Vaaralla: Luku 3

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Luku 2 Luku 3
Vaaralla
Kirjoittanut Teuvo Pakkala
Luku 4


Liisa on ilkein penikka Vaaralla, sanottiin yleensä. Eikä suinkaan äitinsä sitä vastaan pannut.

»Niin se on», myönsi hän niille, jotka Liisaa hänelle ilkeäksi moittivat, »niin pahankurista lasta ei ole kenelläkään ihmisellä maailmassa».

Ja hän kuritti Liisaa ankarasti hänen pahuuksistaan, niin ankarasti ettei kukaan muu Vaaralla. Sen hän oli kuulut sanottavan ja tiesi itsekin, vaan eipä muilla ollutkaan semmoista lasta.

Tepon isäntä oli syytänyt kerran Latun emäntää, sanonut:

»Sinä rääkkäät lastasi ja sillä sen turmelet.»

Siitä syntyi viha heidän välilleen, niin ettei Latulta käyty Tepolla eikä Tepolta Latulla muut kuin lapset, vaikka Teppo ja Latun emäntä olivat kasvinkumppaneita ja Lattukin oli hyvä tuttu.

Latun emäntä syytti Teppoa että se heidän Liisan oli pilannut. Pienempänä oli Liisa ollut hiljainen, oikea nuhjus. Yksikseen muhjannut päiväkaudet, ettei tiennyt paljon koko lasta olevankaan. Hakemalla saatiin usein hakea loukoista ja saavien takaa ja mistä milloinkin. Vaan suuremmaksi tultuaan kun alkoi Tepolla käydä, niin päivä päivältä tuli rajummaksi. Alkoi kilmuilla kaikki katot ja joka reijät kontata. Siellähän se Tepolla poikaviikarien parissa oppi kaikki konstit. Mitä tahansa tekivät siellä, vaikka verissä päin olisivat tapelleet, niin Teppo ei koskaan kurittanut, ei omiaan, vielä vähemmin muitten. Hyvällä sanalla kehui ohjaavansa. Liisaakin muka torui, vaan toisin vuoroin kehui ja kiitti kupliksi veden päälle. Siitähän se vauhtia sai.

Siihen suuntaan hän ajatteli ja miehelleenkin puhui. Vaikka toisinaan itsekin ajatteli, että hyvällä sanallahan sitä etupäässä pitäisi koettaa kasvattaa lasta, ja tuntui mielessä että on ehkä liiaksi tullut kuritetuksi ja ehkä usein syyttäkin. Tuli ajatelleeksi vielä minkälainen villipeura itse oli lasna. Ja kun Liisa kotosalla oli, niin hyvällä sanalla saikin hänet taipumaan, eikä riitaa tullut juuri koskaan.

»Ehkäpä se siitä todellakin mieltyy vielä, niin kuin Nikkiläkin arvelee», ajatteli Latun emäntä ja oli hyvässä toivossa.

Unehtunut oli taas Liisan ilkeyden teko Mustosen kartanolla, kun se oli siellä nyhtämässä ollut Tolpan Annaa. Puolet siitä oli heti anteeksi annettu, kun vanhemmat ihmiset eivät olleet kieltäneet siitä, paremmin käskeneet. Piiskattu oli kuitenkin Liisaa ja toruttu.

Itkemättä oli äiti torunut eikä ollut valitellut, senpätähden se Liisasta ei tuntunut niinkään kovalta. Paremmin siivolla äänellä ja neuvolla oli sanonut:

»Mikä se on siinä makuna, että sinä et menesty muitten tyttöjen seurassa ja leiki heidän kanssaan. Tyttöhän sinä olet etkä poika.»

Tyttöjen kanssa Liisa oli leikkinytkin mielellään, kun nämä olivat hautajaisilla. Vaan muita heidän leikkejään hän ei viitsinyt leikkiä. Pallilla ja roirosilla ja konkalla eivät tytöt olleet, ja jos joskus olivatkin, niin olivat he niin huonoja, ettei heidän kanssaan viitsinyt Liisa olla, ainakaan enemmän aikaa. Ja pojat häntä aina hakivat joukkoonsa, ja niin tuli sinne mennyksi. Vaan nyt hän oli päättänyt, ettei hän mene, eikä mennytkään. Tyttöjen kanssa hän oli enemmän kuin ennen ja puuhasi ahkerasti hautajaisia. Niitä pidettiin milloin missäkin ja nyt oli semmoiset päätetty pitää Kyttösillan luona ja oikein herrasväen hautajaiset. Variksenmarjoista oli puserrettu mehua ja koottu astioihin, se oli viiniä. Itsekukin oli pyytänyt kotoaan sokuripalan, ja jos joku sai korpunkin, niin sen parempi. Tavaraa kertyi runsaasti, kun ne yhteen kasattiin. Liisan oli äitinsä evästänyt kahdella suurella leipäjuuston palasella.

Kytösillan luona, ulkona kaupungista, jossa sai pojilta paremmin rauhassa olla kuin kaupungissa ja muutenkin oli lystimpi, ja johon suuressa joukossa oli menty ja hyvin toimessa, asetuttiin nyt ja ruvettiin järjestämään. Latun Liisa johti koko hommaa, sillä hän se parhaiten tiesi, kun oli ollut kaksissa hautajaisissa: sisarensa ja veljensä.

Mutta nämä olivat kuitenkin herrashautajaiset. Ja sentähden vieraat pukeutuivat erilailla kuin talonpoikaisiin. Huivit sidottiin, niin että ne olivat kuin hatut, ja hameet kurtattiin niikuin mamselleilla.

