Vaaralla: Luku 1

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Vaaralla Luku 1
Vaaralla
Kirjoittanut Teuvo Pakkala
Luku 2


Pieniä eläjiä olivat.

Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen, ikkunat olivat seiniä pitkin kasvavan heinäisen penkereen tasalla, niin että näytti siltä kuin talo olisi maan sisään vajoamassa. Ja vajonnut oli ainakin toinen pää rakennuksesta, portinpuolimmainen, sillä se oli sinnepäin isosti könöllään. Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin olisi niitä hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Siellä oli halpasempiakin, niin että Nikkilän talon ei tarvinnut huonouttaan hävetä.

Kaksi oli asuinhuonetta: tupa, jossa itse asuivat ja porstuan toisessa päässä kamari, jossa hyyryläisiä pitivät. Navetta oli, pieni saunan kömmänö ja tavalliset ulkohuoneet kartanon perällä, ja kartanoa jäi vielä tilkun verran potaattimaaksi.

Nikkilän emännän mielestä heidän elämänsä asunnon puolesta oli kuin silkkiä eikä hän nurkunut muutenkaan.

»Elä ole milläsikään, hätäkös meidän on», puheli hän miehelleen, tämä kun joskus epäili elämistä. Ja kun ahtaalle otti ja itseäänkin mietitytti, niin uskoi hän, ettei kuitenkaan vielä hätää ole, kunhan tästä nikarasta vain pääsee, aivan kuin se olisi ollut viimeinen, jonka jälestä kerrassaan helpottaa.

Mutta semmoista se oli ollut elämä, että kun yhdestä nikarasta pääsi, niin oli toinen edessä. Nikarasta nikaraan oli elänyt monta herran vuotta, siitä saakka kun Nikkilä työhön kykenemättömäksi tuli. Viime aikoina oli eläminen tiukemmalle ottanut kuin ennen ja joskus alkanut pelottaa, että miten hiljan hitainkin käypi. Mutta epäilys ei kuitenkaan ollut valtaa toivolta saanut vielä koskaan. Tiukemmassakin kohdassa uskoi hän, että kyllä he niin kauan toimeen tulevat kuin Nikkilä elää. Sepä olikin hänen toivonsa pää, että hän jaksaisi taloutta pystyssä pitää ja Nikkilän hoitaa, kunnes kuolema hänet korjaa, tarvitsematta heittäytyä köyhäinhoitoon.

»Ehkäpä tuo raukka piankin pääsee täältä pois», ajatteli emäntä, »minä kyllä jaksaisin itseni elättää».

Viime talvena oli hyvin jo tiukalle ottanut toimeentulon puolesta. Hyvin piti neuvotella ja pujottelemalla panna. Emäntä odotteli kesää, aikaa parempaa. Vaan olivat nikaransa hänellä silloinkin.

Heti alkukesällä pani ahtaalle, verolippu kun olisi pitänyt saada lunastetuksi lehmälle, laitumelle sen saadakseen. Kolme markkaa siihen tarvitsi, vaan ei ollut penniäkään, eikä ollut toivoa saamisistakaan tähän hätään. Oli sitä vailla, ettei pitänyt koko lehmä hävittää, paras tulolähde. Viion leski, hyvä ihminen, hankki rahan ja maksoi etukäteen hyyryn ja niin pääsi Nikkilän emäntä siitä nikarasta.

Hyvässä toivossa oli hän, että saa alkaa koota kassaan, mitä maidolla saa ja lakinteolla ansaitsee, vaan pian taas tuli toinen nikara. Palosyynimiehet kaatoivat eräänä päivänä tuvan uuninpiipun ja ropostelivat uuninkin niin pahasti, että siitä oli monta vertaa suurempi työ kuin mitä korjuu alkuaan olisi vaatinut.

Hiljaa oltiin sinä päivänä Nikkilän tuvassa. Aivan olivat kuin mykkiä molemmat. Vasta illalla maata pannessaan sanoi emäntä katsellessaan hävitettyä uunin kiuasta:

»Olipa se.»

Vaan Nikkilä ei mitään virkkanut, ja emäntä tiesi miksi: Nikkilä oli niin täysissään, ettei saanut sanaa suustaan.

»Huonohan se oli piippu ja olisi uunissakin ollut korjattavaa, vaan ei niitten olisi tarvinnut noin repiä ja raastaa», arveli emäntä. »No mitäpä siitä, se korjataan, sillähän siitä päästään», sanoi hän niin kuin se olisi helpostikin tehty.

Hän ymmärsi mitä oli tehtävä. Maito piti myödä tarkempaan, niin että ukollekaan ei jäänyt kuin iltasella pieni märkä, siksi että sai suunsa maidolle maistumaan. Yötään täytyi emännän lyhentää entistä enemmän ja ruokaansa vähentää. Mutta sitä varmemmin hän aina sanoikin:

»Noo, tästä nikarasta kun minä pääsenkin!»

Ja nyt hän siitä oli päässytkin. Uuni oli eheä ja uusi, piippu törrötti katolla, mutta uusi nikarakin oli taas. Hänellä oli velkakirja, jossa maksettavaa oli kahden hengen viiniraha à 12 penniä hengeltä = 24 penniä; 1 miehenpuoli à 2 markkaa, 1 vaimonpuoli à 1 markka; kuitin lunastus 4 penniä. Summa 3 markkaa 28 penniä. Tämä velka oli jo julistettu maksettavaksi, tänään juuri rumputettu rästinkanto tapahtuvaksi huomenna edellä puolisten.

»Käy köyhäinhoidolle sanomassa, että ottakoot nahkan ja tavaran», sanoi Nikkilä emännälleen ynseästi.

»Elä ole isä milläsikään, kyllä me vielä elämme. Ei vielä ole hätää, ei ole hätää. On aikoja pahempiakin eletty», lohdutteli vain emäntä.

