Vainajain päivänä

Vainajain päivänä. Kirjoittanut Irene Mendelin

On päivä vainajain.

Oi nukkujia Herra siunatkoon,

Hän siunatkoon myös valvojia meitä! –

Käy kanssain äänetöinten kartanoon,

Käy maahan hiljaiseen,

Ja arkihuoles hetkiseksi heitä.

Tääll’ on niin rauhaisaa.

Vain tuuli latvoissa se huminoi,

Ja keltalehdet kattaa kummut kultaan.

Maan lapsen lehteen verrata myös voi.

Noin lailla lehden myös

Hän vaipuu elon lyhven jälkeen multaan.

Mut elon mimmoisen? –

Jo aikain aamusta siin’ ollut on

Niin paljon murhetta ja pettymystä.

Tiepuoleen usein vaipuu voimaton,

Ja tylyys rehoittaa

Ja sorto laulaa väärän ylistystä.

Yks ainut, ainut vaan

On pyhä ollut päällä laajan maan,

Mut Hän se ainut oli armollinen.

Hänellä nim’ on rauhan ruhtinaan,

Ja veljen rakkaus

Povessa Hällä oli taivahinen.

Siks yksin Hänellä

On oikeus ja valta tuomita

Maan eksyviä lapsosia meitä.

Hän näkee syyt, Hän katsoo aikeita,

Ja kaikki ymmärtäin

Hän harhaan käynyttä ei luotaan heitä.

Tääll’ alla kumpujen

Niin monta siunattua nukahtaa,

Ja monta, joist’ ei paljon hyvää muista.

Mut armoos, Herra, uskoa ne saa,

Sa näet syvempään,

Ikuiseen tuskaan Sin’ et heitä suista.

On päivä vainajain.

Oi nukkuneita Herra siunatkoon,

Hän siunatkoon myös valvojia meitä!

Me ihmislapset kalman kartanoon,

Asuntoon hiljaiseen,

Tulemme kaikki elon eri teitä.

Lähde: Mendelin, Irene 1899: Koivikossa. II. Wesanderin kirjakauppa, Tampere.