Lampan Eedla, jolla oli suuri nukki, oli muka lanssihteerska, hänen miehensä ei ollut muka kotona. Heillä oli tytär Amanda, ja se oli nyt kuollut ja hautajaiset pidettävät. Latun Liisa määräsi kullekin tehtävät. Vimparin Aapon piti hauta kaivaa ja muutamain tyttöjen hankita ruumis, toisten laittaa havumaja puun oksista, johon ruumisarkku pantiin, havuttaa tie haudalle, järjestää hautajaistavarat. Liisa itse kantoi hautajaishuoneeseen kiviä istuimiksi ja liehui sen lisäksi joka paikassa. Kun kaikki oli kuin ollakin piti, meni jokainen muka kotiansa, josta heitä Latun Liisa tuli kutsumaan hautajaisiin. Jokaisen luona hän vakavana ja juhlallisena lausui:

»Terveisiä lannssihteerskalta ja herralta, että olkaa niin hyvä ja tulkaa saattamaan heidän rakasta tytärvainajaansa Amandaa hänen viimeiseen lepokammioonsa.»

»Sanokaa terveisiä ja kiitoksia», vastasi kutsuttu hänkin, niin juhlallisesti että oikein.

Vimparin Aappo kutsuttiin:

»Lanssihteerskalta ja herralta paljon terveisiä pastorille, että olkaa hyvä ja tulkaa saattamaan heidän rakasta tytärvainajaansa Amandaa hänen viimeiseen lepokammioonsa.»

Vaan kun pastori oli vastannut niinkuin muutkin, että sanokaa kiitoksia ja terveisiä, niin rupesi kutsuja aika puuhalla laittamaan pastoria papilliseen pukuun.

Vieraat kokoontuivat yksitellen. He tervehtivät lanssihteerskaa vakavina ja istuivat kädet ristissä. Viimeisenä tuli pastori kapassa ja krajissa. Kappana oli Latun Liisan vyöliina ja krajiksi oli pistetty kaksi paperipalasta, jotka Liisa oli sitä varten tuonut – paljaita jalkoja, rikkinäisiä housuja ja karvalakkia, jotka eivät kuuluneet papilliseen pukuun, varsinkaan näin herrashautajaisissa, ei kukaan huomannutkaan. Kunnioittavaisesti nousivat kaikki istualtaan pastorin tullessa ja pastori tervehti arvokkaasti, lanssihteerska kätellen.

Nyt Liisa toi pienellä lastun palalla sokuripalasia – muka kahvia – ja tarjosi jokaiselle, pastorille ensiksi. Ja kun kahvi oli juotu, niin alkoi hautaustoimitus. Virren värsyn veisattua lähti surusaatto kierrellen ja kaarrellen, että tie tulisi pitemmäksi. Haudalla taas veisattiin virren värsy ja pastori sanoi: »maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman» ja viskasi kolmasti multaa hautaan. Sen enempää hän ei osannut, vaan siellä se väittikin. Kädet silmillä seisoivat saattajat ja lanssihteerska kasteli vähän väliä sylellä silmiään ja pyyhki. Haudalta palattua tarjottiin viiniä ja vieraat lähtivät hyvästellen, niin oli hautajaiset pidetty.

»Eikö ollut lystiä?» kysyi Liisa ja kaikista se oli lystiä ja esiteltiin, että pidettäisiin toisetkin yhtäperää.

Pormestarilta oli muka nyt kuollut lapsi ja joku toinen oli vuorostaan pormestarinna.

Kaikki oli pian taas järjestyksessä. Amanda oli kaivettu haudasta ja lepäsi taas havumajassa pormestarin Tyyrana, valmiina vietäväksi toistamiseen viimeiseen lepokammioonsa. Pormestarinna istui itseään ihaillen suruhuoneessa ja hänen terveisiään kuletti Latun Liisa arvoisille kaupunkilaisille, jotka istuivat metsikössä hajallaan mikä milläkin mättäällä tai kivellä.

Vaan äkkiä hyökkäsi vandaaleja tähän rauhalliseen yhteiskuntaan, jossa mitään aavistamatta vietettiin surujuhlaa, Terilän Heikki ja Lapin Mikko sekä muutamia muita poikia ilmestyi huutaen ja kirkuen paikalle. Terilän Heikki, joka sattui lähemmäksi pormestarin asuntoa ja huomasi pormestarinnan, astui seinän yli katottomaan saliin, ja kun hetken virnisteltyään rouvalle, huomasi viinitynnyrit, niin tyhjensi kohta sisustan suuhunsa yhdestä astiasta ja toisen tarjosi lähimmälle miehelleen, sekä sitten pistelivät sokuri- ja nisupalat päälle. Lapin Mikko oli huomannut Tyyra vainajan ja kohta hän tarttui sitä sääreen ja hihkaisten viskasi ilmaan tähdäten sitä petäjään, jonka oksiin se sekosikin ja jäi sinne. Siitä innostuneina alkoivat toiset hävittää kaikkea mitä hävitettävää luulivat olevan, riehuivat aivan kuin hautajaisviinit olisivat päähän nousseet.

Pormestarinna istui kaiken aikaa vapisten eikä saanut sanaa suustaan. Vasta kun kuuli toisten kirkuvan, niin silloin hänkin päästi kimakan huudon ja syöksyi juoksuun muitten mukaan.

Vaan Latun Liisa kävi kohti poikalaumaa, pystönä kuin ruhtinatar. Muut pojista jouduttausivat pakoon, ainoastaan Heikki ja Mikko jäivät paikoilleen vielä kädet nyrkissä uhkasivat:

»Tuleppa tänne, Litulatu!»

