, mutta suurta, jäykkää, kylmää kuitenkin.
Sotatovereita aina iloll' olen kohdannut,
tuota katsoin ainoastaan, sydän siit' ei sulanut.
Loista, pöyhkeile, ma mietin; ennen yhdess' oltihin,
silloin verilläsi olit koristettu paremmin.
Nytpä laulu kaikui, sanat, jotka kerroin, särähti,
väen hälinässä ääni kimakasti värähti:
"Ystäväni, miehet, vaimot, onko tässä kuulijaa,
joka vanhan krenatöörin laulun kuulla haluaa?"
Minä olin yksi niitä, yksi hänen lajiaan,
ja ma ylpeästi käännyin selin herraan korkeaan,
astuin askeletta pari kautta väen tungoksen,
saavuin sotamiehen luokse, missä istui laulaen.
Paljain päin hän portaill' istui, ylevänä ryhdiltään,
piti hattukuluansa vasemmassa kädessään;
tämä käsi saattoi vielä ottaa suodun antimen,
käsi toinen oli poissa, sota vienyt sen.
Ja hän lauloi rahvahalle, kutka kuulla tahtoivat.
Laulu huono, palkka halpa, halvat myöskin kuulijat;
minun kanssain ystävyksin vieress' ukon sesoi vaan
nuori ylioppias ja pari poikaa risoissaan.
Mutta muistoista hän lauloi loistopäiväin menneitten,
sankareista, urhotöistä aikain unhotettujen,
viime taisteluista lauloi isänmaamme armahan,
surun, soiton kultapäivist', ajoist' ikikunnian.
"Kuusineljätt' olen", lauloi, "taistelua taistellut,
nälät, kylmät kärsinyt ja yöt päivät valvonut;
sotarinnass' olin miesi, nyt jo olen kelvoton,
käsi toinen Uumajall' on, toinen tässä voimaton.
Onko nuoremmissa ketään, joka myötä olikaan,
milloin kuului: 'Miekkaan, miehet, rikottu on rauha maan!'
Silloin miesten mielet hehkui, oli toista kuin on nyt,
silloin hehkui tääkin sydän, joka koht' on kylmennyt.
Hämeenlinna, ensi kerran kun sun kuutamossa näin
hattelmalan harjanteilta, tuo ei mene mielestäin!
Oli myöhä, ilta kylmä, matkast' olin väsynyt,
mut en lepoa, en suojaa minä muistanutkaan nyt.
Ei, sun jäilles, tantereilles mieleni se paloi vaan,
siell' ol' enempi kuin suoja, nuori, uljas, urhoinen.
sielläSuomen sotajoukko, nuori, uljas, urhoinen
Meihin silloin Suomi katsoi ja me kaikki Suomehen.
Kunniata ukko Klercker iät päivät saakohon!
Vanhus, vaivan nähnyt, näytti vielä mieltä urohon.
Muistan hänen harmaan päänsä, kun hän ympär' ratsasti
ja kuin isä sulosilmin poikiansa katsasti.
Vihollisen vertaisena, pojin kuusin tuhansin,
riemuin viel' ois kunnialla käynyt verileikkihin.
poiss' on pelko, epäilyskin, taistella nyt mielitään,
toinen luottaa toisehensa, häneen me ja meihin hän.
Silloin Klingspor saapuu, marski, ylpeä kuin kuningas,
kaks on leukaa, yksi silmä, sydäntä vain puolikas.
Silloin Klingspor saapuu, ottaa arvollansa komennon,
antaa käskyjä kuin Klercker, mutta käskee pakohon.
Tähtiyö, min valvoa ma Hämeenlinnan jäillä sain,
aikain viertyäkin vielä kirkkaan' olet muistossain,
vaikka siellä miehuus turhaks, toivo tyhjäks tehtihin,
vaikka kurjan raukan tähden unelmaks jäi voittokin.
Milloin saa hän tuomionsa, milloin töistään vastata,
siitä, että taapäin kulki, kun voi eespäin astua,
siitä, ett' on miehuuttamme, mainettamme häväissyt,
että kyynel vuoti, miss' ois verta vuotaa pitänyt?
Horjuimmeko Siikajoella, kun sai koittaa viimeinkin?
Jalkoihinko Revonlahdell' luotettiin vai käsihin?
Adlercreutz sen virkkaa voisi, Cronstedt myös ja moni muu
mut ne sankarit on siellä, miss' on sanatonna suu.
Jalot lausuin nimet, heille kiitosta ja kunniaa!
Monta heidän vertaistansa povehensa peitti maa,
Döbeln lepää, Duncker lepää; kysy heidän aikojaan,
niistä tietää, niinkuin tässä, halpa sotavanhus vaan.
Miks en kaatua ma saanut missä monet urhot nuo,
missä juhliansa vietti Suomen sankarjoukko tuo,
miss' ol' onni meille lempein, maine kirkkaimmallahan!
Kentill' Alavuden, Salmen, Siikajoen, Lapuan?
Näin ei taas ois ollut pakko rientää Pohjaan kolkkohon
eikä voittoriemuamme vaihtaa epätoivohon
eikä surra tovereita, joita jäätyi tuhansin
jäillä Tornion tai suotta kainuull' alttiiks pantihin.
Raskas ero Suomenmaasta, karvas palkka vaivojen!
Meitä tuli pieni parvi Länsipohjan rannoillen;
uskollisna kastoin vielä Ruotsin hiekka verelläin,
nytpä torilla ma laulan, leipäpalaa pyydän näin.
Herra maata varjelkohon! Vähät muusta huolikaan;
henki, onni, käsi, jalka sotamihen menkään vaan!
Herra maata varjelkohon, se on ponsi virressäin,
sanat muut jos vaihteleekin, loppu aina kuuluu näin."
Ja nyt nousi ukko, läksi palkkiotaan keräämään,
jotkut antoi äyrin hälle, useimmat ei sitäkään;
niin hän tuli vaunuillekin, kääntyi herraan korkeaan,
syvään kumartaen pisti esiin hattukuluaan.
Kenraalinpa, suuren herran, tähtiin, kultiin puetun
muoto muuttui, ja hän tempas ukon hatun ojetun,
katsoi häneen, katsoi kansaa, - samassapa heittikin
pitkin toria jo kaikki aarteet vanhan soturin.
Vanhus seisoi hämmästyksin, herra loihe lausumaan:
"Kuulin laulus, taistellut ma olen eestä saman maan.
Muisto tuo ett' elähyttää vanhanakin minua,
siitä näet, ylväs olen, ylvähämpi sinua."
"Tosin verileikiss' usein toivehemme pettyivät, tosin
voittommekin pian tappioiksi kääntyivät; mut ei silti
meidän tarvis kumarrella nöyrtyen,
hattuni ma pidän päässä; pidä sinä samaten!"
Lausui näin, ja kirkastus nyt hohti hänen kasvoillaan
ja hän hatun miehekkäästi päähän painoi sotilaan;
lausui sitten, - vielä ilost' ailahtaapi sydämen',
muotoaan kun aattelen ja puhettaan kun muistelen:
"Tasan ei käy onnen lahjat, niin se Luojan sääntö on,
minä rikas, arvoss' olen, sinä köyhä, arvoton;
yhteistäpä meillä paras: horjumaton alttius,
kunto verin vahvistettu, omantunnon todistus."
"Siksi kumppanukset ollaan, siis käy tähän istumaan!
Kallihin kun yhteist' ompi, halvemmatkin tasataan.
Leipää, suojaa mull' on sulle, kultaakin, jos haluat,
mulle myöhä ilos säästä sekä laulus ihanat."
Ja nyt vanha krenatööri nousi herran vierehen;
kansa, suoden kunniata, antoi tietä vaunuillen;
kuulin, kuinka kulkivat ne torin poikki kulkuaan,
mutta näön multa peitti kyynelkaste sumullaan.

Lotta Svärd[muokkaa]

