Vaimoni

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Vaimoni.
Suomennos.
Kirjoittanut Leonid Andrejev


Päivän huolestuttavan epävarmuuden uuvuttamana olin täysissä pukimissani nukahtanut sängylleni, kun vaimoni minut herätti. Hänen kädessään lekotti kynttilä, joka yön pimeydessä näytti minusta loistavalta kun aurinko. Ja kynttilän takana värisi hänen kalpea leukansa, ja tummina, liikkumattomina olivat hänen suuret tunteettomat silmänsä.

- Tiedätkö – sanoi hän – tiedätkö: tuolla kadulla rakentavat he katusulkuja.

Oli hiljaista ja me katselimme toisiamme, suoraan toistemme tuntemattomiin silmiin, ja minä tunsin kasvoni kalvistuvan. Elämä oli mennyt menojaan jonnekin kauvas pois ja palasi jälleen takaisin yhdessä sydämen tykytyksen kanssa. Oli hiljaista, ja kynttilän liekki lepatti, ja se oli hento, heikosti valaiseva, mutta terävä kuni käyrä miekka.

– Olet peloissasi? – kysyin minä.

Kalpea leuka värähti, mutta silmät olivat yhä edelleen liikkumattomat ja katsoivat minuun räpäyttämättä, ja nyt vasta huomasin mitenkä tuntemattomat, mitenkä kauhistuttavat ne olivat. Jo kymmenen vuotta olin niihin katsellut ja tunsin ne paremmin kuin omat silmäni mutta nyt oli niissä jotain uutta, jotain, jolle en voi nimitystä antaa. Uljuudeksi voisin sitä ehkä kutsua, mutta niissä oli muutakin, tuiki uutta. Tartuin hänen käteensä: se oli kylmä ja vastasi minulle voimakkaalla puristuksella, ja siinäkin ilmeni jotain uutta, jota en tuntenut. Niin hän ei koskaan ollut kättäni puristanut.

– Onko sitä jatkunut kauankin? – kysyin häneltä.

– Jo noin tunnin verran. Ja veljeni on mennyt. Hän pelkäsi arvatenkin sinun pidättävän hänet, ja meni ylös salaa. Mutta minä sen näin.

Siis on totta – se on tullut. Nousin ylös ja peseydyin, en tiedä kuinka kauvan, kuten tapani on aamuisin työhön lähtiessäni, ja vaimoni piti minulle valkeaa. Sen jälkeen sammutimme tulen kynttilästä, ja lähestyimme ikkunaa, joka antoi kadulle. Oli kevät, oli toukokuu, ja avoimesta ikkunasta virtaili huoneeseen niin puhdasta ilmaa, sellaista, jollaista en vielä koskaan ollut siinä vanhassa, suuressa kaupungissa huomannut. Jo useita päiviä olivat työt tehtaissa ja rautateillä ohut seisahduksissa, ja kivihiilisavusta vapaa ilma oli täynnänsä ketojen ja kukkaistarhojen tuoksua, ehkäpä aamukasteen lemua. En tiedä mikä niin ihanalle tuoksuaa kevätöinä, kun tulee kauvas pois kaupungin ulkopuolelle. Eikä ainoatakaan lyhtyä, ei ainoatakaan ajopeliä, eikä kaupungin niin tutunomaista melua tällä äärettömällä kivipinnalla – jos silmänsä sulki, saattoi tosiaankin kuvitella olevansa maalla. Tuolla haukahtaa koira – noin! En kertaakaaan ennen ollut kuullut, miltä koiran haukunta kaupungissa kuuluu, ja nauroin onnestani.

– Kuulehan – koira! Vaimoni syleili minua ja lausui:

– Ne ovat tuolla kulmassa.

Kurottauduimme ulos ikkunasta, ja tuolla läpinäkyvässä, pimeässä syvyydessä näimme liikettä. Jotakin revittiin maahan, jotakin rakennettiin. Joku siellä liikkui, liukuen vilahdukselta kuin varjo. Äkkiä kuului jyskyvä ääni: vasaran tai kirveen kalkutus. Niin sointuvasti ja niin iloisesti – kuin metsässä, kuin joella, kun venettä veistetään, kun patoa rakennetaan. Ja iloisen ja yksimielisen työn aavistuksen valtaamana suljin vaimoni voimakkaasti syliini, hänen katsellessaan yli talojen, yli kattojen nuorta teräväsarvista kuuta, joka oli laskeutumassa. Niin nuorekkaana, niin naurettavana – kuin nuori tyttö, joka uneksii ja pelkää muille ilmaista unelmansa ja kumottaa vain itseään varten.

– Kun tulee täysikuu...

– Lopeta! Lopeta! keskeytti minut vaimoni selittämättömän kauhun valtaamana. – Älä puhu siitä, mikä tulee tapahtumaan. Miksi tehdään niin? Se karttaa sanoja. Käykäämme tänne sisään.