Tyvenesti astui Liisa suru huoneeseen ja katseli mitä jälkeä siellä oli tullut sekä pistäytyi katsomassa Tyyraakin. Mutta nähtyään hävityksen kauhistuksen syöksyi hän kuin raivostunut kohti Mikkoa ja Heikkiä, jotka löysivät jalat alleen. Mikon, joka vähän jälkeen jäi Heikistä, tapasi Liisa ensi askeleilla, tuuppasi siimalleen hiedikkoon ja leipoi siinä hyvän aikaa miestä, joka rääkkyi kuin syötävä.

»Teetkö vasta ilkeyttä?» kysyi Liisa, kun oli tarpeeksi kurittanut entisestä.

»Teetkö vasta?»

»En.»

»Sano vielä toinen kerta!»

»En.»

»Mitä et?»

»Tee.»

»Mitä et tee?»

»Ilkeyttä.»

»No sano kokonaan.»

»En vasta tee ilkeyttä.»

»No sillä puhein pääset nyt. Vaan jos vasta teet jotakin.»

Itkeä nyhertäen läksi Mikko astumaan pois, vaan Heikin luo päästyään kääntyi ja huusi:

»Karhumaija, Karhumaija, poikatyttö, Litulatu.»

Ja Heikki alkoi viskellä kivillä.

Vaan Liisa sydäntyi myös uudelleen ja kuin vihuri kiiti hän poikain jälkeen ja katosi heidän mukanaan metsään.

Muut tytöt kokoontuivat hautajaistaloon, jonne Vimparin Aappokin tuli metsän peitosta, jossa pensaikkoon kätkeytyneenä oli piiloitellut poikain pilkkaa ja raastanut itseltään papilliset merkkinsä. Päivitellen seisoivat kaikki ja katselivat hävityksen jälkiä. Vaan kun Tyyraa menivät katsomaan, niin pääsi itku Lampan Eedlalta, kun sitä ei näkynytkään.

»Sen viskasi Lapin Mikko tuonne puuhun», viittaili entinen pormestarinna.

Siellä se olikin puussa, lehvällä lepäsi vatsallaan, tirkistellen alas puun juurella surevaa joukkoa, ja oli yhtä punaposkinen, silmät suurena ja suu hymyssä kuin aina ruumiinakin. Mutta tyttöjen kävi sääli raukkaa ja Lampan Eedla itki, kun pelkäsi että havut siihen pistävät ja kun kaikin puolin tuntui kamalalta tuon raukan kohtalo. Toiset koettivat lohduttaa sillä, että Liisa antaa niille pojille hyvästi selkään ja kun tulee, niin hakee Utin Ellin, joksi nukkea oikein kutsuttiin.

Liisa palailikin vihdoin takaisin ja verta juoksi nenästä. Oli Heikki viskannut jollakin, joka oli sattunut nenään. Levollisesti hoiteli Liisa nenäänsä ja sitä kädellään puristellessaan katseli ylös Utin Elliä. Säälitti häntäkin tuo raukka tuolla, kun entinen pormestarinna kertoi, miten Mikko oli sen jalasta viskannut sinne. Ja kun nenä herkesi vuotamasta, kapusi hän kohta pelastamaan Elliä, ja tyttöjoukko riemuitsi.

Liisaa miellyttääkseen ja palkitakseen esittelivät kaikki, että vielä leikittäisiin hautajaisia.

Herraspitoja ei voinut nyt pitää, kun oli rosvot kaikki viinit juoneet ja syöneet rinkelit ja sokerit, vaan talonpoikaispidot, joissa mukamasten kahvia tarjottiin ja’ Liisa saisi olla emäntä. Ja niin saatiin kaatunut asia taas kohdalleen.

Talonpoikaishautajaiset olivat yhtä lystit kuin herrashautajaiset, niin että pidettiin semmoiset heti toiset peräkkäin. Ja Liisa hommasi ahkerasti ja täydellä toimella aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Mutta kun hautajaisia oli tarpeeksi pidetty ja leikkipaikalta kotia lähdettiin, niin kuleksi Liisa vakavana kuin aikaihminen hautajaisiin. Ei kuullut toisten tyttöjen pilpatusta eikä vastannut heidän kysymyksiinsä, ja jos vastasikin, niin aivan ajatuksissaan. Toiset tytöt arvasivat asian ja kysyivät:

»Saatko sinä taas piiskoja?»

»Saan, jos tulevat kantelemaan äidille, ja tulevatkin ne. Vaan eivätkö olleet pojat ilkeitä?»

»Olivat», myönnettiin yhdestä suusta.

»Eivätkö sietäneet saada selkäänsä?»

»Sietivät.»

Ja Liisa oli lohdutettu, oli kuin taakka harteilta pudonnut.

»Jos oikein olisi, niin sietäisivät pojat vanhemmiltaan saada nuhteita, eikö niin?» kysyi hän vielä vakuudeksi.

»Joo, ja piiskoja.»

Vakuutettuna siitä, ettei hän ollut väärin tehnyt, kulki Liisa iloiten muitten kanssa. Vaan kotia lähestyessään väheni rohkeus vähentymistään. Kotiportilla pysähtyi hetkiseksi ja levotonna oli mieli.

Jos ovat käyneet äidille kantelemassa ja äiti taas itkee... Vaan hän kertoo äidille asian, miten se oli, ja pyytää anteeksi... Ja hän käypi vaikka Terilällä ja Lapillakin ja pyytää niiltäkin anteeksi, Heikiltä ja Mikolta, jos ei äiti itke... Ja Jumalalta rukoilee anteeksi, jos hän on väärin tehnyt...