Yhä vieläkin Lotta Svärdistä
puhe syntyy toisinaan,
kun iltavalkean ääressä
sotakummpani kohdataan.
Jos kuin on tuo juoruluontoinen,
heti muotoni se kirkastuu,
ja hienoiseen hymyn värveeseen
käy harmaja viiksisuu.
Veriseltä hän voiton kentältä,
sota jyskien miss' salamoi,
monest' uupuen saapui ja ryyppynsä
Lotan telttasen alla hän joi.
Siis laskevi leikkiä mieluisaan
hän eukkoa muistellen,
mut suuttuu, jos ei naurusi vaan
ole vilpitön, herttainen.
Näet, helmi hän oli, se eukkonen,
ja helmipä kalliskin;
jos sietikin naurua hiukkasen,
toki arvoa runsaammin.
Ja oliko nuori ja kauniskaan?
Parhaillaan kukki jo hän,
kun kolmas Kustavi Ruotsinmaan
piti valtikkaa kädessään.
Ennenkuin Suomessa taisteltiin,
tuli morsioks hän sotilaan;
ja Svärd kun lähtöhön käskettiin,
hän Lottansa vei mukanaan.
Heleät oli silloin posket nuo
sekä suu mitä herttaisin,
ja mustien silmien välke tuo
näön häikäisi uljaankin.
Mut ei kevät kestä, ei kukkasetkaan,
pian Lottakin surkastui:
erin kolmin, hiukkasen kerraltaan,
sen kauneus kuivettui.
Ens talven pakkanen siit' osan vei,
ylen tuima ja aikainen,
osa toinen ens kesän saalihiks jäi,
sen paahteli päiväinen.
Ja kolmannesta, mi jäljell' ois,
ei paljoa hän pitänyt;
tuo kyynelvirtahan hukkui pois,
kun kaatunut Svärd oli nyt.
Kun taas sota syttyi leimuamaan
ja hän taas tuli meidän luo,
jopa tuskin muisti hän kauneuttaan,
niin mennyttä kaikk' oli tuo.
Mut kaunis, vaikkapa toisemmin,
oli silmissä hän sotilaan,
kuten ennen hempeimmilläänkin
ylistettihin hänt' yhä vaan,
jo vaikk' oli ryppyjä siirtäynyt
hymykuoppihin parvittain
ja kasvot kaikk' oli mustat nyt,
ei silmät ne yksin vain.
Sotaonnea seurata mutkaisaa
sepä mielehen eukon tän,
ja joukkoa suosi hän harmajaa,
rakas meille siit' oli hän.
Ja Svärdin kumppanit vierimmät,
nepä muisti hän parhaiten,
mitat heille hän kaatoi täydemmät
ja näin tuli maineeseen.
Niin kulki hän karskin urhoinens'
uljaana ja innoissaan,
ja kun pyssyt paukkui ja luodit lens,
ei kaukana Lottakaan.
Sill' urheus poikien rakkaitten,
sepä hälle riemua suo,
ja hän arveli, kun tuli melskeeseen:
"Etähämpänä ei ole nuo".
Ja teltankin piti seisoa niin,
"ett' urhot tilkkasen sais,
jos ken tulis taisteluss' uuvuksiin
tai haava jos vaivuttais".
Ja jos teltan tilkkuja harmaita
sinä katselit tarkemmin,
näit luoteja käynehen vieraina,
sitäp' eukko se kerskaskin.
Ma kerron vielä, jos sallit sä,
teon, jonka ma viimeks näin.
Oravaisten hurmekentiltä
taas käytihin pohjaan päin.
Ja Lottakin myös; sai korjuuseen
tavaransa hän vaivoin vaan,
teltaansa, kärryn lekkerineen
sekä ontuvan hiirokkaan.
Levähdettiin. Hänpä se puuhas taas
tapahansa jo tunnettuun,
mut poiss' oli teltta, hän ryyppyjä kaas
all' uhkean kuusipuun.
Suru hällä on, vaikkapa huulillaan
hymyn joskus piilevän näät;
suri urhojen huolta, ja nauraessaan
oli kosteat poskipäät.
Niin silloin eukon luo läheten
tuli teikkari, ratsumies;
tuo katseen viskasi röyhkeisen
sekä suutakin soittaa ties.
"Ei hätää!" huusi hän, "viinaa, hoi!
Tää poika se kustantaa.
Hei, kuules kultaa, kuinka se soi!
Ja veikkoja, niitäpä saa!"
Mut Lotta se tiuskasi vimmoissan:
"Sun tunnen jo ennestään.
Olit pantuna äitiä suojaamaan,
mut missä sun tänään näin?"
"Mun luonani, haavojas vinkuillen,
rutiraukkana istuit sie.
Olit kalpea, nyt olet taas punainen,
ja missä ne haavas lie?"
"Älä väitä, ett' äitisi kuollut on,
apuas ett' ei kysy hän;
tää maa se on äitisi turvaton,
olet pettänyt äidin tän."
"Vaikk' kultia laukkusi täys sull' ois,
merikin niit' ammentaa.
Jumal'auta, tuommoiselle en sois
en pienintäkään pisaraa!"
Kupehellaan nyrkkia vaan hän pui,
tapa moinen ol' eukon tään;
rikas öykkäri tuostapa lannistui,
liki ei nyt pyrkinytkään.
Mut nuorukaisenpa uupunehen
tiepuoless' istuvan näin.
Lotan silmä, kuin lempe'in tähtönen,
väliin vilkkuvi sinnepäin.
Nojaten vaan pyssyyn mies levähtää
puku yllään hurmeunut;
näit, että hän joukkoa rientelevää
oli vaivalla seurannut.
Ja kuin emo lapseen Lotta se loi
hänehen yhä katseitaan,
kuin ryypyt, jotka hän muille soi,
ois aikonut hälle vaan.
Mut kun syvemmäs yhä vaipui tää
suru-untensa helmoihin,
ei eukko se malttanut enempää,
pja luoksehen kutsuikin.
"Tule", eukon ääni se värvähtää,
"viel' löytyä tilkkanen vois;
juo, poikani, huolta se lieventää,
sitä tarve nyt kaikkien ois!"
"Ujoksut? Mitä vielä! Ma tunnen sun,
ei kultia laukussais;
salon töllistä läksit taisteluhun,
ja täälläkö kultia sais?"
"Mut et verityöss' ole viimeinen,
Lapualla se huomattiin;
ens miehenä Ruonan sillallen
myös ryntäsit, eikö niin?"
"Älä huoli millä sä maksaisit,
minä huoleksi otan tuon;
Lapuasta sä ryypyn ansaitsit,
ja Ruonasta kaksikin suon."
"Ja jos Svärdini lempeä, miehuukas
näkemässä nyt ollut ois,
kuin, vaikka jo vuos veri haavastas,
sotimasta et luopunut pois,
heti ottais hän sinut hoimeisin
omimpana lapsenaan,
ja sen arvoista kahta, sen vannonkin,
sais etsiä kautta maan."
Ja saapunehelle Lotta se nyt
täpötäyteen kaas pikarin,
vähäll' ettei kukkuraks vierähtänyt
pari kyynelhelmeäkin.
Jo on aikaa siitä, kun eukon näin,
mut en häntä voi unhottaa;
hänt' aina ma muistelen mielelläin,
ja hän kyllä sen kannattaa.
Niin, helmi hän oli, se eukkonen,
ja helmipä kalliskin;
jos sietikin naurua hiukkasen,
toki arvoa runsaammin.

Ukko Lode[muokkaa]

Aina, taisteluun kun mennen
ryntökäskyn ilmoittaa
Ukko Lode, sitä ennen
harmaan päänsä paljastaa.
Hartahana, totisena
seisoo näin hän hetkisen,
niinkuin muinoin pienoisena
vanhana nyt rukoillen.
Pois nyt kaikkein päästä hattu!
Tyyni hartaus nyt on.
Luodit lentää, väliin sattuu
viereen, välin joukkohon;
miestä kaatuu täällä, siellä,
seis! Ei liikahdustakaan!
Isämeitä ynnä vielä
siunauskin luetaan.
Vasta kun ol' äänehensä
rukouksen päättänyt,
tuli ukko säntillensä,
hatun painoi päähän nyt:
"Syösköön vaikka lemmon kansa
vastahamme joukkojaan,
eipä hätää Herran kanssa,
hurraa, pojat, eespäin vaan!"
Sitten koitti ryntäystä
uskoineen ja miehineen;
pelkoa ja epäilystä
nyt ei päässyt sydämeen.
Ydin nuori, vanha pinta,
pilaa, totta vuorojaan,
lumitukka, tulirinta,
näin käv' ukko kulkuaan.
Väki virkkoi: "Tulimmainen!
Nuor' on äijä jällehen;
sydämessä veitikkainen
vielä asuu entinen,
loistaa hänen katseestansa
voittoon meitä näyttämään;
äidin rukous huulillansa
hän ei pelkää hiittäkään."
Verityöt ol' lopetettu,
väliin voittamallakin,
rukoukset suoritettu,
väki palas leirihin.
Ilolla se lepäs siellä
väsyneenä vaivoistaan.
Lode? Kentäll' yhä vielä
ukko kummitteli vaan.
Useimmin hän kulkuansa
kulki hiljaa yksinään;
pari miestä vaan pääs kanssa,
parhaat hänen väestään.
Miss' ol' ollut pahin pinne,
päivä kuumin, raskahin,
sinne mieli paloi, sinne
hänet nyt vei jalkakin.
Kyllikskö hän viel' ei saanut?
Niinkö oli kiihtynyt,
että, vaikk' on kaikki laannut,
viel' ei veriin kyltynyt!
Ihaellako hän mahtoi
tuonen työtä kauheaa?
Lode? Ei, hän auttaa tahtoi,
lähimmäistään pelastaa.
Missä suoni sykki vielä,
hengen rahtu havaittiin,
siellä viivyttihin, siellä
hoideltiin ja autettiin.
Kaikki saivat huojennusta,
vihamies ja omainen,
täss' ei tehty erotusta,
veli oli jokainen.
Moni, valmis henkeänsä
hetken lainaks arvaamaan,
katsoi hänen käyntiänsä
äänetönnä kaukaa vaan,
nousi kesken huviansa,
että saisi hetkisen
vilpitöntä nauruansa
nauraa tälle kummallen.
Väki virkkoi: "Hakkaa päällen!'
ukko huutaa ryntäissään,
mutta sitten paikkaa jällen,
minkä sattui särkemään.
Vaan - se onkin Lode toinen,
joka hakkaa, maahan lyö,
ei tää äijä hyvänmoijnen:
hurjan pojan se on työ."
Kunnon poikaveitikkapa
sydämessä piilee tuo;
vanha usko, vanha tapa
siihen kotiin lämmön luo.
Tyyni, vakava on pinta,
mut jos silmiin katsahdat,
ne kuin peilit kirkkahinta
lapsenmieltä kuvaavat.
Nuttu halpa, käytös rehti,
niin käv' ukko sotiaan.
Tuli rauha. Täytyi tähti
rintaan panna toisinaan.
Mutta kohta syksykylmiin
vaihtui kevät vanhuksen,
poika parka, itkusilmin,
rinnass' istui väristen.
Kun hän juhlapuvussansa
ynseänä seisoi näin,
väki kaikki seisoi kanssa
unisilmin töllistäin,
jotain tempuiss' aina puuttui,
käänteet nurin tehtihin,
kunnes viimein ukko suuttui,
kaikki hiiteen heittikin.
Mutta näin vain paraateissa
toisinansa tapahtui;
muulloin väen harjoitteissa
vanhaan tapaan pukeutui.
Hei, se oli toinen juttu!
Nyt ei unta ollut kai;
vanha herra, vanha nuttu,
niistä toki selvän sai.
Temput tehtiin rivakasti,
riemulla ja innolla,
aina paljon paremmasti,
kuin hän taisi toivoa.
Muut' ei hällä tehtävätä,
katsastaissaan miehiään:
parrasta vain nyki tätä,
tuota huiskas leikillään.
Väki virkkoi: "Tulimmainen!
Vielä ukko nuori on.
Sydämessä veitikkainen
vielä asuu vallaton.
Aika satoi lunta päähän,
ruumis raukes vaivoistaan,
mutta katso, pilkistäähän
poika silmist' aina vaan."

Matkamiehen näky[muokkaa]

Kenenkä linna se, jonk' äskettäin
tien varrell' illan hämärässä näin?
Niin komeaa ei tienoill' ollut toista.
Mut kolkoksi kuin haudan muistan sen
ja synkäks, autioksi; akkunoista
vain valo loisti yhden huonehen.
Ma seisahduin ja katsoin: kartanon
salista valo virtas varjoton.
Niin tarkkahan, kuin suinkin näkö jaksoi,
sielt' ihmisiä etsin silmilläin,
mut vaivaa tuskin tarkastus se maksoi,
ma haamua vain kaksi siellä näin.
Ol' vaimo toinen, suruvaatteissaan
ylevä, vaikka kumarruksissaan;
hopeina valui pitkät suortuvansa.
Mies toinen oli, mustissa myös tää,
pää pystyssä, vaikk' ikä lumillansa
sen peitti myös; hän kantoi kynttilää.
Mä katsoin vielä. Salin seinähän
ol' asetettu kuva; taulun tän
likellä näin mä vielä taulun toisen.
Kun nainen ehti niiden etehen,
kohotti katsantonsa hän ja loi sen
kuin rukoellen niiden puolehen.
Ken oli hän? On hetki kulunut:
hän mennyt on ja valo sammunut,
kuin kartanossa kaikki oisi maannut.
Kenties hän oli haamu rauhaton
tai kuvain kumartaja? Liekö saanut
vieraalla maalla vieraan uskonnon?
Ei, haamu hän ei ollut rauhaton -
min näit, se rauhaisaa ja totta on.
Mut samaa matkaa jos sä kuljet toiste
sivuitse linnan samaan aikahan,
salista kohtaa sua sama loiste,
ja vanhuksen näät siellä kulkevan.
Jo monta ajastaikaa peräkkäin
tään saman palvelijan kanssa näin
hän ennen yötä astuu kaikin illoin.
Sen hetken päästä hänt' et nähdä saa;
kun hetki toinen kulkee, hän jo silloin
on ottamassa unta rauhaisaa.
ne kuvat, joita siinä katsoivat,
ne kaksi Ramsay veljest' olivat,
he kasvoivat tään linnan katon alla.
Lemulla toinen sortui kuolemaan
ja toinen heti jälkeen Lapualla,
ja kumpainenkin eestä synnyinmaan.
Heist' urhotöitä taru kertoilee,
ja Suomen runo vielä laulelee,
kuin kuoloon nuorna veljespari moinen
maan eestä voittain oli lähtenyt,
yks kolmatta kun vuotta oli toinen,
yhdeksäntoista toinen täyttänyt.
Vaan vaimo, jonka veljeksien luo
näit hiljalleen kuin haamun käyvän, tuo
ol' äiti urhoveljein. Yöt' ei voinut
hän käymätt' olla muistoaarteilleen:
hän kuvia ei siellä jumaloinut,
hän hyvää yötä lausui lapsilleen.

