Vaaralla: Luku 5

Luku 4

Luku 5 Vaaralla Kirjoittanut Teuvo Pakkala

Luku 6

Elsaa tarttui joku kiinni käsivarresta ja puristi kipeästi, vaan Elsa säikähti ettei uskaltanut huutaakaan, kyyristyi ja seisoi taakseen katsomatta.

»Sinä aika vauhake olet», kuului tuttu, Latun Liisan huutava ääni. »Kun menee töröttää, vaikka minä huusin. Etkö kuullut?»

»En.»

»Herra nähköön sinua, nahkakorva! Ja minä rääkyin, minkä sielu sieti.»

»Eivätkö toisetkaan ole vielä menneet?»

»Jo apposten aikoja, vaan minä kävin Vimparin Aappoa käskemässä, ja se oli kerennyt mennä kerjuulle, niin piti lähteä sitä hakea humppasemaan. Sain käydä varmaankin kymmenessä kartanossa vahtailemassa. Lindholmin luona tapasin – tiedätkös sinä missä Lindholmi on? Se on siellä hiidessä, toisessa päässä kaupunkia. Siellä tapasin, ja lupasi Aappo tulevansa, kun vielä vähän saa paloja lisää, jo sillä olikin vasu puolillaan. – Sitten kun minä lähdin karistamaan, niin voi sun turkanen, kun minä tulin, häntä torvella vilistin. – Jeesus kun on kuuma. Koetteleppas minun poskiani ... ja kaulaa ... ja katso eikö ole selästä leninki märkänä.»

»Ja varpaastasi veri tulee!»

»Kiveen löin, vaan ei se tapa. – Katsohan, minulla on kaksi näin suurta palasta nisuleipää, sain kun vein Viitasen hevosen laitumelle aamulla. Minä vein sen sinne Rommakon rannalle. Kuivalan Janne vei samalla kertaa Heikkilän hevosta. Me kun laukotimme Nuottaniemellä, niin ei kestänyt Heikkilän tamma Viitasen mustalle, ei yrittääkään. Seekatti kun se meni vihaisesti, vedet silmiin tuli minulta, vaan minä rapsin vain suitsiperillä kahta puolta. Vaan vielä parempi menijä oli Ketolan viimevuotinen ruuna, jonka Ketola möi joulumarkkinoilla torniolaisille. – Kuule, onko sinulla sokeria?»

»Ei minulla ole.»

»Seekatti! Miks’et ottanut? Muilla tytöillä on.»

»En minä tiennyt...»

»Tiesithän sinä, kun eilen illalla sanottiin, että lähdetään Karjansillan taakse hiekkatöyräälle hautajaisille ja jokaisen pitää ottaa sokeria.»

»Ei sitä olisi tainnut äidillä ollakaan.»

»No, se on eri asia. Saat minulta, pannaan tämä kahtia», ja Liisa puraisi sokerihitusesta puolet Elsalle.

Elsa otti vastenmielisesti tarjotun annin. Hän pelkäsi taas kovasti Liisaa, kun he olivat kahden. Se oli niin suuri ja voimakkaan näköinen siinä hänen rinnallaa.

Kontinkankaan kuvetta kulki metsätie Karjansillalle. Mutta siellä kankaalla oli Tolo Mikko kivenhakkuussa ja tytöt pelkäsivät Mikkoa. Siitä kerrottiin kaikenmoista, että se on hirveän ruma, sillä on ainoastaan yksi silmä keskellä otsaa ja kasvot aivan mustat ja se syö sisiliskoja. Kauheinta kuitenkin oli, että se oli linnan lukkari. Samoin pelkäsivät he Kivelän Ristoa, kun Mikko asui Kivelässä ja Risto joka päivä kävi Mikolle kahvin viennissä ja oli sorakieli. Tytöt kiersivät aina Kontinkangasta kuin kauhupaikkaa ainakin, kaartivat kaukaa peltojen taitse. Ja niin etäältä eivät kiertäneet, etteivät olisi pelonalaisina kankaalle tähystelleet. Mutta Latun Liisa teki niinkuin pojat, kulki tietä suoraan kankaan kuvetta ja uskalsi mennä metsäänkin.