Sykkivin sydämin astui Liisa portaita ylös ja arkana avasi oven.

»Jopas sinä sieltä tulet», sanoi äiti kiivaasti ja Lapin emäntä, joka istui sohvalla peräseinällä Mikko vieressä lisäsi:

»Pyydä nyt anteeksi Mikolta, mitä olet sille tehnyt, ja sitten Mikon äidiltä, minulta...»

»Sietää se saada piiskojakin, ei se sillä ole hyvä, että anteeksi pyytää», intosi pauhaavalla äänellä Latun emäntä.

»Piiskoja tietysti, vaan pyydä nyt ensin anteeksi», komensi Lapin emäntä.

Liisa seisoi pystynä ja uhkaavana katsoen silmää räpäyttämättä Mikkoa.

»Pyydä joutuin anteeksi!» komensi äiti ja sysäsi hartioista Liisaa lähemmäksi Mikkoa.

Lapin emäntäkin toimitti Mikkoa lähemmäksi Liisaa, niin että vastakkain seisoivat lähellä toisiaan sovitettavat.

»Pyydä nyt Mikolta anteeksi, kun olet Mikkoa lyönyt», sanoi Latun emäntä.

»Syyttömästi lyönyt», lisäsi Latun emäntä. »Eihän Mikko tehnyt mitään?»

»En», vastasi Mikko kysyttynä.

Liisa samassa töykkäsi Mikkoa, niin että se hoipertui äitinsä syliin.

»Seekatti!» sai vain Liisa sanotuksi ja yhä uhkasi Mikkoa vielä siihen äitinsä syliin kädet nyrkissä.

»Herra Jeesus!», siunasi Lapin emäntä kämmentä lyöden ja päätään heiluttaen.

»Kuule, Liisa!» Ja sen tien meni äitinsä ulos ja palasi piiskakimppu kädessä.

»Jeesus siunaa vitsat, että lapsesta tulisi hyvä ihminen», sanoi äiti nöyrästi rukoilevalla äänellä niinkuin aina, kun hän ryhtyi kurittamaan.

Liisa tiesi, että nyt ei ollut enää mitään muuta toimitusta, kuin että ryhdytään piiskaamaan heti. Hän oli aivan masentuneena, hävetti niin että kuumaksi posket karahti ja mieltä somasti käänsi: se hävetti, kun vieraitten nähden, Lapin emännän ja Mikonkin nähden paljastettiin...

Mutta kun äitinsä tarttui häneen ruvetakseen piiskaamaan, pyörähti Liisa tarttuen äitinsä kaulaan ja koetti kuiskata:

»Piiskataan äiti porstuassa!»

»Niin muka», sanoi Lapin emäntä, joka kuuli hyvästi Liisan pyynnön.

»Ei missään muualla kuin niitten nähden, joitten edessä olet pahoin tehnyt.»

»Äiti kuulkaa ... porstuassa, rakas äiti...»

»Osaakin se», arveli Lapin emäntä.

»No ei kun tässä, sisso!» sanoi äiti, irtautti Liisan kädet kaulastaan ja taivutti Liisaa niskasta alas.

Vaa Liisa pyörähti pois käsistä, kun äiti rupesi paljastamaan, ja karjaisi: »Ei saa!»

»Vaan kun saa!»

»Ei saa!» karjaisi Liisa kahta lujemmin ja poikasi jalkaansa.

»Taivaan Jumala!» siunasi Lapin emäntä.

Latun emäntä tempasi Liisaa kiinni lujalla kädellä, kuori hameet ja piiskasi. Vaan kun hän lopetti ja heitti irti, niin kääntyi Liisa heti Lapin emäntään, polkasi jalkaansa ja väräjävin äänin tikasi»

»Saatana!»

»Kuulitteko! Voi, voi, voi!» päivitteli kauhuissaan vieras.

Latun emäntä kaappasi uudelleen kiinni Liisan, joka teki itkua, vaan taas sai uhkaavan muodon. Piiskattua seisoi hän jäykkänä ja katseli Lapin emäntää uhkaavasti silmästä silmään.

»Kylläpä on, kylläpä on», kummaili Lapin emäntä.

»Semmoinen se on», sanoi Latun emäntä masennuksissaan ja sitten Liisalle komentavasti: »Pyydä nyt anteeksi!»

Silmiään räpäyttämättä seisoi Liisa, ei hievahtanutkaan. Uudet piiskat saatuaan, jotka vastustamatta otti, ja pystyyn päästyään paneutui samaan asemaan ja oli kuin kivettynyt.

»Etkö pyydä vieläkään anteeksi?» kysyi äiti piiskoja huiskuttaen.

»En!» tikasi Liisa jalkaa polkien ja uhaten katsoi vierasta.

»Minua oikein pelottaa sen katse. Kyllä on jo paatunut sydän. Ei tuosta oikia kapine tule», sanoi vieras.

»Ei siitä ihmistä tule, minä olen sen jo monta kertaa itsekin sanonut», lausui Latun emäntä ja rupesi itkemään. »Sitä ei jaksa kurittaakaan niin paljon, että se pehmiäisi. On aivan kuin pahahenki olisi saanut siinä jo niin suuren vallan».