Huoneessa oli pimeä, ja olimme kauvan ääneti katselematta toisiimme, vaan kuitenkin ajatellen samaa asiaa. Ja alottaessani puhua, tuntui minusta kuin joku toinen olisi puhunut en pelännyt, mutta tuon toisen ääni oli käheä, kuin janosta tukehtumaisillaan olevaa.

– Mitä silloin tapahtuu?

– Ja he?

– Sinun tulee olla heidän kanssaan, heidän äitinsä on heille kylliksi. Ja minähän en voi.

– Mutta minä voin?

Vaimoni ei liikkunut paikaltaan, mutta mini tunsin selvästi: hän loittaantui, hän oli poissa, kaukana poissa. Ja tuli niin kylmä, ja minä ojensin käteni häntä kohti – mutta hän työnsi ne hiljaa sivulle.

– Kerran sadan vuoden kuluessa on ihmisillä juhlahetki, ja sinä tahdot tehdä minut siitä osattomaksi. Miksikä? – sanoi hän.

– Mutta voit saada surmasi. Ja meidän lapsemme joutuvat hukkaan.

– Elämä on oleva heille laupias. Mutta vaikkapa joutuisivatkin hukkaan...

Ja näin lausui hän, minun vaimoni, nainen, jonka rinnalla olin kymmenen vuotta elänyt! Vielä eilen olivat hänen lapsensa hänelle kaikki kaikessa ja hän oli täynnänsä huolia heidän tähtensä: vielä eilen hän kauhulla tunsi tulevaisten tapahtumain uhkaavat enteet – mikä muutos oli hänessä tapahtunut? Eilen – mutta olenhan itsekin unhoittanut mitä hän eilen lausui.

– Sinä tahdoit tulla kanssani?

– Älä suutu! – hän luuli että olin suutuksissa – älä suutu. Tänään, kun he alkoivat vasaroida tuolla ulkona ja sinä vielä nukuit, selvisi minulle äkkiä, että puoliso, lapset, että kaikki tämä on vain – osa, vain – toistaiseksi. Minä pidän sinusta paljon, paljon – hän tapasi käteni ja kosketti sitä tuolla samalla, minulle uudella puristuksella – mutta kuulethan, he vasaroivat. He vasaroivat, ja tuntuu kuin muurit suistuisivat maahan, ja yhä uudelleen suistuisivat – ja tulee niin laajaa, tilavaa, niin vapaata. On paraillaan yö, ja minusta tuntuu kuin aurinko paistaisi. Olen jo kolmenkymmenen ikäinen, olen jo vanha, mutta on kuin olisin seitsentoista vuotias, ja kuin rakastaisin jotakuta ensimäisellä rakkaudella – sellaisella suunnattomalla, rajattomalla rakkaudella!

– Millainen yö! – sanoin minä – on kuin koko kaupunkia ei olisi olemassakaan. On totta, minäkin olen unhoittanut kuinka vanha minä olen.

– He vasaroivat, ja kaikuu kuin soitto, kuin laulu, jota olen ikäni uneksinut. Enkä ole tiennyt ketä rakastin sellaisella mielettömällä rakkaudella, joka vaikuttaa että tekee mieli itkeä, nauraa ja laulaa. Tuntuu niin avaralta, niin vapaalta – älä riistä minulta onneani, anna minun kuolla niiden kanssa, jotka tuolla tekevät työtä ja jotka niin uskaliaasti kutsuvat tulevaisuuden luoksemme ja haudoistaan herättävät ennen sortuneet.

– Aikaa ei ole olemassa.

– Mitä sanot?

– Aikaa ei ole olemassa. Kuka olet sinä? En sinua tuntenut? Oletko ihminen?

Vaimoni nauroi niin raikkaasti kuin olisi hän ollut seitsentoista vuotias.

– Niin. Sitähän en minäkään tiennyt Ja sinäkin olet ihminen? Kuinka ihmeellistä ja kaunista onkaan: ihminen.

On jo pitkä aika kulunut siitä, kuin se tapahtui, josta nyt kirjoitan, ja ne, jotka nyt nukkuvat harmaan jokapäiväisyyden raskasta unta, ja kuolevat heräämättä – he eivät tule minua uskomaan sanoihini: niinä päivinä ei ollut aikaa lainkaan olemassa. Aurinko nousi ja laski, ja kellon viisarit kiersivät kertaansa, mutta aikaa ei ollut. Ja paljon muutakin ihmeellistä ja suurta tapahtui näinä päivinä, ja minua kuitenkin uskovat ne, jotka nukkuvat jokapäiväisyyden harmaata unta ja kuolevat heräämättä.

– Minun täytyy menoa – sanoin minä.

– Odotahan, annan sinulle ensin syötävää. Ethän ole tänään mitään syönyt. Ja sinä näet kuinka ymmärtäväinen olen: minä menen vasta huomenna. Annan lapset pois, ja lähden sinua hakemaan.

– Toverini, sanoin minä.