Kerran oli Liisa, kun he Ojanniemen Marin kanssa olivat kahden menneet Karjansillalle, ottanut Marin syliinsä ja kantanut väkisten tietä ja käyttänyt metsässäkin. Elsa pelkäsi samaa, ja kun Liisa lähti astua reuhottamaan tietä, seurasi Elsa kuin tunnotonna jäljessä.

Kolkutus jo kuului. Elsaa pelotti, kun Liisa puheli kovalla äänellä. Vaan kun tien ojelmukseen tulivat ja Risto näkyi kulkevan siellä edellä, niin vavahti Elsa säikähdyksestä, sydän rupesi lyömään ja hän tarttui Liisaa käteen ja henkeään pidätti.

Kahviputelli kainalossa asteli Risto, tallusteli ja tuumaili itsekseen. Katseli taivaalle ja puitten latvoihin, pysähtyi tarkastelemaan muuatta isoa kiveä tien vierellä. Sitä jonkun aikaa silmäiltyään lähti hän astelemaan ja viittaili ja puhella pulpatti ja yhtäkkiä kyykistyi tarkastelemaan muuatta muurahaiskekoa ja heitteli havuneuloja siihen. Mutta kun huomasi tytöt jäljessään, heittäytyi hän äänettömäksi, poikkesi tieltä ja painui kiireesti metsään.

Liisa nauroi ja esitteli, että ruvettaisiin härnäämään Ristoa.

»Voi ei ruveta», kielteli Elsa pelästyksissään ja rukoillen, »kuule, ei ruveta, Liisa rakas».

Mutta varsin vain sentähden, kun Elsaa pelotti, Liisa alkoi hokea miten pojatkin hokivat:

»Rlisto rlukka mene rlukkiisia rluumenia rlautapohja rleellä rliihestä noutamaan.»

Liisa hoki sitä niin kauan kuin Ristoa vähänkään vilahteli puitten välistä ja aina kovemmalla äänellä. Vasta kun kerrassaan näkyvistä häipyi, katosi metsän peittoon, herkesi Liisakin huudettuaan vielä kerran ja lujasti.

Elsa oli alussa kuin jähmetyksissä, vaan sitten purskahti häneltä itku.

»Jos vain Tolo Mikko tulee, niin minä sanon, että sinä se olit, joka härnäsit Ristoa», tirskui Elsa ja uskoikin, että jos Tolo Mikko tulee, niin se ei tee hänelle pahaa kun hän on ollut siivolla.

»Sano, sano. Minä raskin sanoa itsekin. Antaapa tulla niin minä sanon, että Tolo Mikko, tölö nokka, Tolo Mikko, tölö nokka.» Ja Liisa alkoi hokea sitä lujalla äänellä lähettääkseensä kivenhakkaajan kuultaviin sanansa.

Elsa ei enää tyytynyt kävelemään, vaan lähti juosta silpomaan minkä ennätti sydän kurkussa. Juoksi kankaan toiseen laitaan saakka, ettei kolkutusta kuulunut.

Siellä vasta saattoi hän vapaasti hengittää, vaan sydän löi kiivaasti. Ja hän tunsi vihaa Liisaa kohtaan ja toivoi hänelle pahaa. Toivoi, että Tolo Mikko tulisi ja veisi Liisan vaikka iäksi. Eikä hän enää välittänyt, vaikka Liisasta olisi tullutkin huono ihminen. Hän sanoikin Liisalle kuin toivotuksena:

»Sinusta tulee huono ihminen.»