Vänrikin tervehdys[muokkaa]

(Gregori Tigerstedtille Revonlahden taistelun
viidentenäkymmenentenä vuosipäivänä.)
"Tunsitko joskus, joukoss' ihmisten
kulkeissas täällä elon tanterella,
kuink' outo voima, pakko sisäinen
toist' ihmistä voi toiseen taivutella?
Näet muodon, äänen kuulet, riemastut,
vaan et voit virkkaa, miks niin ihastut.
Mies oli Cronstedtilla väessään,
ilolla häntä vielä muistelenki;
ma vanhus olin, nuorukainen hän,
mut kummassakin meiss' ol' yksi henki.
Ma helposti ja paljon unhoitan,
mut Tigerstedtin muistan ainian.
Sen kaikki näytti, silmä, kayntikin,
ett' oli miekkamieheks luotu poika;
häll' oli reipas muoto sankarin
ja varsi kookas, vaikka vielä hoikka.
Hänt' ihastelin minä mielessän',
mä hänet tunsin, minua ei hän.
Äänensä muistan, Pohjan kasvatin,
kuin pohjoinen se raikui joukon eessä;
sanansa lens' kuin luoti maalihin
ja sattui, sillä pontt' ol' ääntehessä;
tuost' äänestäkin huomata jo voi,
ett' urhokkaasta rinnasta se soi.
Tie minne veikään, min sai koittaakaan,
kun pako meiltä turvan, toivon poisti,
tuo sama tuli hänen katseessaan
ja muodoss' aina sama rauha loisti;
kuin vaskikirjoitus se vakamoi:
viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi.
Kun väliin kiihtyi vauhti Pohjolaan
Ja vihan tuskast' itkein urhot kulki,
hän kiros silloin, puri hammastaan,
mut kyyneleet hän sydämeensä sulki,
huulilta vaan nuo sanat salamoi:
viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi.
Ja päivä tuli, hänen juhlansa.
Taas kunnialla liehui lippu Suomen;
aseihin! kaikui Revonlahdella,
ja paenneille koitti uusi huomen.
Riemahdus lensi kautta rivien,
se hetki se ol' ikimuistoinen.
Mik' ihme! Sammunutta toivoaan
virittämähän joukot tuleen rientää,
tukittu virta, sortain sulkujaan,
esteitä vastaan aaltojansa työntää,
ja kansa, syösty epätoivohon,
maat' isäin suojaamahan noussut on.
Valoksi idän rusko sulaantui,
lähemmäs siirtyi päivän sädesoitto,
allamme hanki silloin ruskottui,
se oli kunniamme aamunkoitto;
syvemmin, aurinkoisen kohoten,
ain' aamunkoi tää loisti verinen.
Mut saman päivän ensivartio
taas näki sammuksissa sodan palon,
ja Siikajoen nuori voitto jo
sai tässä kaksosveljen yhtä jalon.
Rivistä riemu kaikui rivihin,
näin tulokasta tervehdittihin.
Kentällä seisoin. Kaikk' on tyyntynyt.
Miss' äsken viha riehui, oli rauhaa:
jo viihtyi vaino, unta maattiin nyt,
sit' unta, miss' ei enää myrskyt pauhaa;
jos valvoi ken, ol' ystävä vaan tuo,
jok' ystävän jäi nukkunehen luo.
Mit' etsin, löysin nyt, ma tiedon sain,
jot' oli yhtä raskas kaipaella:
riveistä Tigerstedtiä mä hain,
mut hän on tääll', ei ole valvehella.
Juur' voittaessa, leikkiin innostuin,
hän tähän nukkui rinnoin puhkaistuin.
Tuo urhokas! Viel' äsken hänet näin,
kun nuorna, uljahana rynnäkköhön
hän, esteet sortain, riensi eteenpäin
kanuunan liekkiin, miekan mittelöhön;
nyt kylmänä hän hangell' lepäsi,
miss' äsken ryssäin tulet sammutti.
Mut elonkarvan kanss' ei kuitenkaan
kadonnut rauha hänen muodostansa,
vaaleissa vielä hänen kasvoissaan
näin uljuuden, tuon tutun vanhastansa;
tuo vakaa muoto mieleen mulle toi:
viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi.
Ja katso! Uusi päivä tulikin.
Hän synnyinmaalle suojaks säästyi vielä.
Ma hänt' en nähnyt enää sittemmin,
vaan sä, jos hänet kohtaat elon tiellä,
niin terveisiä sano Stoolilta
ja urhotöiltä, Revonlahdelta."
Näin kertoi Stool sinusta, urhokas,
sä kunniamme kulta-aikain jäänne.
Terveiset kätki ylioppilas
ja härmaapäänä vihdoin esittää ne,
vuossataa puoli kun jo siitä on,
kun eestä maas näin astuit taistohon.
Se lempees sulje, tervehdyksen tään
tuo sulle synnyinmaaskin; rivit luki
se niiden miesten, jotka verellään
sen muistot, toivot ja sen uskon tuki.
Ne harvenneet on, hartaammin siis vaan
se muistaa eloon jääneit' urhojaan.
Kiitokset saa tuo alttius rajaton,
min hehku Pohjan jäilläkään ei laannut,
kiitokset kallis verikin, jok' on
turvaksi vastaisuuden vuotaa saanut,
ett' aina sille toivon sanat soi:
viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi.

Von Törne[muokkaa]

Von Törne ukon maininnutko lienen,
tuon miehen Mikkelistä, tuskin tiennen.
Uroja hänkin oli harmaita
ja Savon varajoukon johtaja.
Von Törne, näät, ol' aimo suomalainen,
kuin vanha tervaskanto rustokkainen,
ei hevin saanut hänest' urakkaa,
kysyttiin iskua ja navakkaa.
Hän tiesi sen, uskoi myös, kun lausui kansa,
ett' oli rautainen hän luonnoltansa,
ett' Törne vanhus piti puoliaan,
ol' everstluutnantti tai majur' vaan.
Ma ukon tunsin rauhan ajoist' asti,
hän pyylevänä liikkui vakavasti,
ois outo luullut pölkyn puetun
kannuksihin ja sotanuttuhun.
Mut pölkyss' oli sydän saastumaton
ja vakaa sydän, sydän murtumaton,
joss' aaltoeli veri tulinen,
niin, miehen sydän raitis, urhoinen.
Ja synnyinmaata helliä se tiesi;
ken tälle arvon soi, se kunnon miesi.
Miks' niin? Hän syynkin tiesi ilmoittaa:
se hänen, hänen joukkons' oli maa.
Mä muistan, kuinka kesken tuttujensa
hän tuskin tiesi määrää puheillensa
maast' tästä, "parhaimmasta päällä maan",
ja kansasta sen, "hänen kansastaan".
Hän seisoi silloin hajasäärin, tätä
hän mielin käytti tapaa ylpeätä,
kosk' kieltää tohtinut ei yksikään,
ett' suomalainen majuri on hän.
Ei vertaa tiennyt tälle kunnialle,
hän siitä päätään nosti korkealle;
maailmaa vastaan miekoin, miehineen
hän käynyt ois ja valtakirjoineen.
Mut joskus, juttu kun tul' oikein vilkas,
hän suomalaisen typeryyttä pilkkas,
kuink' ollaan rehdit, mutta tuhmatkin;
hän silloin päästi naurun raittihin.
Mut annas, toinen moittia jos tahtoi, -
vait! Moistahan vain ukko yksin mahtoi.
Puhuja viel' ei ollut päättänyt,
kun vastuun sai: "Suu kiinni, herra, nyt!"
"Pöyhkääjä, kysyn teiltä, kansaa kussa
maailmass' olette tai painetussa
kirjassa huomanneet niin ylevää,
niin viisast', uljasta kuin kansa tää?"
"Sen kanssa viran puolest' olkaa kerta,
miss' soivat luodit, missä sataa verta,
ja sanokaatte, onko, kuka ties,
älyä, tulta vailla Suomen mies!"
Kuin rauhan, niin hän sodankin ol' aikaan.
Mä pääsin luokseen majoittajan paikkaan;
monia tunnen hänen tekojaan,
Lapuan päivästä nyt kerron vaan.
Me metsää puhtaaks oltiin perkaamassa,
kaikk' oli valmiit vain ja vartoomassa,
mut vanha herra käski seisomaan,
"kosk' ampui Suomen mies niin ravakkaan".
"Seis", huusi hän, "pojat, saakaa tue puista
ja niittäkää, kuin niitetähän ruista;
nyt tulee hiiden hauska. Sihdatkaa!
Karskisti vain! Nyt ruokaa korppi saa."
Hänelle tuttu oli kaikki väki,
ei nimelt' yksin, mutta näöltäki,
jokaista tarkkas, jonka nähdä voi,
kuin isä kullekin hän sanan soi:
"Karl Hurtti, noin, tuo sattui kelpo lailla,
ei luodin saaja liene muuta vailla!
Kuin ennen ammut, korpraal' Flink! No kas,
jo Pekka Peitsi kaatui, peijakas!"
"Voi, sääli kunnon poikaa tosiansa,
nyt isä saakoon torpan Pekastansa."
Näin lausui hän, näin johti joukkoaan,
hän, suomalainen koko sielultaan.
Tul' Adlercreutzin sana! "Joutuisasti!
Väkenne eespäin, käykää kiiruummasti!"
Vastuunpa kumman adjutantti sai;
tyynesti ukko vastas vain: "Niin vai!"
Voi hauskaa! Lipun luona pyylevänä
hän seisoi hajasäärin ylpeänä,
kuin iankaiken aikois seisoa
ja lausuis luodille: "Seis, huutia!"
Mitäpä sanantuoja mokomalle?
Tuo poika parka joutui ahtahalle:
hän päätäpahkaa oli samonnut,
vaan käskusä ei vanhus totellut.
"Majuri, eespäin!" - "No, no, veikko, malta!
Mi täällä näyttääkään niin kamalalta!" -
"Kenraali käski." - "Hurraan saakohon
Karl Adlercreutz, hän kunnon miesi on!"
Ne sanat juur' ol' äijän suusta,
niin naamaan lensi kaarnan pirsta puusta.
"Hoh, hoh, sit' odotinkin", lausui hän,
"kas, sepä mies on hyvä tähtäämään!"
"Se melkein sattui, eipä paljon vailla;
sanoa voin nyt Hannu Klingan lailla,
kun kuula pyyhkäis hänen kulmiaan:
"Tuo hiis ei karta miehen naamaakaan!"
Nää sanat häntä aina huvitteli,
taas täyttä kurkkuaan hän hohotteli
ja vakaana taas kävi seisomaan,
ksä' puuskassa ja sääret hajallaan.
Ties hiis, kuin kauan kuhnaillut ois vielä,
mut juuri, kun hän siin' on tulen tiellä,
pau, tuli taaskin luoti lentäen
välitse aivan äijän polvien.
Takissaan vanhus huomaa heilahduksen,
hän katsoo, näkee läpi ammutuks sen,
lievettä nostaa, toista myös - no voi,
on reikä molemmissa, lempo soi!
Hän närkästyi ja korvan juurta raapi:
"Kas, tästä Räätäl-Matti työtä saapi!
Vaan joudu, Juho kulta, katsos sie,
mitenkä takapuolen laita lie!"
käy vanha Juho renki silmäämässä:
"No hiisi, kahta hullummin on tässä;
edessä toki lieve jäljell' on,
repale tässä vain on palteeton."
Nyt Törne suuttui: "Sekös mokomakin,
niin ihan piloille kun ampuu takin,
jot' olen tuskin päivän pitänyt!
Siis, eespäin! Piru vie sen pirun nyt!"