Mutta hän oli itsekin juuri ajatellut, ettei koskaan ole näin ahtaalle ottanut, tullut noin puute puutteen selkään, ettei kerennyt henkeä vetäistä niitten välissä. Kesästä oli vain loppu jäljellä ja ansiot olivat menneet kuin pyyhkien, ei pennin pääkälettä säästössä, ei varastossa huomisen päivän tarpeita. Lehmä oli ehtynyt ja ehtyi yhä enemmän laitumien huonotessa. Ylimaalaisten kulku oli vähentynyt, jotta lakinmenekki oli huono. Tulot huononivat sen mukaan kun talvi lähestyi. Alkoi jo tunkeutua hänelle se ajatus mieleen, että ei pääse nyt mihinkään, vaan köyhäinhoito heidät perii piammiten. Ja se häntä kammoksutti yhtä paljon kuin jos olisi nähnyt pimeässä huoneessa kummituksen loukossa naljottavan ja kiinni tapailevan.

»Ei meillä ole hätää. Tämä kun saadaan maksetuksi, niin ei olekaan menoja sitten. Ja kesää on vielä jäljellä ja minulla on valmiita lakkeja, joista lähtee rahaa, kun ne myödyksi saan. Ja jos saadaan vielä lehmä jonkun ketoon, hyvälle ruualle, niin pois edestä köyhyys. Onhan ennenkin toimeen tultu. Tästä nikarasta kun vain päästään, niin ei ole mitään hätää», selitti emäntä toimessaan ja vakuutellen muka Nikkilää.

Nikkilä huokasi syvään ja kääntyi sängyssään seinään päin maata.

»Kun tulisi kuolema», lausui hän pitkäveteisesti.

Sitähän emäntäkin oli ajatellut. Vaan kun Nikkilä itse lausui tuon toivomuksen, koski se emännän sydämeen kuin puukolla vihlaisten. Kyyneleet tuppasivat yhtäkkiä silmiin ja mielen täytti kummallinen kaipauksen tunne, aivan kuin Nikkilä olisi jo ollut ruumiina tuossa. Entinen elämä, heidän onnensa aika rupesi kulkemaan hänen muistoissaan, vieri ohi suloisena, hohtavana. Tuo kuihtunut mies tuossa sängyssä tuntui rakkaalta, niin rakkaalta, että hän tahtoi sen kanssa vielä kauan elää.

»Kunhan minä tästä nikarasta pääsen», lausui hän itsekseen niin lujalla äänellä ja sillä äänellä, että kun hän siitä nyt pääsee, niin pääseekin iäksi kaikista nikarista. Niin hän todella taas uskoikin ja uskonsa tueksi tapaili mitä suinkin sai. Hän teki niin kuin suolla kulkija, joka katselee varakseen mätäskohtia ja paremman puutteessa astuu hyvässä luulossa pienelle heinätupsullekin.

»Onhan niitä huonompiakin eläjiä kuin me. Elääpähän Viion leskikin, omin varoinsa on toimeen tullut, elättänyt itsensä ja tyttärensä, eikä suinkaan ole muuta kuin mitä kynsistään saa kankaan kutomisella. Meillä tässä on talot ja lehmät», supisi hän itsekseen.

Ja emännästä tuntui näin ajatellessaan, että heillä ei ole mitään hätää, kun vain sai nuo verot maksetuiksi. Ehkäpä hän saa jostakin lainaan siihen asti, kun saa Viion leskeltä hyyryrahan. Ja hän päätti lähteä Latulta kysymään.

Sieltä he olivat ennenkin usein saaneet, viimeksi uuninkorjuun aikana. Ne olivat hyväsydämisiä ihmisiä. Eikähän muissakaan naapureissa ollut moitetta, kyllä ne avuliaita olivat, vaan köyhempiä vähän, etteivät paljon koskaan kyenneet rahalla avuksi ja varsinkaan nyt, sen tiesi arvaamallakin, kun oli heillä veronmaksu itselläänkin.

Mutta Latullakaan ei aina ollut. Ei sattunut tälläkään kertaa.

»Jauhon osto oli meillä eilen ja siihen meni tarkalleen rahat, ettei ole pennin pölyä. Eihän noita olisi meillä nyt henkeä ahdistavia tarpeitakaan, että siihen nähden olisi joutunut, jos olisi ollut», sanoi Latun emäntä.

»Ei olisi meillä ollut hädän pipanaa, jos ei sitä uunin korjausta olisi ollut», arveli Nikkilän emäntä, hänkin puolestaan.

»Niinhän se on. Niitä tulee arvaamattomia menoja ja arvatuissakin olisi kypikyllin, sillä meidän pienten eläjäin toimeentulo on kuin kerjäläisen nuttu: reikä rikkeimän vieressä.»

»Paljon reikiä ja vähän vaatetta, ettei tiedä minkä reijän ensin paikkaa», lisäsi Nikkilän emäntä ja nauraa kikatti vertaukselleen.

»Aivan niin», myönsi Latun emäntä. »Hyvin oli meilläkin tuumimista, kun oli taas tänä kesänä lyhennettävä Lindbomille velkaa, joka otettiin tämä talo ostaissa, ja samalla olivat verot suoritettavina ja sen lisäksi muut tarpeet. Meitä isän kanssa jo mietitytti. Ei enää olisi viitsitty pyytää lykkäystä maksussa, kun jo kerran ennen oli pyydetty. Kyllähän patruuni olisi vielä myöntänyt, sillä hän oli viime kerralla sanonut isälle: elä hätäile, Lattu, ei minulla ole kiirettä, ja minä tiedän että sinä maksat. Viisitoista vuotta olet palvellut minua, niin kyllä minä sinut tunnen. Jos ei sinulla ole muuta asiaa, niin ota tuosta sikari hampaisiisi ja mene tiehesi, sillä minulla on kiire tässä», kertoi Latun emäntä ja koetti matkia patruunin karkeaa ääntä ja äkäistä puhetapaa ja nauroi sitten makeasti patruunin puheelle ja jatkoi loppuun: »Vaan kuule Lattu», oli patruuni ikkunasta pihalle isän jälkeen huutanut, »laittauppa tänne jonakuna joutilaana päivänä katsomaan minun uutta orittani. Se on eri hevonen, kuin se sinun silloinen ’Putte’, jota sinä aina kehuit, ja jonka kuolemaa sinä surit niin, ettet moneen päivään syödä saattanut.»