Sitä ei ollut Liisalle vielä muut sanoneet kuin akat ja niitten puheisiin hän oli jo paatunut, niin ettei niistä juuri välittänyt muuta kuin illalla aina pelotti. Elsan puhe oli aivan kuin joku poika olisi häntä arvaamatta takaapäin niskaan lyönyt, ja sentähden hän äkkiä synkistyi, puristi nyrkkiänsä ja ojenteli Elsaa kohti, joka seisoi kyyristyksissään ja yhdessä kohti kuin olisi kivettynyt.

»Jos minä sivaltaisin sinua, niin ei jäisi kuin märkä sija», sanoi Liisa hammasta purren.

Siinä seisoivat vastatusten vähän aikaa, vaan lopulta Liisa purskahti kovaan itkuun.

»Se on vale, että minusta tulee huono ihminen, se on vale. Sinä valehtelet ja kaikki valehtelevat.»

Nyrkeillä silmiään hieroi ja intti ehtimiseen valeeksi, itkien sydämensä pohjasta.

Elsan rupesi käymään sääliksi Liisaa ja kaduttamaan ja häpeämään sanojaan. Hän koetti jotakin Liisalle puhuakin hyvitykseksi, vaan Liisa ei kuunnellut enää, astui kiivaasti tietä ja itki ääneen.

Lähempänä Karjansiltaa poikkesi Elsa tieltä ja kulki metsää kiertääkseen Talluksen riihen luona olevaa suurta kiveä, jonka takana usein oli herraspoikia, Montinin Jori ja Fågelbergin pojat väijymässä ja syöksyivät sieltä yhtäkkiä ja kun kiinni saivat, niin suutelivat ja puhuivat muuta rumaa. Ja se oli sitä pahempi, kun tytöt pelkäsivät, että siitä tulee huonoksi ihmiseksi, jos herraspojat saavat suudella. Niin oli Lampan Eedla kuullut äitinsä kerran puhuvan ja Eedla sen selitti muille ja muut sen uskoivat todeksi. Mutta jotakin oli Eedla myös kertonut, että jos heti pesee suunsa, heti paikalla, niin ei tulekaan.

Kerran oli Fågelbergin Fredrikki saanut Limmin Jennin kiinni ja suudellut, vaan kun Jenni pääsi irti ja juoksi pakoon ja oli heti löytänyt muutamassa mättään kolossa vettä ja siinä pessyt, niin oli auttanut. Öisin oli hän kyllä pahoja unia nähnyt, kerran hyvin pahaa, että oli huutamaan yöllä ruvennut, vaan kun äitinsä oli siunannut, niin ei ollut sitten sen perästä nähnyt semmoista unta. Niin kerrottiin ja kauheasti pelättiin herraspoikia.

Elsa tähysti Liisan kulkua ja pelkäsi, odotti joka silmänräpäys, että nyt sieltä syöksevät pojat esiin. Ja itse hän kulki varoen, vaikka niin etäältä kiersi, ja oli valmiina pakoon. Vaan yhtäkkiä ilmestyivät hänen eteensä Tepon Iikka ja Lahdenperän Santeri, jotka nousivat katajapehkon takaa. Siinä seisoivat he nyt vastatusten katsellen toisiaan silmästä sisään, Elsa pelonalaisena, Iikka naurusuin, mutta Santeri kädet nyrkissä ja uhkaavana alkoi:

»Miksi sinä minua kerran härnäsit?»

»En minä ole sinua koskaan härnännyt...» koetti Elsa sanoa, vaan Santeri samassa pukkasi Elsaa niskaan, niin että Elsa silmälleen lankesi.

»Vieläkö vasta härnäät? Häh? Vieläkö vasta?» teuhusi Santeri innoissaan ja painoi Elsaa niskasta maahan.

Elsa luuli, että hän kuolee ihan heti, kun santaakin meni suu täyteen, eikä tahtonut saattaa hengittää. Vaan yhtäkkiä tunsi hän painon kohoavan päältään, Santerin kouran irtaantuvan niskastaan ja kuuli Santerin kimeästi rääkkyvän. Ja kun hän jaloilleen pääsi, näki hän Liisan pyörittävän Santeria ja Santerin sitten syöksyvän pakoon ja yhä rääkkyvän kuin syötävä.