Heinäkuun viides päivä[muokkaa]

"Nyt kesäpäivä loistavi,
niin oudoks muuttaa mieleni
tää aamu armahainen;
jos haluat, niin lehtohon,
suvisen ilman sulohon
nyt käymme, nuorukainen;
tää päivä juhlapäivä on."
Soturi vanha lausui tään,
pois verkon laski kädestään
ja ääneti mua johti;
ja poikki kukkaniittyjen
sinisen järven rannallen,
mi kastehelmin hohti,
nyt kävi kulku hiljainen.
Oi suloutta taivaan, maan!
Ei vanhus hiisku sanaakaan,
vain katsoo iahellen.
Sai kyynel hälle silmähän,
kun käteheni tarttui hän
ja kuiska hymyellen:
"Maan eestä kuolisitko tään?"
Vait olin. Sydämellisen
vain silmäyksen loin hänehen,
ei vaatinut hän muuta.
Ja hetken äänet' oltuaan
ja kummult' ihaeltuaan
taas seudun ihanuutta
hän ääneen puhkes lausumaan:
"Rannalta tältä palasen
maat' ihanaista isien
sa näet, nuorukainen:
kuin Virtain järvet ihanat
on Saimaan sadat lahdelmat,
Imatra pauhaavainen
ja Vuoksen aallot vaahtoisat."
"Ja jos käyt Pohjan äärihin,
laelle tuiman tunturin,
yht' ihanaa siell' oisi;
ja jos sa rannan aukean
näet Pohjanalahden huuhtoman,
niin rakkautta loisi
sinulle Suomi rintahan."
"Mut käsitätkö mieleni
ja kyynelen, mi vierevi
nyt hiljaa silmästäni,
ja muistoa miks herättää
niin suloista, niin synkeää
tää päivä mielessäni?
On viides heinäkuuta tää."
"Koittaapi päivä, loppuun käy;
monesta jälkeä ei näy,
kun kulunut on suotta.
Vaan tää jäi mulle muistohon,
tää viides heinäkuun, siit' on
nyt seitsentoista vuotta;
se Dunckerin vei kuolohon."
"Tääll' oli kansa Suomessa,
viel' on se; surun tuttuna
se kaikk' on saanut koittaa;
sen alttius on rajaton,
se tyyni, vakaa, jäykkä on,
sen miehuus kuolon voittaa;
sen kansa meidän kansa on."
"Levossaan siinä nyt sen näät,
sit' ei nyt häiri synkät säät,
mut sitä hellit vainen;
ma näin sen koetuksissa,
tulessa, hallan kourissa,
se ain' ol' yhdenlainen;
arvaahan, mitä tunsin ma."
"Ma näin sen verta vuotavan,
näin voittavan, näin sortuvan,
mut pettäjää en lainkaan;
maill', jota päivä pakeni,
viel' urho hyinen taisteli
ja väistynyt ei vainkaan,
vaikk' ihan toivo raukesi."
"Mik' urhoisuus, mi kestävyys,
mik' into, mikä ylevyys
ja vakuus vaiheissansa
sill' olikaan, jot' ihannoi
ja jolle sankarnimen soi
nää miehet, tämä kansa
ja kuoltuakin jumaloi!"
"Mut kysy, jos sa milloinkaan
urhoisan vanhan sotilaan
ajalta tapaat tältä:
oliko miestä kuitenkin,
jok' oli kaikist' urhoisin?
Saat vakaan vastuun hältä:
niin, herra, tunsin Dunckerin."
"kodista köyhäst' oli hän,
laps saloseudun synkeän,
ei suvultansa suuri,
vaan tuli kunniaksi maan,
nous arvoon arvaamattomaan,
ol' lujin Suomen muuri,
ja muistons' elää ainiaan."
"Ja tämän maineen kirkkahan,
sen omaks hälle hehkuvan
sydämen lämpö antoi;
ja synnyinmaalleen armaallen
kuin morsiolle, äidillen
hän kaikki uhriks kantoi; -
näin saavutti hän suuruuden."
"Hän kaatui; mutta kuolemaa
oi suloista, kun kuolla saa
noin loistehessa maineen!
Ei huku unhojärveen hän,
vaan lailla luodon vihreän
kohoopi alta laineen;
kuoleepi, eikä kuole hän."
"Maa, kukkasissas loistaos.
Suv'aalloistasi nostaos
vihanta lehtiranta,
rusoittaa vaarojesi suo,
ja välkkyelköön virtais vuo,
ja kohti taivaan kantta
sininen Saimaa-silmäs luo!"
"Niin että muisto vastakin
kun mainitseepi Dunckerin,
ylpeillen virkkaa saisi:
'Maa kaunis tuo, se hymyllään
sai urhon lemmen syttymään:
kes sit' ei armastaisi?
Hän kuoli eestä kullan tään.' "

Munter[muokkaa]

Hautajaisihin, näin kerran -
sekin muisto maksaa vaivan -
Adlercreutzin, jalon herran,
käyvän hiljaa, vaiti aivan;
haudalle hän päästyänsä
katsoi, hattu kädessänsä,
kuinka sijaa soturille
tehtiin, Hannu Munterille.
Mont' ei tullut saattajaksi
tälle viime matkallansa:
hautaa kaivoi miestä kaksi,
neljä kulki arkun kanssa;
kunniaksi oli vielä
kenraali ja pappi siellä,
kolme korpraal'otusta ja
neljäs minä, majoittaja.
Koruton ol' laitos haudan
vaatteissansa ryysyisissä
välissä nyt neljän laudan
Munter makas pintehissä;
vakaa oli näöltänsä
niinkuin ennen eläissänsä,
sama urho vielä, mutta
yhtä puuttui - nopeutta.
Majaan näin kun oli mennyt
Munter sodan pauhinasta,
Buss korpraali haudallen nyt
astui, puhui vainajasta:
mikä hällä suku, tunto,
puhe, sydän, voima, kunto,
kuink' ol' urhoks luotu heti -
kuuluviin Buss kaikki veti.
Sanat kävi sydämille,
vaiti seistiin, hymyeltiin
vainaan ponsilausehille,
viiksiäkin väänneskeltiin.
Suurta ei se maksa juttu,
jokapäiväinen ja tuttu;
suonet sitä sentään kuulla,
kerrottuna Bussin suulla.
"Miehet, uljain veikko tää nyt,
Munter kuuluisa on poissa,
takalaitahan on jäänyt,
makaa kuolon kammitsoissa;
päätti marssit, sodat kaikki,
käskyn seistä vihdoin saiki,
tähän retkeilynsä lakkas,
ketaransa pystyyn nakkas.
Meillä, jotka siellä kanssa
liekiss' oltiin, meill' on selko,
kestikö hän paikallansa
vaiko pakoon ajoi pelko,
kalpeniko taistellessa
vaiko kuolon uhatessa
seisoi tummanruskeana,
varsin vaskipatsahana.
Jörömäisenä hän meille
saapui tuolta saloltahan,
läksi isäin ikiteille
hän, kuin hekin, sotimahan;
puhe oli harvanlainen,
silmä vilkkui poikamainen,
sanaa kolme erällensä
lausui, vaan ne täsmällensä.
Koko suku semmoisina
eli, kaikki yhtä luuta,
soti, kaatui alhaisina,
miekoin haastoi, säästi suuta;
kahdestoista Kaarle kerran
yhdestä jo teki herran,
korpraaliks se Munter tehtiin;
alaspäin taas siitä lähtiin.
Moni virkaan outo vielä
kotiin kauan haluaapi,
alla päin käy, murhemiellä,
kunnes mieheks karkeaapi.
Näin ei Munter aikanansa;
kun läks sotaan Kustaan kanssa,
kohta, vaikka vasta tuotu,
oli soturiks kuin luotu.
Joi, ja särki iltasella
kiväärinsä iloissansa;
vääpelinsä aamusella
antoi hälle pampustansa,
virkkoi: 'Ällös olko arka,
näin on virka, poika parka!
Norjenitko?' - Vastas Hanne:
'Kyllä, kiitos rasvastanne!'
Viinaan tuosta Munter suuttui,
ain' ol' uuras, nopsa kanssa.
Ensi kahakassa puuttui
luoti hänen olkahansa,
Döbeln kuulan vinkuvaisen
kuuli: 'Pojat, kuka sai sen?'
Munter olkapäätään kaappas,
virkkoi: 'Tuostahan se raappas.'
Tuskin lientyi haavan vaivat,
taas käv' onni ankaraksi:
kasakat kun vangiks saivat,
juosta sai hän virstaa kaksi
kilpaa arovarsan kanssa
leve'illä jaloillansa,
kunnes uljaat veikot tästä
taas tok' auttoi pälkähästä.
Rinta huokui, hiki juoksi,
kun hän melkein viimeisillään
taas pääsi omiensa luoksi;
vaan ei tuosta ollut millään.
Kumppanit huus ilkkuin vielä:
'Lämpisitkö? Taisi tiellä
juoksu käydä keveästi?'
Munter vastas: 'Välttävästi!'
Kenraal' Armfelt lyötiin kerta,
silloin lippuamme likin
oli Munter, vuosi verta;
hän se lipun pelastikin.
Nytpä sai hän vihdoin kanssa
rahan rehtiin rintahansa;
Munterill' on vanha viisi,
virkkoi tuohon vain: 'No hiisi!'
Näin hän vakaast', uljahasti,
niinkuin kahakoissa noissa,
liikkui viimeisiinsä asti,
kasvaen vain kunnioissa;
harmaa ol' jo parraltansa,
niukemp' ehkä lauseissansa,
vaan kun sauhuun, liekkiin lähtiin,
samaks kuoloon asti nähtiin.
Oli muuan kevätilta,
vanha äiti leiriin tuli,
silmä vettyi Munterilta,
jäykkyys hältä kaikki suli;
ääneti hän aamuun asti
katsoi ämmään hartahasti.
Täältä kun on poika mennyt,
äiti kuollee murheesen nyt.
Munter siinä kaiken yötä
hymyillen vain istuskeli,
kuuntel', antoi kaikki myötä,
kunnes eukko varoitteli:
'Poika kultu, liiku huolla,
väistää paremp' on kuin kuolla!'
Näin kun lauloi vanha rastas,
'Eihän toki!' Munter vastas.
Mut ol' luoti hälle tehty,
loppu joutui, tuli turma;
vaiheissamme Munter nähty
myötä ain' on, nyt vei surma.
Karskina viel' eilen eli,
mälliänsä pureskeli
vartiona kenraalilla,
missä oltiin neuvosilla.
Päiväkäsky kertoi juuri,
kuinka herrain pöytään kieppas
viuhahtaen pommi suuri,
puhevallan ottaa sieppas.
Tulen tuttu vanhastansa
Munter sylkee kourahansa,
kiinni koppaa alkaa tuosta
mokoman kanss' ulos juosta.
Oven sai hän auki sille,
sen jo porstuaankin saatti,
vaan kun pääsi portahille,
lensi pirstoiksi kranaatti.
Siin' ol' äijän töitten loppu,
vaan ei vielä tullut hoppu;
maaten siinä mullin mallin
Munter virkkoi: 'Hiis vei pallin!'
Vielä hän, kun aamu koitti,
oli henkitoireissansa;
jo nyt surma voiman voitti,
vaan ei hänen miehuuttansa.
'Kas, kun pommi äijän karsi:
poiss' on toinen käsivarsi,
rintahankin sattui siru!'
Munter vain: 'Se halkes, piru.'
Näin hän kuoli, näin hän eli,
miesnä loppuun alust' asti,
sanoissaan hän vitkasteli,
vaaroiss' suori nopsahasti,
Teki työnsä kerskaamatta,
puutteet kesti nurkumatta,
kärsi vaivaa, rasitusta,
yhtä vain ei - valitusta.
Maailma jos maksaa voisi
kovat päivämme ja yömme,
verikenttämme jos toisi
julkitiettäviksi työmme,
lippumme jos kuulla antaa
vois, mink' arvon Munter kantaa,
moni, jonka kaulus loistaa,
saisi kumarrella moista.
Vielä häntä muistellessa
vanha sydämeni paisuu.
Surman sarkaa vakoillessa
hän vast' oli varsa raisu;
painanut ei pelko mieltä,
aina 'Hei!' vaan ja 'Pois tieltä!'
rummun jälkeen vaikka mihin,
kun vain eespäin käskettihin.
Tok' ei ystävää niin varmaa,
lujaa, vakaat', uskollista.
Niinkuin lapsi, vaikka harmaa,
vihas tuskin vihollista.
Kourin Munter ryssiänsä,
niinkuin hampain mällejänsä,
survoi, vatkas kaikin hetkin,
rakkaat toki kumpaisetkin.
Kunniata sankarille!
Kunnioitettuna hän maatkoon!
Miehuus, miehen kunto sille
pysyväisen muiston taatkoon!
Orjan jalka ei saa painaa
hautaa, miss' on Munter vainaa.
Vanha kantasuku tulkoon
suojaks sille! Amen olkoon!"
Laannut korpraali kun on nyt,
haudalt' alas käynyt taasen,
kenraalipa lapion nyt
käteens' ottaa voitokkaasen,
hiekkaa hiljaa viimeks heittää,
Suomen mullall' urhon peittää;
sanaa hän ei virka monta,
mutta meille verratonta.
Puhe silloin lausueltu
syvään liikutti se mieltä,
vaikk' ei pitkä, koristeltu,
Munterin vain omaa kieltä:
kunniamme todisteeksi,
soturinkin ylisteeksi
riitti tuo, kun lausui vainen
näin: "Hän oli suomalainen!"