Ja molemmat taas nauroivat patruunille.

»Se on niin mukava ukon kärikkä se patruuni, ja tuiki hyväsydäminen. Vaan ei isä olisi voinut mennä siltä enää pyytämään maksun lykkäystä, ei vaikka. Tuumailtiin että koetetaan lainata muualta. Vaan mistä sitä olisi saanut, ja vielä lisäksi pelotti, että jos patruuni olisi saanut tietää, että isä on muualta lainannut, niin olisi suuttunut kerrassaan. Niinhän se teki silloinkin, kun me tätä taloa hommasimme ostaa ja kyseltiin ensin muilta apua ja kun ei saatu, niin meni isä patruunin luo. Vaan kun se oli kuullut, että on muualta tahdottu, niin sitäkö oli myrtynyt: ’Pirunako sinä, Lattu, minua pidät, kun vasta viimeksi minun luo tulet. Häh? Siltähän siltä viimeksi apua haetaan’, oli heti äystämään ruvennut ja pitänyt semmoisen myräkän, ettei ollut isä saanut selityksen vuoroa. Niin se olisi suuttunut nytkin, jos muualta olisi lainattu. Se olisi tietysti tokassut niin kuin aina ennenkin: ’Mistä sinä, Lattu, olet niin paljon rahaa saanut? Eikä olisi käynyt isän sanominen, että ansainnut. Lanttu ei valehtele koskaan, eikä sen patruunin edessä kuulu vale menestyvän. Silmistä kuului näkevän heti, ja se katsookin niin terävästi silmiin. Ja sitten se kuuluu rumaksi rupeavan, jos näkee vilppiä hiventäkään.»

»Vai niin.»

»Joo. Ei se vinoa meininkiä salli. – Niin, niin tuota, meillä kävi tuumat hyvin pyöreiksi, että mitä tehdä. Vaan Jannelta saatiin kirje ja siinä valtakirja nostamaan hänen kahden kuukauden palkkansa konttoorista. Poika oli säästänyt kaikki ansionsa, vaikka ei siitä ennen ilmoittanut mitään. Kirjeessään sanoi, että kohtahan se on maksun aika patruunille, ja kun isällä on luultavasti ollut yhtä vähän ansiota sen jälkeen kuin hän lähti, niin tarvitsette nyt. Sitä varten on hän säästänyt joka pennin.»

»Vai on Janne taas kirjoittanut?» kysyi Nikkilän emäntä, vaikka oli jo muualtakin kuullut, että Latut ovat saaneet pojaltaan kirjeen ja itse oli Nikkilälle sitä kertonut. Hän kysyi vähän niinkuin önkyissään ja oli hyvin vakavan näköinen.

»Joo. Toissa päivänä me sen saimme, vaan ei ole ollut aikaa käydä sitä näyttämässä», selitti Latun emäntä anteeksi pyytävällä äänellä. »Ja minä luen sen teille nyt kun olette täällä.»

»Lukekaa, vaan saattepa käydä Nikkilällekin lukemassa, kun saatte aikaa», sanoi Nikkilän emäntä ja oli jo hyvän tuulen näköinen.

Kun kirje oli luettu, sanoi Nikkilän emäntä melkein samaa kuin aina ennenkin:

»Siellä se Janne seilaa. Siellä se seilaisi meidänkin Janne, jos olisi sille elämän päiviä suotu. Merelle senkin mieli paloi. Ja yhdessähän ne teidän Jannen kanssa olivat siellä meidän kartanolla aina laivasilla. Ja minä muistan aina, kun meidän Janne puheli isänsä kanssa ja kehui, että hänestä tulee merimies, ja sanoi: ’Atlantille tämän pojan mieli tekee, siellä ei risut silmään pistä!’ Mistä lie kuullut merimiehiltä tuon hokeman», ja Nikkilän emäntä nauroi ja silmät räpätti ja vielä sitten kertoi: »Atlantille tämän popin mieli tekee, siellä ei risut silmään pistä.»

Vaan nauru häipyi muodoltaan, miettiväisen näköiseksi painui, asetti käden leuan tueksi ja nyökytteli ruumistaan. Silmät vesistyivät ja kyyneliksi herahtivat vedet silmänurkkiin. Kämmenpäihinsä hän ne kuitenkin pyyhki, ennen kuin kerkesivät lähteä poskipäitä kostuttamaan, nousi seisaalleen ja sanoi:

»Tottapa se ei ollut niin sallittu.»

Latun emäntä ymmärsi täydellisesti hänen ajatuksensa ja sanoi lohduttaen:

»Yksi murhe on suotu yhdelle, toinen toiselle.»

»Niin kai, niin kai. – No hyvästi.»

»Hyvästi, hyvästi. – Sepä oli, kun ei sattunut nyt olemaan. Lauantainahan ukko saisi sieltä työpaikastaan, vaan on siihen vielä aikaa», sanoi Latun emäntä säälin äänellä ja lopuksi: »Mistähän te poloinen sen nyt saatte.»

»No, ehkä minä jostakin saan», arveli Nikkilän emäntä.

Vaan ei hän todellakaan tiennyt, mistä mennä, ja mielessään jo kuvaili miten ryöstömies tulee ja kirjoittaa lehmän ja miten se sitten myödään.

»Kun minä tästä nikarasta pääsisin, eikä suinkaan se nyt niin mene, etten minä siitä jotenkin pääse siitä nuljahtamaan», tuumi hän hiljaa supattaen itsekseen.