Liisa tuli sitten Iikan luo ja tarttui Iikan rintapieluksiin.

»Miksi sinä, Iikka, annoit Santerin lyödä Elsaa?»

»Mitähän Elsakin on härnännyt Santeria.»

»Se on vale, ja jos olisinkin, niin Santeri on semmoinen, että se haukkuu kaikkia. Oletko sinä Elsa koskaan härnännyt sitä?»

»En.»

»Niin no! Mitäs sinä pieksätit Elsasta? Häh?»

Siinä syntyi kova ottelu, jota Elsa vapisten ja itkien katseli.

Ottelevat kaatuivat molemmat, Liisa alle. Elsa sen verran ymmärsi, että Liisa tappiolla on, ja itki yhä katkerammin hädissään eikä osannut mitään tehdä avuksi. Hetken perästä nousivat ylös, vaan Liisa tarttui uudestaan kiinni ja syntyi entistään ankarampi nujakka. Iikka nyt sortui allekynsin ja Liisa istuallaan Iikan päällä läiski ja taputteli minkä kerkesi.

Kun vihdoin erosivat, niin Iikka poismennessään haikeasti itki.

»Elä huoli Liisa.»

Liisa ei ollut enää kuulevinaankaan Iikkaa, lähti vain sanatonna astumaan matkansa mukaan.

Aivan kankaan laidassa nousi Santeri pensaikosta, puljautui kuin vesilintu sukkelosta ja alkoi:

»Tuleppas tänne Latun Liisa, karhumaija, poikatyttö, litulatu, litulatu...»

»Seekatti! Menenkö ja vähän hatuutan?» kysyi Liisa kääntyen takaisin ja oli nyrkit puristuksissa.

»Elä mene», pyysi Elsa, joka vielä pelkäsi, että jalat tutisi.

»Odottakoonpa. Satuthan kerran kautta kulkemaan, niin pysäytän ja kysyn, kenen olet poika», uhkaili Liisa.

Sen kanssa he lähtivät taas matkaansa päin. Liisa kyseli oliko Elsa loukkaantunut ja kuleksi sitten äänetönnä ja allapäin.

Elsa olisi suonut taas Liisalle kaikkea hyvää ja koetti kaikin tavoin miellyttää häntä.

»Saa kai niitä härnätäkin Ristoa ja Mikkoa, kun ne ovat semmoisia», sanoi Elsa.

Liisa ei puhunut mitään, ajatteli vain itsekseen, että hän kysyy Tepolta sitä, ja mietteissään asteli puhumatta sanaakaan.

»Vaan jos Iikka käypi kantelemassa äidillesi?» arveli Elsa vihdoin äänettömyyden katkaisten.

»Ei käy. Iikka ei ole niitä poikia. Isälleen se kyllä sanoo, vaan isänsä toruu – toruu se minuakin...»

Liisa painui taas äänettömäksi miettimään ja sitten omaksi puolustuksekseen arveli:

»Mitähän Iikka antoi Santerin tehdä ilkeyttä, Iikka suurempi poika ja ymmärtäväisempi, että olisi voinut kieltää Santeria», selitti Liisa aivan kuin olisi kuullut vanhain ihmisten puhuvan.

Mutta ei hän sittenkään saanut tyydytetyksi täydellisesti itseään. Hän katseli jälkeensä, että jos näkyisi Iikkaa, niin hän sanoisi, että sovitaan pois Iikka.

»Sen Santerin olisi sietänyt saada, se on semmoinen että se on aina pienempäinsä niskassa ilman mitään syytä», selitti Liisa.