Von Essen[muokkaa]

Hän portahilleen saapuu,
häll' lakki nyt on sotilaan,
kannukset ja ratsaskaapu;
hän aikovi ratsastamaan.
Tuoss' seisovi vanhus sorja,
uros katseelta, sävyltään,
lumipäinen, kookas, norja -
sen moinen hän on näöltään.
Mut miksipä ukko nyt pauhaa?
Miks polkevi jalkaa nyt?
Eletäänhän keskellä rauhaa -
mikä vimman on synnyttänyt?
Älä huoli, ei vaaraa läsnä,
älä tuost' ole milläsikään;
tavan ainaiksen näet tässä,
näet Essenin harmaapään.
Jo huutavi raittihisti,
syyn virkkavi selvälleen:
"Sinä, Matti, sen päiväinen risti,
lopun sinust' oitis teen!"
"Vai vartoa näin unes tähden
iänkaiken tässä ma saan!
Sinä tietänet, milloin lähden
joka päivä ma ratsastamaan?"
Ja tallista renki se pikaa
nyt uljaan tuo orihin;
hän ei nukkunut, siinä ei vikaa,
heräs ehk' ylen aikaisin.
Pää pystyss', ääneti aivan
edes orhin ohjaelee.
Jalo ratsu - no leimaus taivaan! -
väriseepi ja vaahtoilee.
Alas portailtaan hän saapuu,
asu yllään, kenraali tuo,
ja kannukset, ratsastuskaapu;
nyt orhiin katsehen luo.
Vait on hän, liikkumatonna,
ei usko hän silmiään:
"Näkö pettikö mun, sano, konna,
sun työtäsi näinkö ma nään?"
"Mut jos kudot valheen viekkaan
ja mulle nyt syötät sen,
niin lähden ja tartun miekkaan
ja pääs heti halkaisen!"
Vaan Mattipa, tuo sotamies,
hätäpoika ei ollutkaan;
työn kyllä hän tehneens' tiesi,
mut vastasi myös teostaan.
"Kuin? Valhetellako voisin?
Hävettää jo, kun epäillään.
Isommassakin syyssä jos oisin,
ei valhetta sittenkään."
"Kasakan näin tuossa ma tiellä,
hän kerskasi virkustaan.
Sitä kärsiskö mies? Mitä vielä!
Heti läksin mä kilpaamaan."
Von Essen, se vanhus sorja,
tuli hehkuva rinnassan,
lumipäinen, kookas, norja,
hän kimposi kiukuissaan.
"Pois", huusi hän, "lurjus, pian,
pois tallihin käy takaisin,
ja myötäsi, ratsun sijaan,
heti ruoska sa tuo tukevin."
Tuo Matti on mies, joka tuonaan
oli luoteja kestellyt,
kuninkaalt' oli saanut muonan,
vaikk' Essenin leivässä nyt.
Ihan ääneti läksi hän alas,
mut silmä se vain salamoi,
saman tien hän läksi ja palas,
tukevimman nyt ruoskan toi.
Sen laski hän kourastansa:
"Sotamies olin myös minäkin;
minä ammutess' ammuin kanssa
ja lyödessä löin takasin."
"Jos kuin orhi nyt ruoskaa saankin,
kun tein mitä parhaiten,
niin potkaisenpa ma vaankin,
ja kuin orhi ma potkaisen."
Kenraali kun uhkan on kuullut,
taaks' suorana astahtaa;
mut ei suutu hän, kuin ois luullut;
miest' ääneti tarkastaa.
ja kun katsovi, suoremmaksi
vars' sorja se suoristuu;
ja hän vait on, ja kirkkaammaksi
yhä katsanto kirkastuu.
"Mies, kuules", huusi hän, "mistä
sait moisen sä miehuuden?
Se on aioist' entisistä,
sikes keskellä hurmehien."
"Ei mulle tuo ole uutta,
sen tunnen jo vanhastaan;
samanlaistapa urhoisuutta
moni ilmaisi kaatuissaan."
"Sen näin mä, kun voiton tiellä
liput riemusi liehuillen,
näin tappioissakin vielä,
näin Pohjolan hangilla sen."
"Ja kuinka, kun urhokkaasti
sinä itseäs käytät noin,
noin katselet uskaliaasti,
sua ruoskalla herjata voin?"
"Jumal'auta, näinpähän vasta
en kehtaisi mainitakaan
sitä joukkoa urhokasta,
jota vein minä taistelemaan."
"Käy kumppani etsimässä,
mies reima ja vankkumaton,
juo kunniaksemme, tässä
tukaatti, se palkkas on!"
"Ja kiitos, kun mieleni täytit
taas kaunihin muistelmin
ja kun näin sisus yrmeän näytit, -
ja nyt mene helvettihin!"
Hän pyyhkäisi silmiänsä,
tais käydä ne himmeämmiks',
ja, yrmistäin näköänsä,
pois kääntyi ja sisään läks.
Samaisen tuon urhean herran
minä tunsin jo ennestäin,
saman tuon von Essenin kerran
sotivan Savonmaassa ma näin.
Oli nopsa hän muulloin kyllä,
mut nyt tuli peijakkaat.
Vilun tähden häll' oli yllä
sudennahkat ja vuotikkaat.
Kun näin hän pakkassäässä
etumaisena riens tulehen
ja jok' ainoan askelen päässä
vajos pohjahan nietosten,
hiki äijän jo otsasta juoksi -
kovin raskas virka on tää;
väliin kauhen painonsa vuoksi
hänen täytyi viivähtää.
Mut "Eespäin!" vain tulisella
hän innolla huudahtaa,
"jos en jaksa ma astuskella,
pojat, hoi, mua kannelkaa!"
Nämä kolme äijällä tällä
oli murheissaan, iloissaan:
miel' ylväs ja luonne hellä,
veri kiehuva kuumuuttaan.

Kuormarenki[muokkaa]