Hänen mieleensä johtui taas Karénin rouva. Siitä tiedettiin, että se on upporikas leski ja köyhät sitä kehuivat, sillä se jouluna jakoi köyhille ruokaa. Ja Nikkilän emäntä oli jotakin kuullut semmoista, että Karénin rouva on päänä jossakin rouvain yhdistyksessä, joka auttaa tarvitsevia. Hän oli aina puutteen kohdalla ollessaan aikonut mennä pyytämään tältä rouvalta lainaa, vaan jäänyt menemättä tähän asti, kun sai muulta tai muuten neuvottelemalla pääsi tinkapaikan sivu. Nyt hän taas mietti mennäkseen ja se tuli tehdyksikin.

Hyvä toivo tempasi hänet lähtöön, ettei hän huomannut olevansa matkalla rouvan luo ennen kuin keskikaupungilla, ja alkoi tuumia, missä oikeastaan rouva asuikaan. Sen tarkempaan hän ei tiennyt tuon hyvän ihmisen asunnosta kuin että se on iso, komea talo keskikaupungilla.

Aurinko paistoi pitkin valtakatuja, paahtoi kuumasti. Tuulen henkeä ei tuntunut kuin katujen risteyksessä mieto löyhähdys. Ja kaupunki näytti täällä autiolta ja tyhjältä. Siellä täällä asteli joku herra keppiään venyttäen tai kulkea sukitti joku piikaihminen. Rumpari ja poliisi täällä parasta aikaa liikkuivat, ilmestyivät milloin mihinkin kadun kulmaan julistamaan julistettavaansa. Kukaan ei heitä kuunnellut. Jos joku sattui kautta kulkemaan kun ilmoitusta parhaillaan luettiin, niin ei päätään kääntänyt, meni vain menojaan. Turhaan täällä rumputettiin verojen rästi-ylöskantoa.

Nikkilän emäntä kuleksi tietämättä minnepäin oikein menisi, eikä sattunut ketään lähelle, keitä olisi kysynyt. Lähempänä ei nähnyt muita kuin muutamia ylimaalaisia, pari poikasta ja tyttösen, jotka tulivat muutaman porvarin portista ja viittailtuaan hetkisen lähtivät juosta hilkuttelemaan kadunkulmaan, missä paraikaa rumputettiin, ja sen ihmeen nähtyään astuivat rantakaupungille, jonne poliisi ja rumpari katosivat vähän ajan perästä. Autiot kadut jäivät entistä autiommiksi. Emäntä poikkesi kadulta toiselle ja koetteli katsella, mikä näyttäisi Karénin rouvan talolta, ja odotteli, että jonkun tapaisi, jolta kysyä. Ei viitsinyt mistään talosta mennä kysymään ja autioitahan nuo useimmat olivatkin, liitumaalissa ikkunat eikä ristin sielua näkynyt kartanolla. Kiire hänellä oli, poltteli se toivo, että rouvalta saa avun.

Hän kuvitteli, että Karénin rouva, laiha, mustakulmainen ihminen, on hyvin ystävällinen, käskee istumaan, kyselee ja kun hän sitten kertoo asiansa, niin rouva heti, että: »joo, tokihan sitä nyt tuon verran sopii auttaa vaikka ketä».

Tuntui vähän oudolta, kun hän vihdoin sai tietoonsa Karénin rouvan talon ja lähti kulkemaan sinne. Mieli vähän epäilyttämään. Vaan kun hän ajatteli, että miksipähän ei rouva häntä auttaisi, kun se muitakin auttaa, ja hän ei tahdo kuin lainaksi, niin hävisi kaikki epäilys, niin että keittiön portaita noustessaan hän oli aivan varma menestyksestä ja mieli kuvitteli, että rouva on semmoinen ja semmoinenkin ja sanoo niin ja niinkin.

Keittiössä oli piika vain ja liehtoi kuni siivilä. Vilkaisi vähän karsaalla silmällä tulijaa, vaan ei virkkanut mitään, eikö liene joutanut. Jonkun ajan oltua tuli lihava, punakka rouva kahisevassa puvussa. Hän silmäsi kulmat kurtussa emäntää ja kysyi piialta:

»Mikä tuo ihminen on?»

»Minä olen Nikkilän emäntä, olisi vähän asiaa Karénin rouvalle», alkoi emäntä puhella hämillään ja silmät tiheään räpättivät ja suu oli hymyssä.

»Mitä teillä on asiaa?»

»Minulla olisi vähäisen Karénin rouvalle.»

»Jaa, jaa, mitä teillä on asiaa?» tikasi rouva, niin kuin tyhmänsekaiselle tikastaan.

»Minä, tuota, läksin rukoustamaan rouvalta rahaa vähän, että saisin verot maksaa. Kolme markkaa 28 penniä tarvitsisin... Minä, tuota, maksaisin...»

»Eei, ei minulla ole», ja niineen meni rouva pois taakseen katsomatta.

Nikkilän emäntä lähti kiireen vilkkaa pois ja kadulla vielä puolijuoksua pani, ikäänkuin olisi pelännyt kuumaa tuhkaa jälkeen viskattavan.

Häntä hävetti niin äärettömästi.

»Mitä varten minä meninkään, outo ihminen? Vähä kai se minulle lainaisi, kun ei tunne minua enemmän kuin mustalainen kirjaa. Höperö, ihan höperö minä olen», jupisi hän itsekseen ja omituisesti hymyili, joka oli puoleksi itkua. Vähitellen alkoi häntä suututtaa koko juttu ja lopulta kävi vihaksi se rouva ja sen piika ja koko tämä komea kaupunginosa ja rumpari ja poliisi, jotka taas tuolla vähän matkan päässä melusivat.

»Niin kuin sitä ei muka olisi jo kuultu jo, että rästit ovat maksettavat. Ja ketä se täällä koskee? Täällähän asuu vain rikkaita, joilla on maksaa vaikka kaksikymmentä markkaa miehenpuolelta, jollei kaksisataakin, ja viinirahoja sen markoissa, minkä meikäläiset penneissä.»

