Vala (Sarkia)

Vala Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Taas sulle vannoisin

          sen hiljaa aivan, salaa,

sen minkä vakuutin

          jo monin, monin kerroin:

Vain sinua

          tää sydämeni halaa,

kuin ensi iltana.

          enemmän monin verroin.

Vakuuttavammaks en

          sais hellyyteni valaa

uruilla kaikkeuden

          tuhansin äänikerroin.

Siis usko: sulle vain

          mun rakkauteni palaa,

syö aikain ihanain

          vain muisto sydänalaa.

Sun kevätsilmiäs

          ei muulla kellään.

Vain hengityksessäs

          käy suvi leudoin tuulin.

Ei ääni kenenkään

          niin syvään soi, niin hellään –

jäi värjymään

          se sieluun, kun sen kuulin.

Ei kenkään hyväile

          niin hiljaa kämmenellään,

ei suutele

          niin uskollisin huulin.

Sanoitta ymmärrä

          niin muut ei sydämellään,

ei viihdytä

          kuin sinä hellyydellään.

Kuin sinä rakastat

          ei toinen kenkään.

Niin turvaisat

          ei toisten käsivarret.

Niin syvä viihdytys

          ei äidin kätkyenkään

kuin syleilys.

          Soi niin ei kieliparret

somasti sopertain

          ees emon hellyydenkään

Tää rakkaus jää vain.

          muut murentui kuin karret –

vain tätä hiiltäisi

          ei hehku liekkienkään,

vaikk’ aukeis helvetti,

          ei pätsit senkään.

Oi yksinkertaista

          ja suurta suloisuutta,

sanoihin hairahda

          jok’ onttoihin ei, vääriin!

Yht’aikaa painavaa

          maan mataluutta

ja nousevaa

          ulottuvaisen ääriin!

Kovuutta köyhää niin

          ja vajavuutta,

kohoovaa suurimpiin

          omistamisen määriin!

Oi lahjaa ihanaa!

          Voi pyytämättä uutta

hän elää, ken sen saa,

          ja rikkaudetta muutta.

Sua tervehdin.

          kun huomenissa havaan,

sua uneksin,

          kun levolle käyn illoin.

Kun herään helmaan yön,

          sun nimes tavaan,

lomassa päivän työn

          sua muistan, milloin

ja missä lie.

          Ain’ aamuun aukeavaan

rakentuu kaipuun tie

          tuhansin toivon silloin.

Viel’ iltaan jäin

          hämyisen odottavaan

ja tielle päin

          tähyillen oven avaan.

Sua tahdon rakastaa,

          kuin kauan elänenkään.

Kuink’ koskaan unhoittaa

          hyvyytes sydän vois sen

En voisi vihata

          sua tähden tylyydenkään,

ja lahjas minulta

          vaikk’ ottaisitkin pois sen

mitenkä soimaisin

          sua vuoksi senkään?

Ain’ antis takaisin

          vain kiitollisuus tois sen.

Sua aina rakastan,

          mihinkä lähtenenkään.

»Sua rakastan!»

          tomusta haudan henkään.

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1943: Kohtalon vaaka: runoja. WSOY, Porvoo.