Väntrikin markkinamuisto
| Väntrikin markkinamuisto. Runebergiltä. Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg |
- ”Ystäväni! miehet, naiset, teillekö nyt laulaa saan,
- Tahdotteko kuulla laulun, erään vanhan sotilaan?”
- Niin hän alkoi, nuorukainen, laulun kaiken muistiin ma,
- Ollessani kaupungissa laulettiin se torilla.
- Silmä näki markkinoilla kansan vaan ja kalua;
- Mieleni ei väkeen ollut, ostoon mull’ei halua.
- Käytyäni sinne tänne, kulman viimein saavutin,
- Missä vaunut seisotetuks’ ahtahassa huomasin.
- Pakonko vai oman tahdon seisottama, tiedä en;
- Kutsi huusi ja lakeija hosui e’ellä hevoisten.
- Mutta laitaan nojauten herra istui vaunuissaan,
- Suopelist’ oli takin palteet, tähdet loisti rinnallaan.
- Näin mä nä’in. Muisto heräis kuluneista ajoista:
- Nämä kasvot olen nähnyt, missä? milloin? mietin ma;
- Salmessa ja Lapualla pariss’ uroin tapellen,
- Siihen aikaan katteinina, kenraali nyt lienee hän.
- Muuttunut hän oli paljon, ajan kulust’ yksin ei,
- Mutta tästä kunniasta, johon elo hänet vei.
- Ylpeyttä lie se? tuskin? Kasvot, käytös olivat
- Ylimyksen vakaat, ehkä kylmät, kovat, korkeat.
- Riemuni on aina nähdä sodan ajoist’ toverin,
- Mutta rinnan sykkimättä tätä vaan ma silmäsin.
- Uljaile, ma mietin, loista, kanssam’ olit ennen sä,
- Alhaisempi, kaunihimpi silloin muinen verisnä.
- Nyt soi laulu, sanat kuului, sanat vanhan täristen;
- Läpi sorinan se kulki, ääni puhdas vavisten:
- ”Ystäväni! miehet, naiset! teillekö ma laulaa saan,
- Tahdotteko kuulla laulun, erään vanhan sotilaan.
- Kopeasti, antaakseni korvaa ukon laulullen,
- Käänsin minä askeleeni ahtahassa sivullen,
- Jättäen mä korkeen herran istumahan vaunuihin,
- Paikan, missä lauloi ukko, minä kohta saavutin.
- Korkee mutta avopäisnä portahalla istui hän
- Polvillansa vasen käsi piti hatun kuluneen;
- Tämä käsi suotu oli oijentuvaks’ almulle,
- Mutta oikee se olj poissa, sodan uhri oli se.
- Ja hän lauloi väestölle, kuka tahtoi kuunteli.
- Kehn’ oli laulu, hinta halpa, kuuliansa samati.
- Siinä seisoi ympärillään, missä istui sotilas,
- Muuan kerjäläinen, minä – ja yks’ hauska oppilas.
- Vaan hän lauloi: Korkeet muistot, päivät taakse jätetyt,
- Uroot hautaan, työt vanhat puoleks’ unhotetut nyt;
- Synnyinmaastamme hän lauloi, Suomen viime sodasta,
- Voiton, murheen kunniamme kultaisesta ajasta.
- ”Tappeluit’ o’on käynyt” – niin hän lauloi – ”kuusineljättä.
- Tainnut valvoo yöt päivät, kylmät nälät kärsiä.
- Mies riviss’ olin miehin, vaikka hylätty nyt o’on,
- Vaikk’ on käsi kehnoi täällä, kun jäi paree Umeoon.
- Löytyneekö nuoremmista ainoo ken olj kanssamme,
- Kun soi huuto: Miekkaan miehet, kätehess’ on rauhamme?
- Tult’ oli miehen mieless’ silloin, ajat toiset käsissä,
- Paloi silloin tääkin sydän, jok’on kylmä nyt kun jää.
- Unhoit’ en sua, Hämeenlinna, valossa kuin kuutaman
- Ensikerran sinun näin vuoriloilta Hattulan,
- Yön olj hetki, ilma kiivas, marsseist’ olin väsynyt,
- Vaan lepoo, enkä kattoo, enkä liettä miettinyt;
- Ei, vaan päästä kentillesi, päästä sinun jäittes ty’ö,
- Siell’ olj parempaa kun liesi, kun on lepo pitkän yön;
- Koossa siell’ olj Suomen joukko, nuori, vapaa, väkevä –
- Synnyinmaata siunailimme, se loi meihin silmänsä.
- Kiitos ukko Klercker’ille, kiitos ijankaikkinen!
- Kokenut ja harmaapäinen sotilas ja mies olj hän.
- Oi, ma muistan valkee-päansä ruotikuntain keskellä
- Ajaen, kuin poikiansa silmäis’ isän silmillä.