Hän astui pylkkäsi kiivaasti, etunojassa, kengät kivihin kopisi ja suu supatti myötäänsä.

Mutta suuttumuksen puuska meni pian ohitse ja mielen valtasi karvaus, joka tahtoi purkautua itkuksi.

Karvas mielensä lieventyi sekin, kun hän pääsi keskikaupungilta, sen autioita, kuumia katuja kompurehtamasta, Vaaralle, jossa oli sileät katuvieret ja viheriä nurmikko siellä täällä, ja jossa lapsia leikki kaduilla ja kartanoilla ja kuului iloisia ääniä. Ja tuulen henkikin sopi täällä käymään, että oli vilpoisempi. Matalain rakennusten yli näkyi pilviä, joitten paksut rintuukset hohtivat kirkkaina sinistä taivasta vasten.

Kun hän kotiportille tuli ja Mirri häntä pystyssä vastaan juoksi, kaula kenossa puski häntä ja kehräsi toimessaan, niin unohtui kaikki harmi turhasta retkestä ja oli kuin jotakin olisi toivottavissa ollut.

Vähän alakuloisena istui hän työhönsä, vaan arveli päättävästi:

»No kumma tuo olisi, jollei tästä nikarasta nyt jollakin tavoin pääsisi nuljahtamaan.»

Kamarista porstuan perässä kuului kankaankutomisen luske. Pirta piukki, polkimet narahtivat ja sukkula heti jälkeen surahti. Syvempään kumartui Nikkilän emäntäkin ompeluksensa ääressä ja liikutteli neulaansa vinhemmasti.

Nikkilä ätyröi sängyssään. Emäntä oli jo siihen tottunut, monta herran vuotta kun oli sitä nähnyt, vaan hänen kävi nyt sääliksi ja mieltä kirveli, jotta muutamia vesiä silmiin herahti.

»Ukko raukalle kun ei ollut saanut ruuaksi mitään hipleämpää palaa moneen aikaa, ei lehmän antiakaan kuin tipan iltasella. Kun pääsisi tästä vähän viljemmälle.»

Mutta miten päästä? Ei näkynyt mitään keinoa päästä tästä nikarasta, ja sehän se pimitti kaiken. Tuntui kamala tunne rinnassa, aivan kuin olisi joku kauhu pelottanut, ja tuskan hiki kohosi kasvoille.

Nikkilä ähki ja puhkuili yhtäläiseen.

Emännän mieleen johtui patruuni Lindbom.

»Jos olisi siltä mennä pyytämään lainaan, se kun on niin somaluontoinen mies. Vaan mikäpä sitä oudolta. Eihän tuo Karénin rouvakaan, vaikka sitä on niin kehuttu. Jos tuttu olisi se patruuni, niin sitten saattaisi auttaa. Jos isä olisi renkinä ollut jonkun herran luona, niin se auttaisi varmaan, sillä Nikkiläkin on rehellinen mies ja hyvä mies kaikin puolin. Paras timperi hän oli komesrooti Bomin laivavarvissa ja oli siellä viittä laivaa rakentamassa ja monta monituista lotkua ollut rakennuttamassa Bomille. Jos Bom nyt eläisi, niin kyllähän se auttaisi, niinkuin patruuni Lattua. Ja kauan me olisimme toimeen tulleet silläkin, mutta meillä oli sen takana säästössä... Janne kun eläisi, niin ei olisi hätää. Niin elettäisiin kuin herran kukkarossa köyhiä autellen. Niin elettäisiin kuin Lattukin ja vielä paremmin... Meillä oli jo talo velaton ja tulot aina tarpeisiin riittivät. Vaan piti onnettomuus tavata tuota isää ja kuolo temmata Jannen... No se oli niin sallittu.»

Mutta siitä hän palautui ajattelemaan, mitä juuri oli ajatellut, että kun niin olisi, ja johtui siihen aina lopuksi, miten nyt oli. Hän ajatuksissaan kulki kuin eksyksissä kiertyen aina samaan kohti.

Tuuli puski ikkunaan, kuului jyminää ulkoa ja huoneeseen tunkeutui hämärä. Lasten ääni kadulla vaikeni, kuului vain jalan töminää, kun leikkipaikoiltaan pois juoksivat. Salama välähteli yhä tiheämpään ja jyrisi kovasti.

»Jeesus siunatkoon!» lausui emäntä aina välähdykselle.

Viion leski tuli tyttärineen tupaan.

»Lähdimme tänne, kun niin kammottaa tuo hirveä ilma. Herran voimahan se on ja hänen hallussaan, niin ettei sitä pelätä tarvitse, vaan tuntuu se niin oudolle», sanoi leski hiljaisella äänellä.

»Niin, niinhän se on. Istukaa – Jeesus siunatkoon!»

»Minä sitä jo ajattelinkin, että eiköön siitä tule ukkonen, kun oli niin tukalan kuuma. Hikosin aivan kuin saunassa ja ahdisti kuin painajainen», puhella kärisi Nikkilä.

»Niin, kuumahan se oli ja painosti tervettäkin, saati sitten sairasta. Mitenkä Nikkilä muuten nyt jaksaa?» kysyi Viion leski hiljaisella äänellä.

»Niinkuin märkä palaa», tokaisi kysytty.

»Tosiaankin niinkuin märkä palaa», toisti emäntä vakavasti. »Eihän siitä meidän isän jaksannasta ole isosti taikaa.»

»Yksin päivinpähän eletään», arveli Nikkilä. »Vastahan se on tiistai muilla niinkuin minullakin.»

»Eihän meillä ole muilla kuin maanantai», selitti Viion leski.

»No sitten minä olen edelläkin, kuluu minun aikani hopummin kuin teidän», tuumi Nikkilä leikin viistoon ja vähän aikaa mietiskeltyään jatkoi:

»Miten se minun päähäni on paneutunut, että nyt on tiistai? Kun minä vielä olen ajatellut, että tänään ovat ne verotkin maksettava».

