Valepukuinen prinssikö?

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Valepukuinen prinssikö?

Kirjoittanut Elvira Willman-Eloranta


Näin hänet. Hänellä olivat siniset silmät, joissa piili haaveellisuus. Hänen kasvoissaan oli päättävä ilme, vaan kun hän hymyili, oli hänessä jotain lapsellisen viehättävää.

Hän ei ollut koulua käynyt. Oli istunut pari vuotta lyseossa – vaan havainnut sen orjuuttavaiseksi. Hän tahtoi kehittyä ihmiseksi. Hänestä tuli työmies.

Nikkariko olette?

Hän punastui hieman: Olen neiti! Hän ei ymmärtänyt, että olisin voinut häntä ymmärtää.

Häpeättekö sitä?

En – vaan – te olette sivistynyt nainen.

– Minä? – nauroin. – Kaikki hyvät ihmiset ovat sivistyneitä ei ole luokka-eroitusta, nikkari kuin kirjailija, kaikki olemme ammattilaisia.

Hän hymyili.

Minä katselin kummastellen häntä. Mikä sopusointu, mikä tyyneys, mikä hyvyys, mikä aatteellisuus, mikä luottamusta herättävä piirre tuon työmiehen kasvoissa.

Vanhako olette?

Yhdeksäntoista.

Häpesin.

Hän oli yhtä viisas kuin minä kaikkine tietoviisauksineni.

Oletteko raitis mies?

Olen.

Poltatteko tupakkaa?

En juuri.

Oletteko kaupunkilainen.

Olen.

Ettekä juo, ettekä – minä nauroin. Teeskentelette.

Näytänkö siltä?

Hän ei näyttänyt teeskentelevän. Otsa oli valkoinen ja korkea, silmät kirkkaat, suu vakavassa supossa.

Hän ei ollut kreikalaisen kaunis, vaan Suomen heimolaisen. Puhdas oli pinta, vaalea ja kähärä tukka, tanakka ja joustava vartalo, soinnukas ääni.

Mistä ovat vanhempanne?

Sisä maista.

Onko isänne vakava?

On.

Äiti?

On hyvin iloinen. Isä on vakava, säntillinen työmies joka tuo ansaitun rahansa joka ilta kotiin, rakastaa vaimoaan ja lapsiaan ja hymähtää kun vaimonsa nauraa ja pakinoi kulkien askareissaan ja hyväilee keltatukkaisia lapsiansa.

Onko teitä monta?

Kolme.

Oletteko vanhin?

Olen.

Taasen katselin häntä ihaillen.

Hän sanoi vanhin sanan ääni värähdyksellä, joka ilmaisi ”minä olen isää sijainen” kun tarvitaan. Niin vanhin veli – pikku isä. –

Onko teitä lellitelty?

Poika punastui.

Äiti on ollut hyvä!

Vai niin. Lelli pojalleen. Mitenkä hän oli herttaisen näköinen. Poskilla oli tytön puna, suun ympärillä miehen päättävä ilme.

Olette nähnyt paljon elämää?

En.

Mitenkä olette noin järkevä?

Kun katselee tarkkaan, voi lopun kuvitella.

Ette pidä hurjistelusta?

En liioin.

Olette umpimielinen hiukan.

Umpimielinen mutta suora kun puhuu – Suomalainen.

Käykää usein luonani jos se teitä huvittaa. Minun on hauska puhua, teidän kaltaisten suorien ihmisten kanssa.

Mitä minä osaisin puhua.

Teko? Te miellytätte minua.

Hän punastui.

En ole oppinut.

Olette viisaampi kuin moni maisteri.

Neiti liioittelee. Minä. puhun suoraa kieltä – tulkaa.

Hän otti jäähyväiset sirosti ja kohteliaasti.

Kadulla näin hänen notkean ruumiinsa kauniin liikunnan. Vaivuin sohvankulmaan.

Mitä hyödyttää sivistys ilman sydämen puhtautta?

Muistui mieleeni nuoruuteni unelma. Olin 14 vuotias, hän oli 16 vuotias vaaleatukkainen ja voimakas talollisen poika.

Toivoin silloin olevan torpan tyttö, olisin mennyt hänen kanssaan naimisiin ja tullut onnelliseksi.

– Nyt olin – kuuluisa kirjailija – nuoruuteni ystävä oli tukkukauppias. Hän oli pyrkinyt herraksi, sillä minä olin neitinä hänet siksi yllyttänyt.

Olimmeko me onnelliset?

En usko – emme kumpikaan. Ja nyt tämä poika. Herättäisinkö hänessä halun tulla kulttuuri ihmiseksi, syylliseksi ja onnettomaksi?

En.

Jospa hän pysyisi aina kiharatukkaisena, heleäpintaisena ja kirkassilmäisenä, ylevänä kuin sadun prinssi.

Uskon sielun vaellukseen.

Ehkä hän oli, ehkä hän olikin ylimys valhepuvussa sankari työmiespuserossa ?

Kenties hän oli sadun ihana prinssi?

Kenties?

Elvira Willman.


Lähde: Työmies 18.4.1904.