Leikkipaikka oli jo lähellä. Tuolla näkyi hiekkatöyräs vähän matkan päässä ja siellä tytöt leikkivät. Ne panivat kuperkeikkaa töyrästä alas. Rinnakkain lähtivät töyräältä, huiskahtelivat sikin sokin, että jalkoja oli pystyssä kuin torrakoita. Yhteen myttyyn keräytyivät rinteen alle ja siitä kun selvisivät jaloilleen, niin alkoi semmoinen ilon metakka, nauru ja huuto. Sitten taas rinnettä ylös ja huiskeikkaa alas.

Liisa pysäytti toverinsa ja kysyi:

»Eiköstään minusta tule huono ihminen?»

»Ei», vastasi Elsa empimättä ja vakuuttavasti ja hävetti häntä nyt mahdottomasti, että oli sanonut Liisalle äsken niin.

»Kun rukoilee Jumalaa, niin eihän tule?»

»Ei.»

»Minäpä rukoilen aina. Ja minä tykkään sinusta.»

»Liisa ja Elsa», huudettiin tyttöjoukosta.

Semmoinen ilon puuska tapasi molemmat, niin Elsan kuin Liisankin, että kohoksi maasta kiskasi. Liisa sieppasi Elsaa kädestä ja molemmat lähtivät kuin tuulispää olisi heidät temmannut. Hyppyä juoksivat ja Liisa tahdiksi lauloi:

Rim min nällä reen

evers perran pee

litvik likka vee

litvik likka vee

vuotok rassassee

unter riivantee.

Ja riemulla ottivat heitä toiset vastaan, varsinkin Elsaa hyväiltiin, sillä Elsalla oli aina uusia ja hupaisia leikkejä.

Elsa esittelikin heti uutta leikkiä: enkelisille. Kukaan ei tiennyt vielä miten sitä ollaan, vaan halukas oli jokainen.

»Me olisimme muka enkeleitä ja lentäisimme alas maahan», selitti hän ja näytti miten piti hypätä. Kädet piti olla levällään ja toinen jalka vähän koukussa taakse.

Sievältä se näytti toisistakin ja leikki alkoi. Niin että pian oli suuri parvi enkeleitä lentämässä töyrään äyräältä alas maahan, josta kiipesivät äyräälle ja taas enkeleinä alas.

»Katsokaa minua!» huusi jokainen lähtiessään lentämään ja koetti olla miten paraiten enkelin näköinen.

Elsa hajotti palmikkonsa, levitti hiukset hartioille ja sitä noudattivat heti kaikki. Vaan Elsa huomasi taas uutta siihen.

»Tytöt, tytöt! nyt minä tiedänkin miten vasta ollaan oikein kuin enkeleitä ... nyt minä tiedät... Näin.»

»Voi, joo joo!» huusivat kaikki ja ehättivät riisuutumaan paitasilleen.

Nythän sitä vasta näytti oikein enkeliltä, jalatkin kun paremmin näkyivät. Ja näin oli lystimpääkin.

»Katsokaa, tytöt, katsokaa minua!» huudettiin taas. Ja tosiaan katseltiin, kuka se oli sievin enkeli. Elsa se paraiten muka osasi ja jokainen koetti samalla tavalla panna tukkansa ja pitää päänsä, jalkansa ja kätensä.

Se leikki oli hauskaa. Olisi vaikka kuinka kauan leikkinyt sitä, sillä se tunnusti, vaan ei jaksanut. Lentää kyllä olisi jaksanut, vaan kiivetä ei. Ja kun tuli Vimparin Aappo, niin Latun Liisa heti rupesi kärttämään hautajaisille.

Enkelit pukeutuivat ihmisten lapsiksi ja rupesivat maallisiin toimiin, murheellisiin toimiin. Talonpoikaiset hautajaiset pidettiin, sillä ei ollut varustuksia tarpeeksi herrashautajaisia varten. Utin Elli taas juhlallisesti saatettiin viimeiseen lepokammioonsa merimies Rahkolan Sievä Siviänä ja taas kaivettiin ylös vietäväksi uudelleen jonakin muuna, vaan jäi kuitenkin tällä kertaa taas sikseen.