»Ei isä kulta, tänään vasta rumputettiin.»

»No niin, eihän se yksi pää pidä kesää talvea.»

»Huoleksipa se on isällekin paneutunut», sanoi emäntä ja alkoi selittää vieraalle, että on heillä vielä kirkollisverot maksamatta.

»On ollut muita reikiä, joihin on uponneet rahat sen mukaan kuin on saatu, että verot on pitänyt jättää viime nikaraan. Ja rahatonna ollaan nytkin, ei aavistustakaan mistä saisi, ja huomiseen saada pitäisi. Se ajatteluttanut jos jonnekin päin ja huolettanut hyvinkin.»

»Noo, huomiseen on vielä aikaa ja Jumalalla on monta keinoa. Hän antaa avun ajallansa», puhui Viion leski niin vakuuttavasti, että Nikkilän emäntä jäi kallellapäin katselemaan ja oli sen näköinen kuin että: tosiaan! Ja sitten kallisti hän päänsä toiselle puolelle ja oli kuin että: tuota en ole tullut ajatelleeksikaan.

»Minä olen hakenut humppassut lainaan saadakseni tuota kolmea markkaa 28 penniä, vaan ei ole utautunut. Ja olen ajatellut pääni mistä saada, vaan en ole keksinyt», selitti lopulta emäntä.

Viion Elsa kääriytyi emäntää vyötäryksiin ja kuiskaten sanoi:

»Minä rukoilen illalla Jumalaa, niin hän huomenna lähettää teille.»

Emäntä myhähti ja silitti Elsan päätä, vaan ei virkkanut mitään.

Tuuli tupsahti ikkunoita vasten ja kova tohina kuului, joka kiihtyi kiihtymistään, ja hämärä huoneessa synkkeni. Salamat välähtelivät sakeaan, näytti välisti kuin koko maailma olisi yhtenä liekkinä ollut, ja sekaan jyrisi, että huone vavahteli ja ikkunalasit helinänä soivat.

»Jeesus siunatkoon», lausui pelon äänellä Nikkilän emäntä.

»Herran voima on suuri», supisi Viion leski.

»Kylläpä ryskää», sanoi Nikkilä ja nousi virkeän näköisenä istualleen sängyssä.

Toisella puolen katua rapisivat raskaat vesipisarat rakennusten kattoihin. Tulisella vauhdilla iskivät alas, että kimmahtivat koko korkealle takaisin. Kadulla hiekkaan tupsahtivat, että hiekka kupli. Samassa tälläkin puolen jo kattoa pieksivät, luuli katon puhki menevän. Salamat sekaan välähtelivät ja jyrisi niin pahasti, aivan kuin olisi taivaan kantta ratkonut.

Latun emäntä tuli kuin paiskaten sisään.

»Kyllähän ne nuo pihtipielet vielä tuosta teidän ovesta sinkoilevat, kun minä niitä päälläni aina jymäyttelen. En muista koskaan, että se on matala tuo ovi ja minä niin pitkä. Touhuissani vielä sitten kulen. – Hyvää päivää kuitenkin.»

»No oletpa sään aikana liikkeessä.»

»No hyvä hyvään sopii, nahkavaate pakkaseen, niinkuin minäkin tähän ilmaan.»

»Istukaa.»

»Enpä istu, eipä muutkaan istu, enkä istu jos muut istuisivatkin.»

»No, no?

»No minä olen sillä hameella, etten jouda. Puuro on tulella ja Liisa vain vahtina, pian karkaa ja jättää puuron kuohumaan. Ihan väkisin sain sen seisomaan padan ääreen, tahtoi pakkautua ukonilmaa katsomaan. Sillä ehdolla sain, että juoksun vilkkaa tulen tänne ja jo samaa kiirettä silpasen takaisin. – Lähdin tuomaan teille rahoja. Käydessänne en muistanut Liisan säästöjä, enkä olisi vieläkään muistanut, vaan kun huokailin, että onkohan se Nikkilän emäntä saanut mistään verorahoja, niin Liisa kehumaan, että hänellä on, jos ei ole muualta saanut. Liisa on, näet, kun on saanut maalaisilta viisi tai kymmenen penniä, kun on niitten hevosia juotellut ja appeet tehnyt ja heidän asioitaan juossut, ja laivarannassakin kuuluu joskus käyneen matkustajain kapsäkin kantamista vaanimassa ja hopeisen silloin tällöin noukassut – ja missä tuo kolunneekaan, eihän sitä rasavilliä tiedä – isäkin on antanut pennin tai kaksi joskus sille, niin se on ne kaikki säästänyt saadakseen talvella oikein hyvät sukset. No, sieltä Liisan kassoja kun katseltiin, niin löytyi hopeaa ja kolikkoa yhteensä 3 markkaa ja 16 penniä. Ne ovat ihan pennejä nuo kuusitoista. No tuohon saa täytteen, sen 12 penniä, jos ei muuten, niin pennin aina talosta tai kahdesta talosta. Niin tuota, elä muuta kuin minä juoksuttamaan kiireen vilkkaa niitä tänne, että jos ette muualta ole saanut, niin ette tarvitse kovin huolehtia», laski Latun emäntä puhetta kuin köyttä ja lopetti sitten siihen, katsellen Nikkilän emäntää ikäänkuin että otatko vai juoksutanko takaisin.

Nikkilän emäntä oli suu hymyssä ja silmiään räpytellen kuunnellut tyynesti puhetta loppuun ja sanoi:

»No se nyt vasta oli. Minä olen ajatellut jos jonnekin päin. Ja juuri tässä kerron huoliani Viioskalle, niin sanoo hän: noo huomiseen on vielä aikaa ja Jumalalla on monta keinoa. Hän antaa avun ajallaan. – Enhän minä ole mistään saanut ja mistä sitä osaakaan täällä Vaaralla mennä, niillä kun on maksuja itselläänkin. Karénin rouvalta kävin rukoustamassa...»