Niin toverini. Avoimen ikkunan kautta virtaili huoneeseen, kesannon tuoksu ja hiljaisuus, ja silloin tällöin kirveeniskujen iloinen kalkahdus, mutta minä istuin pöydän ääressä katsellen, kuunnellen, ja niin salaperäisen uutta oli kaikki, että teki mieleni naurahtaa. Katselin seiniä ja ne tuntuivat läpinäkyviltä. Ikäänkuin käsittäen koko ikuisuuden yhdellä ainoalla silmäyksellä näin minä miten ne murskautuisivat, ja mitenkä minä aina yksin olin ollut olemassa ja aina tulisin olemaan. Kaikki häviää, mutta minä jään elämään. Ja kaikki näytti minusta ihmeelliseltä ja naurettavalta – niin mahdottomalta – sekä pöytä ja ruokalaitteet että kaikki muu, mikä oli ympärilläni. Läpinäkyväistä ja utuista, kuten vain tekeytyisivät olevaisiksi, kuten olisivat olemassa – vain toistaiseksi.

– Miksi et syö? – kysyi vaimoni.

Hymyilin:

– Leipää – on niin omituista.

Vaimoni katsahti alas leipään, tuohon kovaan, kuivaan leipäkannikkaan, ja hänen kasvonsa saivat surullisen ilmeen, en tiedä miksi. Hänen yhä edelleen katsoessaan sitä, asetteli hän esiliinaansa, ja hänen päänsä kääntyi hiukan, vain hiukkasen sinnepäin, missä lapset nukkuivat.

– Suretko heidän tähtensä?

Irroittamatta katsettaan leivästä pudisti vaimoni päätään.

– En. Minä ajattelin sitä, joka on elämässä ollut sitä, joka oli ennen ollut – kuinka käsittämätöntä se onkaan! Ja kaikki – hän ajatteli kuin ihminen, joka on herännyt pitkästä unesta, antoi katseensa liukua huoneen yli – ja kaikki on niin käsittämätöntä. Täällä olemme eläneet.

– Sinä olet ollut vaimoni.

– Ja tuolla ovat lapsemme.

– Tuolla seinän takana kuoli isäsi.

– Niin. Hän kuoli. Kuoli heräämättä.

Unissaan jostain pelästyen nuorin tyttömme alkoi itkeä. Ja niin ihmeelliseltä tuntui tämä tavallinen lapsen itku, joka aina vaatii omaansa – näiden epätodellisten seinien sisäpuolella, sillä välin, kun tuolla alhaalla rakennettiin katusulkuja.

Tyttönen itki ja vaati osaansa – hyväilyjä ja leikkisanoja ja lupauksia, jotka tavallisesti häntä rauhoittivat. Ja kohta oli hän tyynnytetty.

– No, nyt pitää sinun mennä, – sanoi vaimoni kuiskaten.

– Tahtoisin heitä suudella.

– Pelkään, että herätät heidät.

– Ei, ei mitään vaaraa.

Vanhin poika ei nukkunutkaan,oli kuullut kaiken ja ymmärsi kaiken. Hän oli vain kymmenen vuotias, mutta hän oli ymmärtänyt kaiken – niin syvä ja ankara oli katse, jolla hän minua tervehti.

– Otatko pyssyn? – kysyi hän ajatuksissaan ja vakavana.

– Kyllä.

– Se on uunin takana.

– Mitenkä sinä sen tiedät? No, suutele minua nyt. Muistathan minua?

Hän hypähti seisoalleen sängyssä, unesta vielä lämpimänä, puettuna pieneen, lyhykäiseen paitaan, ja kiersi kovasti käsivartensa kaulani ympärille. Hänen kätensäkin olivat kuumat ja niin pehmoiset ja hennot. Minä pyyhkäsin ylös hänen tukkansa niskasta ja suutelin kuumaa, kapeata kaulaa.

– He surmaavat sinut – kuiskasi hän korvaani.

– Ei. Minä tulen takaisin.

Mutta miksi hän ei sitten itkenytkään. Hän itki joskus, kun vain menin pois kotoa – olisikohan häntäkin liikuttanut tämä? Kuka tietää – niin paljon ihmeellistä tapahtui näinä suurina päivinä.

Heitin silmäyksen seiniin, leipäpalaan, kynttilään, jonka liekki yhä lepatti, ja tartuin vaimoni käteen.

– Näkemiin! Jää hyvästi – näkemiin!

– Niin – näkemiin!

Ja siihen se sitten päättyi, ja minä poistuin. Portaissa oli pimeää ja siellä tuntui jonkunlaisen vanhan lian löyhkä. Ja kaikilta puolilta kivien, pimeyden ympäröimänä, ja hapuillen alas portaita ymmärsin minä täysin tuon uuden, tuntemattoman ja ilontäytteisen, jota kohden olin käymässä, niin suunnaton, riemukas, kaikentäyttävä tunne rinnassani.


Lähde: Kansan Lehti 11.6.1910.