Elsa esitti, että ruvettaisiin leikkimään kuninkaan pojan morsianta. Siihen tarttuivat heti kaikki kuin takkiaiset.

»Minä rupean morsiameksi», ehdotteli Latun Liisa, yhtä halukas hääpuuhiin kuin hautajaisiinkin.

»Minä rupean morsiameksi, Aappo olisi kuninkaan poika», ehdotti Takun Hanna.

Vaan Elsa selitti, että se kuninkaan poika olisi vain mukamasten. Se ei vielä olisi täällä, vaan tulisi sitten noutamaan morsiantaan ja veisi sen hyvin kauas täältä, hyvin hyvin kauas, kauniiseen linnaan hyvin kauniissa metsässä, semmoisessa, jossa puut olivat hyvin korkeat ja metsässä kasvoi viheriä sammal, että oli aivan kuin viheriää samettia olisi siinä. Linnan ympärillä on ruusupensaita, niin kauniita, ettei muualla koko maailmassa.

Ja siellä on aina kesä ja linnut ja kaikki eläimet ovat aivan kesyjä. Eikä siellä ole muita ihmisiä kuin se kuninkaan poika ja se on hyvin kaunis.

Jokaisessa syntyi halu päästä sen kuninkaan pojan morsiameksi ja Elsalta he sitä arvoa pyysivät. Hänen ympärillään hyppivät, taputtivat käsiään ja kilvan kärttivät. Liisa enin hokelsi ja väkivetoon tahtoi, että hänen pitää päästä morsiameksi, muuten hän ei rupea.

Ojanniemen Mari oli Elsan mielestä sopivin, se kun oli sievin ja pienin ja se kuninkaan poika oli myös pieni.

»Sinä olisit, Liisa, muka sen morsiamen äiti ja se kuninkaan poika veisi sinut mukaansa, ja sinä saisit siellä ruokaa laittaa ja hoitaa kaikkea... Mari olisi morsian.»

Molemmat olivat tyytyväisiä ja sulasta hyvästä mielestä rupesi niin morsian kuin morsiamen äiti pyörimään ja taputtivat käsiään. Vaan toisetkaan eivät tyytyneet osattomina olemaan. Ja Elsan piti luvata mitä tointa millekin. Helpostihan niitä löytyi ja tyytyivät ne, kunhan jotakin saivat ja pääsivät mukaan tuonne hyvin kauas.

Vimparin Aapolle ei huomattu mitään tehtävää. Hautajaisia he eivät osanneet leikkiä pastoritta, vaan häissä he eivät sitä koskaan tarvinneet. Joku kyllä ehdotteli Aapolle rengin paikkaa, vaan Aappo ei huolinut. Hän olisi halunnut olla kuninkaan poikana itsenä. Ja hän närkästyi kun ei päässyt, uhotteli lähteä pois ja lähtikin, lähtiessään viskaten lähellä olevaan vesikuoppaan Sievä Siviän, jonka viimeisen lepokammion hän äsken oli niin juhlallisesti siunannut. Lampan Eedlalta pääsi haikea itku ja muutkin tytöt päivittelivät, kun Aappo syyttömälle raukalle vihojaan puski. Mutta Latun Liisa joutui Aapon jälkeen, joka tiesi, että nyt hän on helisemässä, ja päästi rämäkän huudon jo ajoissa. Vaan ei auttanut huuto. Liisa tapasi tukkapäästä kiinni ja hatuuttaessaan arveli: »Vai tämä pastori!»

Liisa kun onki Sievä Siviä raukan kuopasta ja puisteli ja toi omistajalleen ja joku esitteli että tullaan huomenna Karjasillan luo pyykille, nukkien vaatteitten pesuun, ja pestessä muka keitettäisiin kahvia ja oltaisiin niinkuin Pyykkisaarella, niin tuntui kaikista hauskalle nyt jo, ja Eedlakin rauhoittui kokonaan ja pyyhki kyyneleensä.