»Kyllä se niin on, ei se muuta ole, ei se ole enää oikia laita, kun sen suustakin puhkeilee julmia kiroussanoja», alkoi selittää Lapin emäntä uskoen, että pahahenki todellakin oli asettunut Liisan sisälle, ja ajatteli, että kastevesi ei varmaankaan ole ollut puhdasta, tai joku muu vajavaisuus ollut kasteessa, tai että kun jostakin pahahenki on manattu ulos, on se pujahtanut lapseen silloin, kun se ei ole vielä ollut kastettu. Ja hän alkoi jo kertoa Latun emännälle jostakin lapsesta, jossa oli pahahenki saanut sijansa. Mutta Latun emäntä kerkesi ruveta puhelemaan Liisalle:

»Sinun ilkeyksistäsi saa myötäänsä kuulla ja saa nähdäkin ja hävetä ihmisten edessä silmänsä täyteen. Muretta saa sinusta kantaa. Ei sinusta hyvää ihmistä tule, sitä ei tarvitse toivoakaan. Muilla on siivot lapset, vaan minulla tuommoinen! Mitä luulet isänkin taas sanovan, kun hän illalla työstä ja kuulee millainen olet ollut?»

Liisa seisoi asemillaan, vaan päänsä oli vaipunut alas ja silmänsä luonut lattiaan. Huulet oli yhteen nipistettyinä.

»Ota sinä esimerkkiä Viion Elsasta», rupesi Lapin emäntäkin neuvomaan unehuttaen ja pahanhengen jutun ja kohta Liisankin neuvomisen alkaen ylistää Viion Elsaa Latun emännälle. »Se Elsa se on erinomainen lapsi.»

»Joo, Elsa on kiltti lapsi», myönsi Latun emäntä.

»Joo. Harvassa niitä on semmoisia. Se on kuin enkeli, niin näöltään kuin tavoiltaankin. Kyllä se ei tee mitään, jossa olisi moitteelle sijaa. Niin puhdas lapsi kuin lähteen silmä. Sitä huvikseen katselee sen hommia ja liikuntoa ja kuuntelee se tuumia. Vaan ei se mahdakaan kauan elää, se on liian hyvä lapsi tähän maailmaan, Jumala kutsuu sen luokseen puhtaana ja viattomana. Jo minä olen sitä ihmetellyt aina, ja kaikkihan sitä ihmettelevät. Se osaakin Viioska niin hyvästi kasvattaa.»

»Hyvin kasvatettuhan se on Elsa», huokasi Latun emäntä. »Ja siivon luontoinen lapsi sitten. Ei sen näe riitelevän koskaan, ei mitään vähintäkään pahaa tekevän. Erinomainen lapsi. Onhan niitä aina joitakuita hyviä.»

»Onhan se hyvä Ojanniemen Marikin», sanoi Liisa, joka kuunnellessaan Elsasta puhuttavan oli unohtanut kaiken muun ja oli kuin ainakin ja siirtyi nyt istumaan tuolille pöydän päähän.

»Niin, Ojanniemen Mari myös», sanoi äiti.

»Joo, Mari on hyvä tyttö, kaunis tyttö, tottelevainen äidilleen niin tottelevainen ja nöyrä. Otappas sinä siitä opiksesi», sanoi Lapin emäntä. »Vertaappas itseäsi siihen. Ajatteleppas oletko nytkin ollut semmoinen kuin Mari. Mari ei toki koskaan tappelisi niinkuin sinä, polkisi jalkaa kun kuritetaan ja noituisi.»

»Meneppäs nyt sinä pyytämään anteeksi, pyydä nyt kaikilta, Mikolta ensiksi», kehotteli äiti uudelleen.

Liisa painoi silmänsä alas. Teki mieli pyytää, vaan hävetti.

»Tule nyt ensin pyytämään Mikolta, jota sinä olet lyönyt, ja sitten äidiltäsi, kun olet vastustellut äitiäsi ja noitunut», sanoi Lapin emäntä.

»Niin ja Mikon äidiltä myös, jonka kuullen olet pahanilkinen ollut. Mene nyt.»

»Tule nyt.»

»Mene, mene.»

Odotettiin, vaan Liisa ei liikahtanut, painoi päänsä syvempään.

»Ei, ei ole vielä saanut tarpeeksi kuria», arveli Lapin emäntä.

»Mene nyt heti.»

»Ei, eihän se rupea, näkeehän sen. Se haluaa vielä piiskoja.»

»Haluatko sinä vielä! Menetkö vai pitääkö vielä piiskata? Mene nyt tai äiti piiskaa.»

Liisa kohotti päänsä ja syrjäsilmällä katseli äitiä.

»Jo on taas uhkaavan näköinen», sanoi vieras.

»Sinä haluat siis piiskoja?» Ja äiti otti taas käsille Liisan, ja kun ei ollut apua sittenkään, niin siunasi hän piiskat ja kuritti Liisaa.

Piiskauksen jäljestä taas koeteltiin anteeksi pyytämään saada. Vietiin lähelle Mikkoa ja pantiin Liisan kädet Mikon kaulaan, vaan Liisa riuhtaisi kätensä irti ja jäi syrjäkarein seisomaan ja vihaisesti silmäili Mikkoa. Ja kun yhä pakotettiin vain anteeksi pyytämään niin sanoi Liisa:

»Nokan alustakin märkänä, turjakkeella.»

Latun emäntä oli nauruun purskahtaa, vaan sai pidätetyksi toki, kun Lapin emäntä suuttuneella äänellä rupesi Liisalle pauhaamaan pyyhkiessään Mikon nokkaa vyöliinaansa.

»En minä saa sitä taipumaan», sanoi Latun emäntä.

»Antaa olla iltaan asti, kun isä tulee kotia. Pannaan Liisa siihen asti arestiin. Saat nyt mennä konttuuriin ja olla siellä yksinäsi ajattelemassa miten pahanilkinen olet ollut.»

Itkien rupesi Liisa vastustelemaan. Koskaan ei oltu häntä arestiin pantu, ja se tuntui nyt kauhealta.