Vanha Speltkö unohtuis? Ei kumminkaan!
Ylhäinen ei ollut, kuormarenki vaan;
vertaistensa lailla unhottua saiskin,
jollei heistä kaikist' oisi ollut laiskin.
Vaivaa maksoi heitä nähdä tosiaan,
itse ukkoa ja hänen hevostaan.
Josko hintaa kaksijalan askelella,
taksaa ollenkaan ei nelijalkaisella.
Asu, ruokko oli vauhdin kaltainen,
pörröss' ukon pää ja häntä hevosen;
tomunsa toi Harmo kototallistansa,
noen nenällään toi ukko pankoltansa.
Viimeisinä näin he aina kulkivat,
naurua, sen arvaat, saivat molemmat;
hepo torkkuin astui, unta veti miesi,
miten kuormall' ukko pysyi, herra tiesi.
Hiljaa kuljettihin sentään eteenpäin,
pohjoisemmaks yhä tultiin vähittäin:
ukko, vaikka puoleen Pohjanmaata ehti,
sama on, kuin milloin Uusimaalta lähti.
Matkakin se samaan tapaan tapahtuu:
naurua, jos kulkee hän tai seisahtuu;
nauraissa - se tietty - ruoskaa heilutellaan,
selkää konin, äijän vuoroin koetellaan.
Vauhti, tyyneys ei muutu sittenkään.
Spelt on auttamaton, yhä ennellään;
ukon virkanuttuun ruosk' ei pysty mikään,
nahka paksu Harmon virassaan niin ikään.
Siikajoelle näin viimein joudutaan,
jäljell' isänmaast' on jäinen kulma vaan,
tätäkin jo puolustaa on turha koittaa;
mut voi vahva murtua, voi heikko voittaa.
Ennen iltaa ensi kerta taisteltiin,
paon päivä voiton päiväks' muutettiin;
aalto ajeltu taas taapäin kuohahtaapi,
virta kääntyy, vainottu nyt vainoaapi.
Miehestä käy mieheen sana riemuinen:
"Aamull' olkaa valmiit lähtöön jällehen!
Väki, kuormat kuntoon illan kuluessa,
reippaast' etelähän aamun koittehessa!"
Kaikk' on tehty, yö jo joutuu, nukutaan;
nuori Blume vänrikki ei maannut vaan.
Innon tuli hehkui mieless' urhoisassa,
rauhaa ei hän saanut tuvass' ahtahassa.
Ulso astui, Hiljaist' on ja pimeää,
tyynet, kylmät taivaan tähdet kimmeltää;
koitteen juova vaan, jos katsot itää kothi,
metsän latvoilla jo vaaleana hohti.
Näkyviss' ei ketään, rattaat, kuormat vaan
hevositta, pohjaa kohden, paikallaan:
muutosta ei laisin, kaikk' on vanhoillansa,
niinkuin sama kulku alkais uudestansa.
Eipä - vähän toisin oli sentään nyt,
vaikka sit' ei silmä kohta keksinyt:
käännettyinä, hepo valjahissa, siellä
rattaat perimmäiset seisovat jo tiellä.
Mies ol' ohjihin jo käynyt kärryin luo.
Blume silmiään ei usko, - Speltkö tuo?
Spelt, jok' ajoi kautta Suomen kyyryllänsä,
päätä korkeampi nyt on entistänsä.
Suora on kuin nuoren ryhti vanhuksen,
lumiharmaat hapset valuu harteillen;
nen puhtaaks, leuka sileäks on tullut,
kirkkaamp' yöll' on muoto, kuin on päiväll' ollut.
Nuori Blume joutui aivan ymmällen:
"Mikä ihme tehnyt on tuon muutoksen?
Sinä, kaikkein nokisin ja laiskin muinen,
olet ensinnä nyt puhdas, kiiruhuinen!"
"Ken on noen, pölyn pessyt kasvoiltas,
ken on kamman iskenyt sun tukkahas?
Ken - se kumma suurin - valveille sun saanut,
jok' et päivälläkään torkkumasta laannut?"
"Nuori herra", vastas ukko juoheaan,
"verkkaan kulkee mies, kun jättää oman maan;
kansansa kun näkee häpein pakosilla,
maata paremp' on kuin olla valvehilla."
"Miksi kasvoni ma pessyt olisin?
Häpy niissä ois vain nähty selvemmin;
tiusketta ja pilkkaa nurkumatta kannoin;
surin, siksi nenän noess' olla annoin."
"nyt on toisin, joukkomme on taistellut,
Suomi avaraks on meille auennut;
nyt ei mikään tahraa kunniata maamme,
otsan kirkkahan ja puhtaan näyttää saamme."
"Rumpu käymään nyt, ja miehet kokohon,
yö on kulunut, jo kirkas päivä on!
Kun tul' levähtää, ei laattu juoksemasta;
jalo, nuori herra, nyt on kiire vasta."

Wilhelm von Schwerin[muokkaa]

Ja everstiluutnantti Drufva hän nyt
näin huoahtaa:
"Täss' ei sydän kelpaa särkenyt,
se halkeaa.
Vihollisten tänne jo käyvän nään
monivertaisin joukoin ryntäämään,
ja mieheen viimeisimpään
mun taistella käsketään."
"Ja jos tykkien luon' edes harjaunut
sotavanhus ois,
joku mies, jok' on ruutia haistellut,
johon luottaa vois;
mut ei, vaan poikapa hento nyt siin',
viistoistavuotias, kreivi Schwerin,
saa vastata patterista -
voiko turvata semmoisiin?"
Luo nuorukaisen jo rientää hän,
kätt' ojentaa:
"Pian arpa kuolon tai elämän
tääll' lankeaa,
elon ehkä, jos tarkkaan tähtäätte,
mut kuoleman varman, jos horjutte.
Eläkää tai kuolkaa, - mutta
voi teitä, jos väistytte!"
"Kuin myrskyssä ruoko on hentoinen,
niin teillekin
tää outoa leikkiä on, näen sen
ja huolehdin.
Se leikki se ei ole rattoisaa,
siis, käs' sydämelle ja vastatkaa:
rohkeetteko, jos on tarvis,
pois henkenne lahjoittaa?"
"Teiss', everstiluutnantti, riutunehen
jo voiman nään;
toki henkenne tarjota rohkeetten
maan eestä tään;
elon aamu se mulla on parhaillaan -
viistoist' ikävuottahan mull' on vaan -
tuot' enköhän tarjota rohkeis,
sitä tokkohan halveksitaan?"
Ukon silmä se säihkyvi: "Raudalle
tuo kalskahti!
Sana tuo, sepä sattui paikalle
kuin sattuiki,
siis heikoks teitä en mainita saa,
vaan kiittää teistä ma voin Jumalaa:
sydän ompi se, ei käsivarsi,
joka voimia kasvattaa!"
Tykit paukkuivat, ens taisteluaan
Schwerin kävi nyt;
rivit pirstotut väistyi jo, hänpä se vaan
ei väistynyt,
oli hälle patteri kuin kotilies,
sen tulta kuin viisi hän hoitaa ties;
kasakoit' tuli parvi, hän niiltä
jo parran poltti kuin mies.
Lomahetken sai nyt ja kiiruhtaa
paenneitten luo,
ja mielet malttuvat, kun kajahtaa
vihan ääni tuo.
Taas hetki, ja kaikki jo muuttunut on:
paenneet taas ryhtyvät taistelohon,
ja lieden rakkahan suusta
tuli räiskyvi loppumaton.
Sitä Drufva hän katsoi ihmeissään,
vaikk' kaukaakin:
"Jopa mestarintyöks jalon kokeen tään
minä arvaisin.
Joka noin heti kunnian saavuttaa,
mihin ehtii vielä, jos elää saa?
Hänt' auttaos, Herra, hän vielä
armeijoja johdattaa."
Sai ilta jo taistelon taukoamaan,
palas pois Schwerin:
vesa hento ei murtunut ollutkaan
sodan hyrskeisiin.
Kun hän jälleen tykkinsä leiriin toi,
hänt' urhot harmajapäät ihannoi,
sylihins' hänet Drufva sulki,
ja huikea hurraa soi.
Nimi nuoren sankarin loistettaan
näin varhain loi;
kirkkaampaa toivoa milloinkaan
ei nähdä voi.
Mut voi, pian hältä jo päättyi tie!
Kuu tuskin ehtinyt puoleen lie,
lähisimpähän hautausholviin
hänet matkan määrä jo vie.
Mut aihetta antaa lauleluun
jo kerkes hän;
läks kerran vieläkin taisteluun,
ylevimpähän,
elo nuoi se ennenkuin lakastui
ja jääks veri lämpeä kohmettui
ja kesken sankaritöitään
käsi kuolohon hervahtui.
Veripäiv' Oravaisten kun murehin
nous onneton,
joka toivot mursi ja voitostakin
teki tappion,
siell' uljuus häll' oli loistossaan,
siell' luoti ei eksynyt ainoakaan,
siell' lämpö tykkien kiihtyi,
kun hän kastoi ne hurmeillaan.
Tykin vierehen vaipui vihdoinkin,
makas siinä maass',
mut kun vihan mies tuli patterihin,
ylös karkas taas,
huus miehillensä ja hyökkäs päin,
avas tien läpi joukkojen piirittäväin
ja kaatui vasta, kun ehti
väen riemuvan luokse näin.
Ei ollut hän kuuttatoistakaan,
nuor' urho tää,
mut ikää siinäkin, työ jalo vaan
jos on elämää.
Moni harmeni kiillossa kunnian,
joka seppelehens' olis loistoisan
tuon poikasen voitonkruunuun
iloll' altis vaihtamahan.
Niin, kuuttatoista ei täyttänyt hän
viel' ehtinyt,
kovan kärsinyt joukkopa tuo verissään
suri häntä nyt,
ja ruumihin ympäri seisoivat
siin' ääneti sankarit parhaimmat;
kuink' kallis hän oli heille,
sen silloin ilmaisivat.
Valitus ei kuulunut miehuuton,
syvä kaipaus vaan,
kehuks nuorena kaatunehen urohon
ei sanaakaan;
elon aamua Vegesack vain ylistää,
ja paareja Adlercreutz silittää,
ja Drufvasta harvoin nähty
helo kyynel herkähtää.

Numero viistoista Stolt[muokkaa]

Ihanainen päiv' oli päättynyt
Lapualla, ja riemuiten
von Döbeln voittaja ratsasti nyt
sotarintaans' silmäillen.
joka joukkoa kiitteli lempeimmin -
sanat suorat ne on sotilaan -
sen kuntoa, miheuutt', intoakin
kotimaataan suojelemaan.
Sotarintans' ääreen ehti jo hän,
kun päiv' oli laskussans,
kävi joukkoa sielläkin kiittämähän,
jota johtavi kapteeni Schantz.
Oli harvennut se, hän huomas sen,
näki aukkoja paljonkin;
mut silmä jo kääntyi toisaallen,
mitä mietti, hän lausuikin.
Jo kiittäessään hänen huomattiin
yhä syrjähän katselleen:
repaleinen raukka se seisoi siin'
ihan ääneti, itsekseen.
Sitä miestä hän viittasi luokseen nyt:
"Mies hoi, tule tännemmäks!
Et taannoin syrjässä noin pysynyt,
verityöhön kun joukkoni läks."
"Sinä pyssyn - muistatko? - tempaisit
kädest' uupunehen sotilaan
ja miesteni jälkehen kiiruhdit
sodan löylyhyn kuumimpaan."
"Sukeltaissamme peltoon ennätit luo,
kuin muut sinä myös sukelsit,
ja kun taas näkyviin tuli urhoni nuo,
eturinnassa ryntäilit."
"Kylän päälle kun käytihin hyökkäämään
ja ma silmäsin sinnepäin,
etumaisena nuttusi reiäkkään
taas patterin harjalla näin."
"Sepä miehen työ, koe semmoinen
pian kunnian, mainehen tuo.
Puhu julki nyt vain, poik' urhoinen,
nimes ensin kuulua suo." -
"Min lie nimen pappi se antanutkaan,
sitä ihmiset ei kysyneet;
enimmält' ovat aikani kaiken vaan
mua Lurjukseks sanoneet."
"Hyvä! Lyö nimi silmihin herjaajan
ja siit' ole vain suruton.
Mut missäs, mies, kotis, lausuhan,
ja missä sun turvasi on?"
Mäkirinteen tiehen viittasi hän:
"Tuoss' on kotipaikkani mun",
ja vahvaa näytti hän nyrkkiähän:
"Tähän näin minä turvaudun."
"Kotis laatuun käy, hyv' on turvasi myös,
vaan mist' elatuksesi sait?
Näpistyskö vai kirkkojen ryöstö on työs
vai maantierosvous kait?" -
"Jos suurta tai pientä ma rosvoilin,
ropo ois toki taskussain;
ja jos kerjäläisenkin paljastin,
eheämp' ois nuttukin vain!"
Tuli säihkyi silmistä Döbelnin:
"Schantz, kapteeni, kuulkaahan!
Ken kaatuneist' oli urhoisin
urohist' tämän komppanian?"
"Sen pyssy ja nuttu ja rensseli sen
nyt tänne te toimittakaa;
nimen hältä ja sankarikalleuden
perinnäksehen tää nyt saa."
Kalut tuotiin; viidentoistapa nuo
Stolt vainaan on soturin.
Hymysuin von Döbeln katsehen luo
oman turvatin ryysyihin.
"Veriss' on tuo nuttu, se mies peloton,
ken tohtivi ottaa sen;
mut vertapa, näen minä, paksult' on
myös ryysyissä Lurjuksen."
"Univormu siis pue ylles, mies,
nyt nähdessä komppanian;
rivin eessä äsken kulki sun ties,
nyt riviin sun asetan."
Puvun muutti hän, posket ne hohtoa loi,
kun hän täysiss' ol' aseissaan;
ja Döbeln ääneti miehen toi
nyt paikkaan Stolt sotilaan.
"Kas nyt olet oiva ja täys sotilas
olennolta ja katsannolt',
olt myös sotaveljemme arvoltas,
ja viidestoist' olet, Stolt."
"Sydämeltäsi, mieleltäs ole vaan
yhä entisen kaltainen,
mut vielä jos Lurjukseks sanotaan,
vedä miekkasi tiuskaisten."
Tähän hetkeen uuden tään soturin
povi tyynest' aaltosi vaan;
mut kuultua nyt sanat kenraalin
järähtääpi se pohjiltaan.
Ikinään ei riemua ollut hän
edes maistanut varkaisin;
jo lapsena kolkkoudess' elämän
oli jäätynyt kyynelkin.
Ens kertaa miehen nyt sydämeen
kevätaurinko pilkehtii,
sulaneista nyt lähteist' ehtimiseen
vedet uhkuen tulvehtii.
"Ja jos murheess', onnessa olla saan
mies joukossa sankarien,
sotahan olen valmis ja kuolemaan;
sois herra jo huomenna sen!"