Ja nyt tuli into ja kiire kuninkaan pojan morsianta pukemaan. Kuin perhoset liikkuivat tytöt ympäriinsä ja poimivat kukkia helmat täyteen. Niistä sidottiin kruunu ja seppeleitä. Sitä tehdessä puhuttiin siitä kuninkaan pojasta kukin mielikuvituksensa luomia.

Se oli niin kaunis se kuninkaan poika, ettei koko maailmassa toista. Ja linna niin komea, ettei koko kaupungissa niin komeaa rakennusta. Ja siinä oli semmoinen sali, jonka katto oli kristallista ja seinät kristallista ja samettimatot lattialla.

»Eikö olekin siellä metsässä semmoinen lasitörmä ja sen alla pumpuleita, joihin saa hyppiä siltä törmältä?» kysyi Latun Liisa ja toiset myönsivät ja kyselivät kukin omia mieluisiaan.

Variksenvarpaista laitettiin kruunu, valkoapilasta seppele olan yli ja vyötäryksen ympäri, vyölinöistä puku kaikenmoisille laskoksille ja niin, että käsivarret ja kaula olivat paljaina. Tukka oli hajallaan ja oikeassa kädessä pieni kukkakimppu.

Semmoisissa koristuksissa pantiin hän istumaan vasenta kättään vasten nojalleen ja sinnepäin katsomaan mistä odotettiin kuninkaan poikaa. Toiset tytöt laskeusivat töyräältä alas sieltä katsomaan ja odottamaan sulhoa tulevaksi. Ihastusta he olivat täynnä ja onnellisuutta jokainen, saati sitten morsian. Joka hetki he odottivat, että milloin tulee kuninkaan poika, ajaa mustilla hevosilla, joilla on kultasuitset ja kaikki kullasta. Metsän laitaan tähystelivät, että alkaako jo välähdellä, ja hiljaa kuiskaten puhuivat, että kyllä se kohta tulee.

Vaan kun toiselta puolen ilmestyi töyräälle Montinin Jori ja Vimparin Aappo, niin lähtivät tytöt puittaamaan pakoon kuin kananpoikue ja muitten kiire tempasi Liisankin mukaansa. Morsian raukka jäi yksinään töyräälle eikä osannut liikkua paikaltaan, purskahti itkuun peloissaan.

Montinin Jori nauroi ja huusi:

»Flickor, kom då si!»

Muutamia tyttöjä kapusi töyräälle ja kummissaan katselivat pakenevia, vaan kun huomasivat Ojanniemen Marin, niin remahtivat nauramaan.

»Pappa o’ mamma, kom då si!» huusi joku tytöistä.

Pappa ja mamma tulivat lähemmäksi töyrään alle ja joku rouva kolmantena. Nauroivat hekin nähdessään nyt sen kumman.

»Flickor, fråga hva’ låss hon vara», huusi rouva.

»Kuka sinä olet?» kysäisi muuan.

»Mari.»

»Nii vaa mikä sinä lossa olla?» kysyi toinen.

Mari ei osannut vastata, nyyhki vain kasvot käsivarsien peitossa.

»Mikä se ole?», kysyi muuan tyttö Vimparin Aapolta, joka siinä seisoi kädet taskussa ja naurusuin katsoi vuoroon kutakin.

»Se on Ojanniemen Mari.»

»Mari, miksi sinä olet kranssi päässä?» kysyi joku muita viisaampi.

»Kun mi-nä o-len ku-nin-kaan po-jan mor-sian.»

»Se on muka kuninkaan pojan morsian», alkoi Aappokin nyt häveltää ja selitti se niin reimalla äänellä, että pappa ja mamma ja rouva töyrään alla kuulivat.

»Ah morsian», lausui mamma.

»Jaja!» sanoi pappa. »Kuninkaan pojan morsian, eipä vähempää. Mutta kaunis morsian.»