»Jaa, jaa, ei se auta», sanoi äiti, eikä siinä auttanut mikään, konttuuriin sulki hänet äiti.

Liisaa pelotti kauheasti, kun ajatteli siitä pahasta hengestä, josta oli puhuttu, ja että hänestä tulee huono ihminen. Hän koetti rynkyttää ovea auki pois päästäkseen. Vaan äiti kävi kieltämässä uhaten pitää yönkin, jos ei ole hiljaa.

Kun sitten silmät tottuivat vähän, niin ei pimeä kovin ollutkaan konttuurissa. Tyynesti istahti hän vintin rappusille ja itki siinä hyvät itkut, ja kun mieli oli siksi sulautunut, että ajatus juosta alkoi, mietti hän, että jos pääsisi vaikka karkaamalla, niin menisi Tepolle ja selittäisi Tepon isännälle ja emännälle asian ja kysyisi, onko hänessä paha henki ja tuleeko hänestä huono ihminen.

Ja hän rukoilisi sitten niin hartaasti, niin, niin, niin hartaasti Jumalalta anteeksi... Vaan ei Mikolta eikä Lapin emännältä...

Hän tunsi niitä kohtaan ankaraa vihaa. Ja melkeinpä äitiäkin kohtaan.

Hän menisi metsään ja eksyisi sinne ja kuolisi, niin äiti saisi itkeä...

Hän katseli ylös vintille ja nousi sinne sitten, käveli ihan perälle hyvin hiljaa ja seinävierelle pani maata.

Siinä nukkuu hän vaikka kuinka kauan, niin kauan, että nälkään kuolee, ja kun isä ja äiti tulevat hakemaan, niin hän on kuollut ja saavat sitten itkeä ja Jannekin saa merellä itkeä...

Ja Liisa itse purkautui itkemään, itki kauan sydämensä pohjasta, kunnes kuivui kyynelten lähteet. Vaan sitten tuntui hyvälle ja oli hauska olla.

Maatessaan siinä katseli hän pienestä ikkunan reijästä sinistä taivasta ja valkoisia pilviä, jotka hiljakseen kulkivat siellä hyvin korkealla. Jos hän tulisi sairaaksi, niin rukoilisi Jumalaa, että pian kuolisi ja pääsisi taivaaseen. Hän ei huolisi kenestäkään. Yksinään olisi ja hyppisi taivaasta noille pilville...

Siinä hänen kuvitellessaan tuli Matti Uni ja kietoi Liisan ajatukset verkkoonsa sekä painoi hänen silmänsä umpeen.

Latun emäntä vieraitten mentyä jäi mietteisiinsä. Ei se tainnut olla hyväksi tuommoinen paljo kurituskaan. Ja saattaahan niissä muissakin lapsissa olla syytä. Vaikka eihän tuota tiedä, sillä Tepolla kun on niitten poikaviikarien kanssa melskannut ja oppinut. Pahasydäminen se on. Ei se ennen ole noin julkeasti noitunutkaan kuin nyt.

Ja huoleksi paneutui. Varsinkin kun vertasi Viion Elsaan, niin kovin oli julkea Liisan käytös.

Kun sillä jo on tuommoiset tavat, mitä sitten, kun se tulee vanhemmaksi. Ei tiedä vaikka tulisi...

»Hyvä Jumala varjele! mikä se semmoisia ajatuksia mieleen tuopikaan.»

Vaan ihmekö oli, jos tulivat, kun näki myötäänsä ihmisten lapsia, jotka sille jäljelle olivat joutuneet. Ja kun Liisalla oli niin pahat vinkeet jo, ja kaikki sanoivat, että oikeaa ihmistä ei Liisasta tule...

Latun emännän mieleen tuli Viion lesken puhe Tolpan Annasta. Ehkäpä Jumala näin nyt rankaisee häntä Liisan kautta. Antaa hänelle samanlaisen palkan kuin Kreetalle. Ja Latun emäntää kauhistutti ajatus.

»Herra Jumala, elä rankaise minua vihasi jälkeen ja ansioni mukaan!»

Mutta syytönhän Liisa olisi vielä? Millä hän olisi ansainnut sen rangaistuksen kuin Tolpan Anna?

»Minä etsiskelen isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen», lausui hän ääneen.

Mutta millä hän olisi rikkonut Jumalan mielen enemmän kuin muutkaan. Niin no, millä Kreetakaan?

Ja rohkea ja jänteväluontoinen Latun emäntä pelkäsi niin, että jäsenet vapisivat.

Jos häneltä menisi mies, poika, koko onnellinen elämä, ja Liisa joutuisi huonolle jälelle.

Hänen piti lähteä taas pistäytymään Nikkilään.

»En minä tiedä, mihin minä joudun sen tytön kanssa», sanoi hän valittaen ja selitti, mikä muokka se on taas ollut.

»No, elä sinä niin huolehdi», sanoi Nikkilä. »Kyllä se Liisa siitä mieltyy. Ja muistappas itseäsi millainen rajupää olit. Monta selkäsaunaa minäkin sinulta sain, eikä sinusta silti ole kovinkaan huono tullut», sanoi hän hymyillen.

»Kovinkaan huono», toisti Nikkilän emäntä nauraen ja vakuutti hänkin omasta puolestaan, että kyllä Liisa mieltyy vielä.

»Ei se nyt niin iso asia ole, jos Liisa on tapellut ja poikia vähän kurittanut. Tottapa siihen on jotakin syytä ollut: pojat ovat vallattomia. Antaa lasten sopia keskenään. Nehän ne parhaiten tietävät asiansa. Vanhempi, joka syrjästä sekaantuu eikä tiedä asioista eikä ymmärräkään, tuomitsee väärin. Minä uskon, että Liisa on kerrassaan kelpo tyttö, ja usko sinäkin se, anna muitten sanoa mitä tahansa», vakuutti Nikkilä.