»Karénin rouvalta?» Latun emäntä hotasi ja Nikkiläkin silmänsä pyöristi.

»Niin.»

»No tuota, onko se teille tuttu?»

»En ole ihmistä nähnyt milloinkaan.»

»Se juoksee reppasee tuo meidän äiti, hakee tutut ja tuntemattomat», kärisi Nikkilä.

»No niinhän se on, että hakeva hakee povestaankin», puolusti Latun emäntä.

»Minä olen kuullut, että se olisi ja eikö se olekin semmoisessa yhtiössä, joka auttaa köyhiä?»

»Jo olette erehtynyt ja mennyt herrain penkkiin», nauroi Latun emäntä. »Ei se ole meitä varten se yhdistys eikä köyhempiäkään varten, vaan pakanoita. Nehän ompelevat ja kutovat ja rahoja keräävät tuolla Ohampua eli Kahampua eli mikä maa se lienee – Viioskahan sen paremmin tietää, kun teidän mies on paljon merta kulkenut?»

»En minä tiedä.»

»No mitenkä kävi?» kysäisi Latun emäntä uteliaana Nikkilän emännältä.

Nikkilän emäntä kertoi koko jutun alusta aikain, miten hän oli kuvaillut, miten se kävi ja miten häntä hävetti ja suututti. Latun emäntä nauroi että vatsa hytkyi.

»Niin se vain sanoi, ettei hänellä ole, ja meni tiehensä kiireesti, että silkkinen hame kahisi», toisti emäntä.

»Olisit mennyt köyhäinhoitoon» tuumi Nikkilä.

»Viimeksi minä sinne menen.»

»No tosi se on, että viimeksi siihen kelkkaan istuu», toisti Latun emäntä. »Sinne en soisi pahinta vihollistanikaan. – Eikä vielä hätä tämän näköinen.»

»No sitähän olen tässä minäkin isälle vakuutellut, ettei meillä hätää ole», yhtyi Nikkilän emäntäkin vieraan arveluun ja lausui kovalla äänellä, oikein innostuksissaan ja sitten vähän tyynemmin jatkoi jyrinän jälkeen:

»Ei todellakaan hätä ole tämän näköinen. – Kuulkaa, istukaa nyt vähän, ettette kaikkea unta vie.»

»Elkää houkutelkokaan», tikasi vieras kuin vihoissaan ja huiskautti paremmaksi vakuudeksi kieltävästi käsillään.

»Tuossa on meidän Jannen kirje, toin sen Nikkilälle luettavaksi. Kyllä sinä saat selvän siitä, joka olet mainio kirjamies. – Hyvästi vain.»

»Hyvästi, hyvästi. Kiitoksia vain nyt ensinnäkin. Oli siunattu asia, että sain rahat. Tottapahan tavalla tai toisella saan taas maksetuksi. Kiitoksia paljon vain ensinnäkin», evästeli emäntä hyvää vierasta, joka jo laskeusi rappusia ja päätään pidellen tiuski Viion leskelle, joka jäljestä meni:

»Se on ihme ja kumma, etten muista, että olen päätäni pitempi muita.»

»Se oli siunattu asia», hyvitteli Nikkilän emäntä. »On niitä hyviä ihmisiä maailmassa. Se Liisakin, jota niin kaikki moittivat, ja tämä tytön tyllerökin joka lupasi rukoilla Jumalalta apua meille», hyväili emäntä Elsaa kaulasta pidellen ja Nikkilälle selitti:

»Tämä äsken kuiski minulle, että minä rukoilen Jumalaa, niin se lähettää teille rahaa.»

»Joko sinä rukoilit?» kysyi Nikkilä.

»En minä vielä, illalla minä olisin rukoillut», selitti Elsa ujostellen ja vähän pahoillaan, kun tuli apu ennen kuin hän kerkesi rukoilla.

Emäntä asettui työhönsä suu makeassa hymyssä ja silmät räpättivät. Nikkilä makasi selällään kädet ristissä pään alla ja katseli miettiväisenä kattoon. Elsa istahti ikkunan pieleen ja silmäili ulos. Oli aivan kuin ei kellään olisi ollut sanaa sanottavaa.

Ilma oli selkeämpi, vaan vielä näkyi kadunpuoleiseen ikkunaan synkkä pilvi, rakennusten takaa ammotti kuin musta holvi, jota kirkas ja kaunisvärinen sateenkaari näytti kannattelevan.

»Nikkilä, ette usko!»

»No mitä?»

»Niin kaunis sateenkaari.»

»Ohhoh.»

»Jos minä olisin enkeli, niin minä juoksentelisin tuota sateenkaarta myöten ja tuolla korkeimmalla kohdalla istuisin, katselisin tänne maahan ja heiluttelisin jalkojani.»

»Niinkö ne enkelit tekevät?»

»En tiedä, vaan niin minä tekisi.»

»Etkö muuta tekisikään?»

»Joo. Kävisin Jumalan asioilla. Kuulkaapa! Minä tahtoisin Jumalalta rahaa ja toisin teille. Ja Helunalle toisin kultaisen verolipun ruskeassa samettinauhassa...»

Emäntä nauroi sydämensä pohjasta ja Nikkiläkin koetti, minkä ryinnältään saattoi.

»Poliisitpa ottaisivat pois sen verolipun ja sakottaisivat meitä. Verolippu pitää lunastaa maistraatista, ei se kelpaa taivaasta, vaikka Jumalan maahan se on, jossa lehmät laitumella käyvät.»

»Minäpä sanoisin Jumalalle, niin se rankaisisi poliiseja ja sitä toista. Mutta kuulkaapa vielä. Minä toisin lakkiverkaakin ja...»

»Sinä olisit hyvä enkeli», arveli Nikkilä.

»Ja minä kävisin täällä usein, äidin luona ja teidän, ja sanoisin äidille isältä terveisiä ja teille Jannelta.»