- Poikia olj ympärillään meitä kuusituhatta,
- Vihollisii yhtä monta, Klercker tahtoi sotia.
- Aatost’ ei, ei pelkoo ollut, toivoss’ sota verinen,
- Ja me häneen turvasimme, häneen me ja meihin hän.
- Tuli Klingspor, sota-marski, ylpeä kuin kuningas,
- Liha leuka, silmäpuoli, parka sydän puolikas!
- Tuli Klingspor komennolle arvossansa leirihin,
- Käski niinkuin ennen Klercker, mutta käski takasin.
- Koska saa hän tuomionsa, seisoo milloin vastaten
- Taakse-otto-askelistaan, rientää kun tais e’ellehen,
- Hävystä, miss’ olisimme tainneet niittää kunniaa,
- Kyynelistä, missä oisi ollut verta vuodattaa?
- Petimmekö tappelussa vihdoin Siikajoella?
- Juoksimme vai seisoimmeko, sano, Revolahdella?
- Vastannut ois’ Adlercreutsi, Cronstedt myös ja moni muu,
- Vaan ma kuulen heidän menneen sinne, mist’ ei ääntä tuu.
- Nimittänyt olen heitä, heille kiitos kuuluisin!
- Moni heidän vertaisensa mennyt rauhan majoihin;
- Döbeln lepää, Duncker lepää, kysyälle ajoistaan.
- Todistajana ma tässä unhoitettu olla saan.
- Oi, miks kaatua en saanut missä kaatui parempi,
- Missä Suomen urosjoukko juhliansa vietteli?
- Siinä missä meille suurin oli loiste kunnian,
- Luona Salmen, Alavuuden, Siikajoen, Lapuan.
- Päässyt oisin kahlaamasta pohjan lunta uudelleen,
- Voittojamme näkemästä epäilykseks’ muuttuneen;
- Säälimättä tuomituksi tuhansii en nähnyt ois’
- Enkä jäiset jäseneeni Kaliksessa myydyks’ pois!
- Kova loppu vaivoillemme, raskas ero maastamme!
- Muitten joukoss’ jouduin vihdoin Länsipohjan rannoille;
- Siellä verin värjättyä punaiseksi Ruotsin maan,
- Laulan tässä leivän eestä kiitän kun ma palan saan.
- Herra suojel’ isänmaamme! muu se kaikki vähäist’ on.
- Kädet, jalat, jäsenensä sotilas kadottakoon!
- Herra suojel’ isänmaamme! se on päätös lauluni;
- Sanat toiset muuttukohon, nää on samat alati”.
- Ja hän nousi, granatööri, alkoihe nyt kerjäämään.
- Lantin sai hän joilta kuilta, enemmilt’ ei niitäkään;
- Niin luo vaunujen hän ehti, korkeen herran saavutti,
- Hälle syvään kumartuen hattuansa ojensi.
- Korkee herra, keneraali, kullassa ja silkissä
- Pimeni ja sieppais’ äkkii hatun ukon kädestä,
- Silmäis’ häntä, silmäis’ kansaa, silmäili ja samassa
- Makais’ ukon lantit kaikki heitettynä torilla.
- Hämmästyen kuuli vanhus kenraalin nyt lausuvan:
- ”Kuullut laulusi ma olen, olen eestä’ tämän maan
- Niinkuin sinä tapellunna; tämä muisto minulle
- Ijän syksyssä on kallis, kalliimpi kuin sinulle.
- Tosi on ett’ onni usein astui selin voitteloon,
- Tosi että voittommekin pian kääntyi tappioon.
- Mutta sano kuka vaalii, että e’essään kumarrun?
- Hattuni ma pidän päässä, pidä päässäs’ ukko sun”.
- Niin; ja kirkas korkee valo levenihe kasvoissaan,
- Ja kun mies hän painoi hatun päälle vanhan sotilaan.
- Vaan hän puhui, – sydän palaa vielä riemuin minussa,
- Silmäilyksiään kun muistan, ääntänsä ja puhetta:
- ”Lahjojans’ ei ja’a tasan ylimäinen viisaus;
- Sun on köyhyys, sun on hätä, mull’ on arvo, rikkaus.
- Mutt’ on paras meillä yksi, urhous ei horjuva,
- Sydämemme puhdas tunto, maine veren voittama.
- Siishän toverit me o’omme, nouse tänne istumaan!
- Kosk’ on suurin lahja yksi, vähemmät jaettakaan;
- Mull’ on kultaa, jos sa tahdot, huone, leipää sinulle,
- Säästä sinä hupaisuutes’ ja sun laulus’ minulle”.
- Ja nyt vaunuissa ma näin granatöörin istuvan.
- Tilaa tehtiin kunniakseen kulmast’ aina kulmahan.
- Vaunuin kolinan ma kuulin alas katuu pyörivän –
- Kyynel’ ensi silmänäni ja sit’ enää nähnyt en.
Lähde: Suometar 17.2.1865.