»Hyväähän sitä mielellään uskoisi lapsestaan kukin, toivoisi parasta, niinpä minäkin. Vaan usein joudun ajattelemaan pahaa, se kun on Liisa semmoinen, ettei toista maailmassa niin pahantapaista», arveli yhä emäntä.

»Se nyt on satu, että Liisa on maailman pahinta. Ja taitaapa sitä olla huolta itsekullakin vanhemmalla, olipa lapsi kuin hyvä tahansa.»

»No ei suinkaan tarvitse huolehtia sellaisesta lapsesta kuin tuo Viion Elsakin on».

»Elä sano sitä», sanoi vakavasti Nikkilä. »Minä luulen, että Viioska hyvinkin huolehtii. Viioska on viisas ihminen, kyllä se ymmärtää huolehtia. Elsa on hyvä lapsi ja kaunis. Se on kuin timantti – vaan niitä timantteja juuri mieluummin ryöstetään. Ei ne huonot ihmiset ole huonoja lapsia olleet, ne ovat paraita olleet».

»Paraat ja kauniimmat», arveli Nikkilän emäntä.

»Niin, niinpä se taitaa olla», arveli Latun emäntä ja ajatteli, että Tolpan Anna, Lammin Kaisa, Lehtisen Helena ja ketä vain muisti, olivat kauniita ihmisiä. Tolpan Annan hän ainakin tiesi olleen kerrassaan kelpo tytön. Ja hänestä nyt tuntui oikein hyvälle, että Liisa ei ollut kaunis, vaikka usein oli sitä moittinut, että kun Liisan piti tulla häneen eikä isäänsä, joka oli kaunis mies.

Lohdutetuin mielin lähti Latun emäntä. Se oli kaikki niin vakuuttavaa ja todelta tuntui, mitä Nikkilä sanoi. Viisaana miehenä häntä pidettiinkin Vaaralla ja viisas hän onkin. Kyllä kaikki suunsa tukkivat ennen miesjoukossa, kun Nikkilä rupesi puhumaan, eikä siinä ollut muilla korjaamista hänen puheessaan. Kova onni, että hänen piti joutua tuolla tavoin elämäänsä viettämään. Ja kunpa saisi noinkaan olla, vaan jos joutuu köyhäinhoitoon, ja sinnehän ne joutuvat, eihän ne miten voi kauan omin voimin toimeen tulla, kun ei ole kuin se emäntä raukka siinä ansaitsijana ja hänkin hyvin jo hitaaksi käynyt. Silmät näkyy huononevan ja niin se on muutenkin vanhentunut.

Mitähän varten Jumala niitäkin on niin kovasti rangaissut? Jos olisi se heidän poikansa edes saanut elää, niin huolettomina saisivat elämänsä iltaansa odottaa. Tahi Nikkilä siltä tapaturmalta suojautunut.

Vasta kotia päästyään muisti Latun emäntä oman kohtansa. Hän oli taas vakuutettu, että kyllä Liisa mieltyy ja ettei se niin paha lapsi ole. Mutta mielensä oli masennuksissa. Hänellä ei ollut kyllä enää tuollainen polttava hätä, vaan niin alakuloinen hän oli, että melkein oli itkeä. Tuntui niin pahalta ja painavalta.

Tuo Nikkilän joukko raukka. Sillä emännällä jää silmään tulossa ... ja Nikkilässä vain luu ja nahka.

»Auta hyvä Jumala heitä», lausui hän heistä ajatellessaan, ja jos siitä saikin lohdutusta, niin ajatteli noita paraita ja kauniimpia lapsia.

»Hyvä Jumala, varjele heitä siltä tieltä», lausui hän huoaten, ja heltyneenä, mieli pehmoisena kuin vaha, lähti hän Liisaa kutsumaan.

Vaan Liisa oli omilla teillään.

Herättyään unestaan ja selvittyään, missä hän oli ja mitä varten, painui mielensä alasyrjälle. Mutta ulkoa kun kuului iloisia ääniä, niin siirtyi hän ikkunareijän ääreen katselemaan ulos, ja kun sinne huomio kiintyi, poistui noloisuuskin mielestä.

Kadulla kulkevat ihmiset näyttivät pieniltä ja somilta. Ja lapset, jotka leikkivät tuolla hiekassa ja kenturalla, olivat kuin pienen pieniä myttyjä. Mutta vasta somalta näyttivät pojat, jotka pallilla olivat tuolla kaupungin laidassa kenturalla. Pieniltä näyttivät. Ei erottanut toista toisestaan muuten kuin liikunnan mallista. Niitten huuto kuului kyllä ja hyvästi saattoi seurata leikin menoa. Somalle ja lystille näytti.

»Nyt lyöpi Kerttulan Kalle. Se on poikaa lyömään. Omalla lyönnillään se aina juoksee. Nyt Terilän Heikki. Se on huono lyömään, vaikka on suuri poika. Ka, taisipa saada pallin liikkeelle, koska lähti juoksemaan. Eikö mitä, vaan se lähti muuten ... mutta jos menettää linnan... Joo menettipään kuin menettikin, koska kaikki ulkopuolue kerääntyi linnoihin. Semmoinen se on se Heikki. Se aina menettää linnan tahallaan, vaan jos muut menettävät vahingossa, niin haukkuu ja räkyää ja pienempiään pieksääkin. Seekatti, jos minä olisin ollut... Nyt lyöpi Karin Samppa. Se on tenava pojaksi. Paras lyöjä. Lapin Mikko ottaa tuolla koppia. Mikon kouraan tarttuu, se ottaa jos kuin korkealta, karutsapalliakin se ottaa... Eipä saanut, koska Terilän Heikki sitä tarjottelee... Sen läskikäpälä, huusi Heikki. Niin mikä hän itse on? Vaan aina sen pitää muita sortaa... Peijakas, kun minä olisin!»