»Juu, sievä tyttö näyttää olevan», myönsi mamma ja toinen rouva sanoi:

»Erinomaisen sievä.»

Latun Liisa jo palasi takaisin, terhakan näköisenä seisahtui Marin viereen, ikäänkuin että tulkaapa! Ja kun herra huusi sieltä alhaalta ja kysyi Maria, kenen se on tyttö, huusi Liisa:

»Se on Ojanniemen Sannan.»

Sillä äänellä hän sen lausui ikäänkuin olisi sanonut: sen se on ja se ei kuulu teihin.

»Ojanniemen Sannan... Mari on siis...» sanoi rouva toiselle ja tämä nyökäytti päätään, että hän ymmärtää.

»Synti tyttöparkaa», sanoi rouva.

Herra piirteli kepillään santaan ja huusi sitten Joria noutamaan lantin, jonka antaisi Marille.

Mutta Hulda, Jorin sisko, juoksi papan luo ja halusi hänkin antaa.

»Kenenkä sinä olet, sinä iso tyttö?» kysyi se toinen rouva Latun Liisaa ja otti rahakukkaronsa.

Liisa häpesi, kun häntä sanottiin isoksi tytöksi, ja vetäytyi häpeissään töyrään toiselle puolelle ja painui maahan, ettei näkyisi.

»Se on Latun Liisa», huusi Jori, ja Liisaa yhä enemmän hävetti, niin että koetti vetäytyä likemmäksi maanpintaa, kun vielä luuli näkyvänsä. Muuan tyttö tarjotteli hänelle rahaa, vaan hän ei ilennyt ottaa, ei vaikka. Niin ujosteli.

Toisetkin tytöt nyt palailivat juoksun vilkkaa ja uteliaina tiedustelivat, mitä herrasväki oli sanonut. Mari kertoi ja näytteli kahta viisipennistä, joita jokainen katseli käsistään.

»Ketä kaikkia siinä oli?» kyselivät, jotka eivät olleet uskaltaneet niin lähelle pysähtyä, että nähneet olisivat.

»Montinin herra ja rouva ja Karénin rouva, Montinin Jori, Hulda, Siiri ja Lotta, Strömbergin Liisi ja Betti ja Gröndalin Fraiju ja Montinin piika, jolla oli suuri kannannainen vasu kainalossa», selitti Liisa ja arveli, että ne menivät Montinin kaukavainiolle leikkimään.

Sinne se oli mennyt Vimparin Aappokin herrasväen mukaan, ja arvelutti tyttöjä, että jos se meni pastoriksi. Latun Liisa ehdotteli, että lähtisivät katsomaa. Istuisivat jossain piilopaikassa, josta heitä ei huomattaisi.

»Noustaan puihin istumaan siinä vainion aidan takana. Kierrettään tuolla metsää jo edelle päin. Voi seekatti! Lähdetään! Nähdään kuin niillä on niin komeasti.»

Toiset eivät olleet suostuvaiset tähän. Tuntui jo monella nälkä.

Elsalle tuli mieleen äiti ja alkoi huolettaa, että jos sitä on vastustanut hyvin, ja syntyi semmoinen sääli ja kaipauksen tunne, että tahtoi heti lähteä.

Marille tuli myös kiire kotia.

»Minun pitää lähteä näyttämään äidille näitä rahoja», sanoi hän.

»Ostetaan niillä nisua ja tullaan huomenna pitämään oikein herrasväen hautajaisia. Niillä saadaan niin paljon, että varmaankin viidet hautajaiset saadaan pitää», sanoi joku.

»Ostetaan, jos äiti ei tarvitse», sanoi Mari.

Ja sillä puhein lähdettiin kotia oikein kiiruulla. Niin kiirettä kuitenkaan ei ollut, ettei Kontinkangasta joudettu kiertämään. Liisa siellä vain yksinään meni suoraan ja mennessään lojusi jotakin muka kasakkain laulua, niin että kangas raikui.