Veljekset[muokkaa]

Sua Wadenstjernan nimi kauhistaa?
Tarua julmaa tarkoitat, ma pelkään:
kuink' elon myrskyss' etsein valkamaa
käy veli, mutta veli karkoittaa
takaisin hänet tuiskuhun yön selkään.
Menepä Joutsijärven tienoillen,
taloa siellä ikäkoivut varjoo:
jos synkk' on yö tai päivä valoinen,
majahan käy vain, suojaa vieraallen
Juhana Wadenstjerna vanhus tarjoo.
Totisen uskon, suoran sydämen
hänessä huomaat ensi katsannolla,
ja hyv' on olla sun, niin rauhainen
kuin alla oman kotikatoksen
ja oman isän turvissa on olla.
Yht' älä nimeä sä lausu vaan,
se muistoist' ikipäiviks haihtukahan:
hän valmis kaikkea on kuulemaan,
mut Viaporia jos mainitaan,
on rauha poissa, myrsky valloillahan.
Mik' ennen lumos hänen sydäntään,
maa, kansa, kansan kunto, voima, väki,
mik' intoon nosti hänen henkenään,
tuon vuoren hautaan kaikki häpeään
ja pilkkaan, sortoon poljetuks hän näki.
Ja senvuoks vavahtaapi vanhus tää,
kun haudan nimenkin vain kuulla saapi;
ja hänen sydäntänsä kirveltää,
ja hänen hiuksiansa pöyristää,
jos Viaporista ken muistuttaapi.
Oli ilta myöhä, kolkko, talvinen.
Tää vanhus, jonka omantunnon rauhaa
ei syyt, ei pelko kalva, hiiloksen
edessä huolet' istuu, kuunnellen,
kuink' ikkunoita piesten tuisku pauhaa.
Hän istuu yksin. Hiljan heittänyt
hän turviin Jumalan on armahansa,
kun, herättäin hänt' unelmistaan, nyt
ov' aukenee, mies lumeen peittynyt
yöks anoo suojaa hänen majassansa.
hän katsoo katsomistaan. Kauhistain
sydäntä värisyttää hirmu jäinen.
Se vieraita ei ole, veli vain,
laps yksien se ompi vanhempain
tuo hänen majaans' yöksi pyrkiväinen.
Tää sama veli entisaikoihin,
viel' yhdessä kun kasvoivat he koissa,
veljeksist' oli hälle rakkahin,
nyt eloss' yksin tää, ja tämäkin
yhdeksäntoista vuotta ollut poissa.
Mut syytön muukalainenkaan ei jäis
niin oven suuhun, kuin tää vieras jääpi,
niin äänet' outokaan ei tervehtäis,
niin nöyräst' oottais, niin ei säikähtäis,
kuin veli veljeään nyt säikähtääpi.
Ei äänt', ei sanaa. hetket vuorottain
saa tulla, emnnä niin kuin kuolon mailla,
siks kunnes vieras etähältä vain
vihdoinkin veljellensä arastain
sylinsä avaa rukoilevan lailla.
Juhana kieltä tajus sydämen.
Se näyttää hetken liikuttavan mieltä,
vain hetken aikaa; kuluttua sen
tylynä kääntyy hän ja viitaten
avoimen sylin pois hän luotaan kieltää.
Hylätyn ääni vihdoin värähtää
kamalan kolkosti kuin huokaus maasta:
"Oi murra, veli rinnastasi jää,
äl' ylenkatso turvan etsijää
ja kuolemaan äl' onnetonta raasta."
"Oon syypää. Häväistystä kantaa saan
ma siitä päivin, jolloin heittäytyivät
veristymättä miehet Suomenmaan
ja, ennenkuin lens siihen kuulakaan,
komean Svean linnan pettäin myivät."
"Mut minäkö voin murtaa sulut lain,
anastaa ohjat kohtalon, ma heikko?
Minunko esiin nousta piti? Vain
sit' etten tehnyt, pidä vikanain,
mut vihall' älä mua sorra, veikko!"
Hän vaikenee, pää painuu rinnallen,
ja kuumaan kyynelvirtaan ääni raukee.
On lausunut hän kylläks veljelleen,
avoinna syli, astuu askeleen
odottain, että veljen syli aukee.
Mut kuohuin povi nousee Juhanan,
hänessä kiukku, tuska raivoaapi;
ja seinält' olan takaa vihdoinkin
hän tempaa viritetyn pistoolin
ja vastineeks sen veljeen ojentaapi.
Näin taru julma näist' on kulkenut
viel' ehkä kertomustain kolkompana,
jos sä, jok' olet tätä kuunnellut,
kovasti olet kovaa tuominnut,
niin lievikkeeksi kuule rauhan sana.
Kun toinen oli mennyt, kerrotaan,
silmänsä käsin peitti tyly veli
ja unetonna, valveill' istui vaan
ja illan itki, yönkin kokonaan
ja aamulla kuin laps viel' itkeskeli.

Viapori[muokkaa]

Kun päivä oli päättynyt,
luon' iltavalkean
Stool-ukon kanssa istuin nyt
totuttuun tapahan.
Iloiltiin, pilaa laskettiin,
niin Viapori mainittiin.
Ma mainitsin sen nimen vaan,
mut ilo loppuikin:
"Oletko nähnyt milloinkaan
linnoitustä Ehrensvärdin,
Gibraltaria Pohjolan?"
Hän synkän alkoi kertoman:
"Se silmää ulapalle päin
graniittikatseillaan,
ja Kustaanmiekkaans' ylentäin
se uhkaa: tules vaan!
Ei lyömään laskeu miekka tää,
se surmaa, kun se välkähtää.
Äl' uhall' astu saaren luo,
kun maassa vaino käy,
kun merten kuningatar tuo
ei leppyiseltä näy:
tuhansin kanuunoita soi
ja surman tulta salamoi.
Pakohon Pohjan rajoillen
väkemme syöstihin,
mut vielä väikkyi toivo sen,
ja hehkui intokin.
Ei hätääkään, niin arvellaan,
kun meidän Viapor' on vaan.
Jokaisen silmä leimahtaa,
kun kuulee nimen tään,
ei silloin tuskaa, nurinaa,
ei kylmää, nälkääkään.
Taas Suomen karhu elämöi,
pudisti kämmentään ja löi.
Useinkin urhon harmajan
etäällä kodistaan
tuon nimen kuulin lausuvan,
yöt' hangell' istuissaan;
viluhun lämmintä se loi,
se kodin, kaikki hälle toi.
Mut etelästä kuiskaillen
nyt huhu luikertaa,
se aseitamme häväisten
maanpetost' ilmoittaa;
se kaikkialla herättää
vain ylenkatsett' ylpeää.
Iäti päivä muistetaan,
milloinka varmuuden
tuo huhu sai ja kertomaan
käv' äänell' ukkosen:
maan viime pylväs kukistui,
jo Viapori antautui.
Sen kuiluunsako nielaissut
on syvyys pohjaton?
Ukonko nuoli murskannut
sen vahvat muurit on?
Ken valleilta sen miehet vei?
Kysyttiin, vastausta ei.
Mut huokaus se puhkes nyt
sydämest' urhonkin,
ja silmä, harvoin vettynyt,
nyt valui kyynelin;
olihan kuollut synnyinmaa,
sen hautaa kyynel kostuttaa.
Voi miestä, joka juoksemaan
tuon saattoi kyynelen!
Hän kerran voitti kunnollaan
jaloimman sepppelen:
hän Ruotsinsalmen voittohon
johdatti Ruotsin laivaston.
Mut vaikk' ois miekoin maailman
hän loistoon nostanut
ja auringonkin kirkkahan
kiillollaan huikaissut,
niin häpeän hän kuitenkin
saa työstään haudall' Ehrnsvärdin.
Runoja, muinaisaikaakin
rakastat, nuori mies,
sen, minkä tässä kertoilin,
sa laulatkin kenties;
tuo silloin julki musta työ,
mut nimen peittäköhön yö.
Suvusta vait! Ei vierittää
rikosta sille saa;
ei muut, hän yksin häpeää
saa työstään kannattaa.
Ken kavaltanut maansa on,
on suvuton ja lapseton.
Kavala käsi, pantuna
tueksi Suomenmaan,
häväistys, kammo, kuolema,
kirous, patto vaan -
ne hänen nimens' olkohon
näin säästät korvaa kuulijan.
Kaikk' ota haudan synkeys
ja tuskat elämän,
tee niistä hälle nimitys:
surua vähemmän
se nimi tuopi kuitenkin
kuin Viaporin petturin."