Ja Liisa katseli ikkunasta seinää pitkin ulos.

Kiviä on ja kova maa.

Vaan jos pääsisi katolle.

Ei voinut kurkottaa niin pitkälle, että olisi saanut päätylaudasta kiinni. Vaan hän työntyi takaperin ulos ikkunasta, varpain varauksiin nojasi, ja kun niin oli ulos päässyt, niin kohosi taas ikkunan pielestä pitäen, sai nyt päätylaudasta kiinni ja nousi seisomaan ikkunan laitahirrelle. Siitä kiepsahti katolle, solan yli hyppäsi naapurin puuvajan katolle ja sieltä pihalle ja juoksujalassa pallinlyöntipaikalle.

Mielessä kiehui vain Terilän Heikin vääryyden teko, kun menetti linnan ja muita uhkaa, jos eivät saa koppia, vaikka itse ei saa koskaan.

Pojat riemuhuudoin ottivat vastaan Liisan.

»Joku pois ja Latun Liisa sijaan!» huudettiin.

»Tule meidän puolelle.»

»Tule vainkin meidän puolelle!»

»Tule meidän puolelle, pannaan Lapin Mikko pois», sanoi Terilän Heikki. »Mikko kun kävi kantelemassa äidillesikin.»

Mikko jo alkoi väistyä paikoiltaan.

»Elä mene Mikko, ollaan me yhdellä puolen», sanoi Liisa, kun aina muulloinkin halusi olla samalla puolen kuin Mikko, kun Mikko oli hyvä koppia ottamaan. Mitään entisiä vihoja hänellä ei ollut, aivan kuin ei olisi muistanutkaan. Mitäpä niissä olikaan muistelemista.

»Terilän Heikki pois», sanoi hän.

»Terilän Heikki pois», huusivat kaikki kuin yhdestä suusta.

Ja pallin lyönti alkoi nyt eri innolla, eikä kukaan uskaltanut vääryyttä tehdä eikä pienempiään sortaa, eikä haluttanutkaan kellään. Säännöllisesti kävi kaikki, ei pienintä intostakaan ollut, ja hauskaa oli.

Tehtaat kun huutaa alkoivat ja muissa työpaikoissa kellot soida, heittivät pojat leikkinsä. Silloin isät töistä tulivat, pienemmät lapset leikkipaikoiltaan lähtivät kukin isäänsä vastaan, ja isommat kerääntyivät kotia höyryävän ruuan ääreen, odottamaan ikävällä milloin pääsee ruuan kimppuun.

Vaan Liisa lähti Tepolla käymään ensiksi. Ei pelottanut häntä, vaan muuten tuntui niin pahalle mielessä, ettei saattanut kotia mennä.

»No mikä sitä Liisaa vaivaa?» kysyi Teppo, joka juuri tuli kotia ja istuutui syömään. »Kovinhan sinä olet vakava.»

»Niin, kun me olimme hautajaisilla, niin tuli poikia ja joivat meidän viinit ja söivät sokerit ja nisut ja nakkasivat pormestarinnan Tyyran puuhun ja särkivät kaikki.»

»Ohhohhoh! Sepä on ollut hävitystä. Kylläpä tekivät pojat pahasti.»

»Niin», ja Liisa kertoi sitten asian menon kaikki järjestään, miten hän noituikin kotona.

»Kylläpä olet ollut pahanaikainen. Jos on ollut syytä muissakin, niin on ollut sinussakin. Ai, ai Liisa, kun olet tehnyt pahasti. Ajatteleppas äiti raukkaasi, miten se on pahoillaan ja murehtii, ja isäsikin, jolle äitisi varmaankin on kertonut. Eikös äitisi itkenyt?»

»Itki.»

»Niin no. Voi Liisa kulta, kun olet ollut paha.»

Liisa vakavana istui tuolin nurkalla alla päin ja kostein silmin alta kulmain katseli vuoroon Teppoa vuoroon emäntää ja Iikkaakin, joka niin tyytyväisenä söi siellä pöydän takana isänsä ja äitinsä keskellä.

»Etkös ole tehnyt pahasti?» kysyi Teppo jonkun ajan annettuaan Liisalle mietintöaikaa.

»Olen minä kyllä.»

»No, mene sitten ja pyydä kauniisti anteeksi.»

Liisa lähti heti ja kiireellä aivan kuin olisi hänelle pistetty jotakin käteen ja sanottu: tuossa on, vie tuo joutuin kotia eläkä suinkaan pudota.

Vaan se putosi kuitenkin. Kun hän tuli sisään, jossa isä ja äiti istuivat syömässä, niin isä ilvehtien kysyi:

»Missäs se meidän mamselli on ollut?»

»Lennossa», vastasi Liisa ja istuutui syömään hilpeällä mielellä.

Niinhän se aina kävi, että kun hän Tepolta lähti katuvaisella mielellä ja täydessä aikeessa pyytää anteeksi pahuutensa, jäi se tekemättä äidin ankaruuden takia tai isän leikkiin unehtui.

Mutta koskaan ei jäänyt pyytämättä Jumalalta anteeksi maata pannessaan. Niinpä hän nytkin teki ja kääri sitten hellästi kätensä äidin kaulaan ja nukkui.