Valitus (Noailles)

Valitus. Kirjoittanut Anna de Noailles

Suomentanut Katri Vala.

Pois mene, viivyn yksin luona hautojen.

– Maan alla kuolleet lepää. Päivän sinisen

lyö alla veden, lehden, ruohon tuoksut vastaan.

Mut kuolleilla ei muuta kuin yö ainoastaan...

Tää riemuitseva ruumis kerran maatuu noin,

saa samat piirteet, katsoo silmin autioin.

– Käyn yksin kuolemaan ma suureen, joskaan

levännyt yksin päällä maan en koskaan!

Voi kaikkea, mi kerran kuolee, hajoaa,

voi suuta, katsetta, himoa, suudelmaa!

Ne kaikki varjoiks muuttuvat ja hiljenevät,

kun vihreänä, päivänpunaisena kevät

uus saapuu kullan-, kasteen-, mahlanpärskeinen!

Voi, että sydämeni löysi toisen sydämen,

vihityn riemuun, lauluun, toivoon, uneen samaan

eik’ enää herää aamuun ruskon punertamaan,

vaan uneens’ sidotuksi ajast’ aikaan jää...

– Uus suku silloin elää kuumaa elämää,

ja miesten, nuorten neitojen tiet käyvät yhteen.

He kyntää pellon, sirpein korjaa keltalyhteen

ja vuotten värihehkuvaan käy karkeloon.

Ma mitään näe en – ma hiljaa, kuollut oon,

en tunne enää elämä kuin oli armas ani...

Mut hän, ken silloin lehteilee mun laulujani

ja tuntee, mitä sieluni pääll’ oli maan,

käy luokse varjoni, mi hymyy kirkkauttaan,

käy sydän täynnä murhetta ja raskast’ ikävää,

kosk’ kuumempi mun tuhkani on toisten elämää.

Lähde: Vala, Katri 1934: Paluu: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.