Maaherra[muokkaa]

Kasvaako maine tanterella vaan,
jot' uljaan urhon veri kostuttaa,
ja eikö aseetonkin toisinaan
voi miehuutt' osoittaa?
Syvällä Suomess' oli kätkynyt
mies, rauhan mies jo nuorest' iästään:
rauhassa vanhenneena hoiti nyt
maaherranlääniään.
Wibelius nimensä, - se korkean
ei suvun ollut, arvokas tok' on:
se hänen nimenään sai kunnian
ja nousi arvohon.
Kultaiset päivät vankan miehuuden
hän rauhan toimiss' oli viettänyt.
Nyt sota riehui maassa isien,
hän vanhus oli nyt.
Saaliina raastettuna ystävän
ja vihollisen kesken vuorottain
sai levon, rauhan antaa alttiiks hän
hyväksi voittajain.
Lakia suojella ja huojentaa
maan kuormaa pyhä tehtävänsä on,
siks ei hän päivin koskaan rauhaa saa,
siks yökin uneton.
Näin kerran yksin virkahuoneessaan
hän istui kera kahden sihteerin;
hän murtuneelta näyttää, vait on vaan
ja vaiti toisetkin.
Lepoa ois hän suonut, hetkeks vaan;
se liikaa on. Taas ovi avautuu,
ja, aseellinen joukko seurassaan,
soturi ilmaantuu.
Soturi tuo se ryssäin voimien
pääkenraal' on, ei mikään halvempi;
perälle astuu hän ja uhaten
tuiskaisee jyrkästi:
"Maaherra, taistelu on päättynyt,
tän maan jo meille asevoima soi;
kuin taistella sen miehet vielä nyt
riveissä Ruotsin voi?"
"Kas, tuoss' on kynä, tuohon istukaa
ja kirjoittakaa käsky ankarin;
se tavaran ja hengen pitää saa,
ken palaa kotihin;
mut hurjana ken vielä niskurois
herraansa, keisaria, vastahan,
sen suku armott' ajetahan pois
talostaan, maaltahan."
"Te ymmärrätte, kirjoittakaa niin."
Hän päätti, uhkan hymy huulillaan.
Wibelius katsoo tuomarpöytään, siin'
on laki Ruotsinmaan.
Kätensä lujaan laskee kannelle,
ja silmä, kirjaan luotu, välkähtää:
"Kenraali, niillä, joita uhkaatte,
on suoja vahva tää."
"Meill' aarre kallis, turva aseeton
se on, kuink' ikään onni vaihettuu;
sen valtiaanne vahvistanut on,
se häneen turvaantuu."
"Siin' ikivanhuudesta säädetään:
jos rikkoo ken, niin syy on hänen vaan;
ei vaimo vastuuss' ole miehestään,
ei miesi vaimostaan."
"jos rikosta on maataan puolustaa,
jot' ei voi kelpo sydän myönnyttää,
miest' aseellista silloin rangaiskaa,
laps, vaimo säästäkää!"
"Te voiton saitte. Teill' on valta nyt,
siis minun tehkää, miten miellyttää!
Mut laki, ennen mua syntynyt,
myös jälkeheni jää."
Näin lausui. Säikähtäen vavahtaa
nyt sydän nuorten miesten molempain;
mut kirkkaat silmäns' ukko kohottaa,
kenraaliin katsahtain.
Tuon kasvoist' uhka oli hävinnyt,
ja katsanto jo muuttui lempeäks;
hän lujast' ukon kättä puisti nyt
ja kumarsi ja läks.
Mut kädet ristissä kuin rukoillen
nyt vanhus vaipui tuomaristuimeen;
hän voittajana ylimaallisen
sai rauhan palkakseen.
Ja läsnä olleet todistivat niin -
he kertoivat sen usein innoissaan -
kirkastus ihmeellinen huomattiin
nyt hänen kasvoillaan.
Ett' oli valo taivaan-ihanin
siit' oli heillä yksi ajatus;
mut mistä kaunis hohde syntyisin,
siit' eri arvelus.
Sen toinen sanoi loisteeks auringon,
mi kirkkaan paistehensa heihin loi;
vaan toinen sanoi: "Sisäistä se on,
sen omatunto toi."

Adlercreutz[muokkaa]

Ken joen rannall' on tuo miesi ylhäinen,
jok' yli vetten, maiden katsahtaapi?
Jo ryhti, huulten uhka, säihke silmien,
kädessä miehekkäässä miekka tulinen
urosta, sotilasta muistuttaapi.
Hän yksinään on, ilman seuraajaa,
mies nuori tullen mennen herrallensa
vain aika ajoin sanaa kuljettaa;
mut takan ja eessä kaksi armeijaa
veristä surmaa uhkaa toisillensa.
Hän tuosa näkee Siikajoen maiseman
niin kolkkona kuin ruumiin laudoillansa,
hän Suomen sodan muistaa vielä kolkomman,
häpeän, paon, hylyks jääneen kunnian
ja ryssäin pilkkanaurun takanansa.
Se syynä, miks niin synkkä otsa on,
miks varjo musta huolihunnun vetää
peitteeksi urhon jaloon muotohon;
hän näkee, kuinka Suomi, äiti turvaton,
nyt alttiiks jää, kun poikain miehuus pettää.
Ja hänen, tämän hävityksen näkijän,
ei tapa tehtävistään horjahdella.
Uskollisempaa miestä löytäisitköhän?
Hän vaarat koetti, soti, voitti, vertaan hän
jo nuorna valoi maineen tanterella.
Näät miehen, jot' ei riemut, murheen säät,
ei mielet suurimman, ei alhaisimman
voi murtaa, taivuttaa, sä hengen näät,
min lentohon vain nosti myrskyn tuulispäät;
näät Adlercreutzin, urhoist' urhoisimman.
Ja hänen, hänen käskystänsä jällehen
on alkava tuo ilve kurjamainen,
tuo kulku levoton, tuo retki tuskainen,
isänmaan, maineen, kaiken kadottaminen,
jot' itkemätt' on epätoivo vainen.
Hän, täyttäin mit' on toinen määrännyt,
taas pakoon käskee, säästää miesten verta,
jo taisteluun ne oli säädetyt,
mut taistella ei saa ne, niiden täytyy nyt
taas paeta kuin ennen joka kerta.
Hän näkee sotarinnan taajan, tasapään
taas pirstoiksi ja hajallensa menneen.
Hän tuntee joka ruodun rivin väessään,
sen toivot toivoi hän, sen liittyi elämään
ei yksin tänään, vaan jo kauan ennen.
Hän tietää, ettei mielin tyvenin
se häpäisevää askelt' astu tätä,
sen rintaa painaa murhe katkerin,
sydäntä kalvaa haava tuskastuttavin
tuimemmin tuonen miekan iskemätä.
Ja väki tuo! On uljuutta ja voimaa sen
hän entisaikaan saanut koetella,
hän muistaa, kuin se kanssa Kustaa kolmannen
tulehen riemull' astui, tiensä piirtäen
riveihin murtuneihin hurmehella.
Väkeä samaa nyt hän johdattaa,
polveltaan uutta, vanhaa mieleltänsä,
se mitä sois ja vois, hän arvajaa,
siis, kun se peräytyy, hän synkän näön saa,
ja otsa jalo painuu häpeissänsä.
Jo Döbeln lähtenyt on vihaa hehkuen,
jo marssiin Palmfelt joukkons' alkaa viedä,
jo vaipuu Gripenbergin miekka voittoinen.
On hetket kalliit. Sotalaumat ryssien
jään yli ryntää sulkemahan tietä.
Mut Adlercreutz viel' alallensa jää,
yks toimi häll' on valvottava vielä:
joella viel' yks joukko viivähtää,
ei liiku astelta, ei peräydy tää,
lippunsa luona vain se seisoo siellä.
Sen johtaja jo väsyi pakoon, häpeään,
kun vaihtoi sotatannert' yhtä päätä,
paluunsa päätti hän, nyt vaiti, mietteissään
hän joukkons' eessä seisoo, käydä ryntäämään
hän tahtoo, muuten siihen paikkaan jäädä.
Hän jähmettyiskö Pohjan hankihin?
Ei, sodan leikkiin kuolla paremp' oisi.
Kaarnaksi jäiskö meren hyrskyihin?
Ei, taistella kuin mies ja miesnä kuollakin
hän sois, ja joukkonsakin samaa soisi.
Väk' on se Hertzenin. Sen tuntee kenraali,
sit' ei hän tänne hukkaan henno jättää:
nuo miehet hänen kotiseutuns' synnytti,
hän kutsuu, käskee, rukoilee, - ne viipyvi,
kuin kuolemaa myös häntä pelkäämättä.
Mik' ihme! Eikö niskoittelu tää
sytytä vimmaa? Ei, vaan ihastusta!
Kas, silmä loistaa, otsa selkiää,
valloillaan tuli povess' on ja liekehtää,
ja kasvoiss' ilmestyy sen kajastusta.
Eik' aikaakaan, niin liekki jo on levinnyt
niin kauas leimahtain kuin silmä kantaa;
sanoja entää, uusia taas lähtee nyt,
takaisin kääntyy joukot, pois jo käsketyt,
ja Hertzenkin jo ryntää vasten rantaa.
Kaikk' esteet sortaa voittokulku tuo,
jo katkaistu on sotavoima suuri,
ja avuks Turun urhot rientää luo,
ja Gripenberg hän Hämeen poikiansa tuo
hurraten, rivit vankkana kuin muuri.
Kas noita! Essen uljas, miekka kourassaa,
ja Heideman ja Ramsay kilvoin koittaa.
Kas, kuin ne ryntää yli hurmeilevan maan!
Ja Lange, Kihlström, Bremer, Bröijer, Nordensvan
ja sadat muut, noill' eikö voimaa voittaa?
Jo vihdoin heltyy pakko toivoton,
vihdoinkin voiton seppel loistaa kerta:
häpeä pitkä oli, ponneton,
nyt päivä kunnian taas heille noussut on,
työ tehdään, joll' ei ikäkausiin vertaa.
Ja turhaan ponnistaen ryssät vastustaa,
ens kertaa ahdingossa näillä mailla.
rajevskin tulet ei voi enää kauhistaa,
pelätty, kuulu nimens' sammua nyt saa,
se tenhoaan ja voimaansa on vailla.
Mut vielä koetos. Laumat ryssien
ne pakenee, mut uudet sijaan saapi;
jo hiltyy vauhti Suomen urhojen;
mut kaukaa, hetki hetkelt' yhä paisuen,
nyt Porin uljas marssi raikahtaapi.
Avuksi Döbeln joutuu. Sanan saatuaan
hän väkimarssin tänne riensi kohta.
Tutulle nuotille jo, kuules, hurrataan.
Hän näkyy. - Adlercreutzpa innostuksissaan
nyt hänen kanssaan joukot tuleen johtaa.
Viel' leimuu sodan soihtu tuokion,
mut kohta sammuu se ja maahan kaatuu;
taas Siikajoen tanner meidän on,
taas kunniamme verin pesty, tahraton,
ja ensimmäinen, suuri voitto saatu.
Hän, joka jäiselläkin hangell' astuen
rakasti maataan miellä palavalla,
jok' iloin sille verens' antoi lämpöisen
ja, kaikkein horjuessa, Suomen mainehen
pelasti vielä voimall' urhoisalla,
hän lepää. Rauhaan pääsi sankari,
maa Svean hänet kätki turvahansa;
jalosti sielläkin hän taisteli,
ja tuskinpa se päivä koskaan koittavi,
kun hänt' ei muista Svean jalo kansa.
Mut sankarmaassa vaikka unhotuksiin jäis
tää muisto suurempien muistoin kautta,
nimensä jos ei sydänt' enää sytyttäis
ja kuluneine kirjaimineen hyljättäis
tuon uskollisen suomalaisen hauta,
ei miehen maine kuolis kuitenkaan,
ei, henki rientäis ylpeällä miellä
laineiden poikki syliin synnyinmaan;
tääll' ei hän unhotukseen joudu milloinkaan,
tääll' elää hän, vaikk' onkin hauta siellä.