»Kun toisit Jannen tänne meille, niin se vasta olisi. Meidän olisi niin hupainen sitte olla ja helpompi elää. Ei tarvitsisi sinunkaan sitte verorahoja tuoda, terveyttä vain», tuumasi Nikkilä.

»Ei Jannea saisi sieltä tuoda.»

»Miksi ei?»

»Sen pitää veisata Jumalalle kiitosta.»

Nikkilä ei virkkanut siihen mitään, laittausi vain istumaan mukavasti ja rupesi lukemaan Latun Jannen kirjettä.

»Niin on onni onnellisten kuin keväinen päivän nousu», sanoi Nikkilä hiljaisesti ja vaipui syviin mietteisiin.

»Nikkilä», havautti hänet Elsa.

»Mitä», tikasi Nikkilä.

»Jopa olette taas yrmynä.»

»Enpähän ole.»

»No kertokaa sitten taas jotakin.»

»No mitä minä kertoisin?»

»Jotakin.»

»No minä kerron», sanoi Nikkilä ja muuttui iloiseksi aina Elsan kanssa rupattaessaan. Ja vähän mietittyään kertoi hän:

»Oli pieni tyttö, jonka isä ja äiti olivat kuolleet, eikä ollut koko maailmassa ketään, joka olisi häntä elättänyt ja hoitanut. Hän lähti yksin kävelemään metsään. Käveli koko päivän, ja kun ilta tuli, niin haki hän pehmeän sammalmättään ja paneutui siihen nukkumaan. Linnut kun näkivät, että pieni sievä tyttö siinä makasi, niin kokoontuivat kaikki siihen puuhun, jonka juurella se mätäs oli, jossa tyttö makasi, ja alkoivat laulaa niin kauniisti yhteen ääneen, ettei tyttö eikä kukaan ollut kuullut niin kaunista laulua. Ja siihen se tyttö sitten nukkui. Aamulla kun heräsi, aurinko paistoi ja linnut vieläkin lauloivat.

Mutta tytöllä oli nälkä. Hän aikoi lähteä kävelemään ajatellen, että kyllä sieltä joku talo löytyy, kun vielä pikkuisen menee eteenpäin. Sieltä pyytää ruokaa. Mutta kun siinä nousi istumaan ja juuri oli lähdössä, näkikin hän siinä puussa kaksi pientä tyttöä. Ne olivat hyvin, hyvin pieniä, ja valkoiset vaatteet oli toisella ja toisella siniset ja kultahelmet kaulassa kummallakin, ja kun tarkkaan katsoi, näkyi niillä hienot valkoiset siivet hartioilla. Ne nakkelivat toisilleen omenia ja nauroivat. Sitten ne sille tytöllekin nakkasivat niitä omenia, ja kun sillä oli nälkä, niin haukkasi hän heti ja se oli niin makeaa, ettei hän ollut koskaan syönyt mitään niin makeaa.

Sitten ne pikkutytöt lentivät pois siitä puusta ja päätään nyökäyttelivät ja nauroivat sille tytölle ja tyttökin lähti kävelemään, kun oli tarpeekseen syönyt niitä omenia, joita ne pudottivat. Sitten kun tyttö oli hyvin kauan kävellyt, tuli hän muutamaan taloon. Ja hänellä taas oli nälkä, niin sanoi sen talon emännälle, että: ’antakaapa emäntä kulta mulle ruokaa’.

Se emäntä sanoi että: ’saat tulla meille paimentamaan lehmiä’, ja antoi ruokaa ja sitten tyttö jäi siihen taloon paimeneksi.

Kun hän kulki lehmäin kanssa metsässä, niin lauleli hän aina. Vaan lähti sitten kerran kävelemään ja jätti syömään lehmät. Kun oli vähän kävellyt, tuli vastaan hyvin kaunis lampi. Sen lammen rannalla kasvoi hyvin kauniita kukkia niin paljon, että päälle täytyi astua, ja omenapuita siellä oli myös sen lammen ympärillä. Siihen tyttö istui rannalle ja alkoi laulella, mutta kuulikin samassa soittoa, hyvin kaunista. Sieltä kuului soitto sen lammen toiselta puolelta, ja kun tyttö sinne katsoi, niin näki hän siellä kauniin puutarhan. Ja siellä puutarhan keskellä istui poika ja soitti kannelta. Punainen samettiviitta sillä oli hartioilla ja musta, kiherä tukka valui valkoiselle kaulalle ja sille punaiselle viitalle. Ja se poika oli niin kaunis, ettei tyttö saattanut muualle katsoakaan. Mutta kun sitten pikimmältään katsahti lammelle, niin näki kauniin valkoisen joutsenen uivan siihen rantaan, jossa hän istui. Ja se poika siellä toisella rannalla tuli lähemmäksi ja soitti kannelta ja soittaissaan lauloi hyvin kauniilla äänellä:

Ällös sä tyttöni pelkää
istua joutsenen selkään,
hänpä sun kaunoisen tuo
kaipaavan ystävän luo.

Ja se joutsen tuli sitten aivan sen tytön tykö ja tyttö istui sen joutsenen selkään ja se ui sille toiselle rannalle, jossa se poika oli. Eikä tytöltä kastuneet jalatkaan, kun se joutsen niin sievästi piti selässään ja ui niin tasaisesti. Ja sitten se joutsen vei tytön sen pojan luo ja se poika oli kuninkaanpoika ja se otti tytön morsiamekseen ja vein kuninkaan linnaan, joka oli siinä puutarhan keskellä, ja siellä ne elävät...

Mutta se oli hyvin hyvä tyttö, aina ollut tottelevainen äidilleen.»

Päivä hulmahti paistamaan täydeltä terältään. Valoisaksi muuttui tupa, ja kirkas ikkunan kuva ilmestyi lattialle.

Emäntä avasi tuvan oven, josta raitis, tuoreelle tuoksuva ilma tunki huoneeseen. Kamarista kuului kangaspuitten helske ja kadulta lasten hilpeitä ääniä.