Vallankumous

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Vallankumous.

Kirjoittanut Ferdinand Freiligrath


Vaikk’ ajojahti käy ja jalon riistan
nuo herjat hirttorengit heistä saa
ja vaikka sotaoikeus ne oitis
nyt linnan vallin alla ammuttaa;
vaikk’ ammoin ruumiillaan ne kummun peitti,
jot’ aamun sarastaissa seppelin
käy koristamaan maalaisneito nuori –
niin kumous se elää sittenkin!
Ja vaikka uljaast’ otsaltansa riisti
ne liehuvaiset hiuskiharat,
ja vaikka kumppaneikseen valitsivat
ne mustat murhamiehet, varkahat,
kuritusvangin vaikk’ on kortti heillä
ja ruokakaukalot on polvillaan,
he vaikka tappuraa ja villaa kehrää –
se vapaa on, ma uhmaan, huudan vaan.
Maanpako vaikk’ on kova kohtalonsa
ja maasta maahan vaikka vainotaan,
vaikk’ etsii lämmintä ne lieden vieraan
ja äänetönnä istuu tuhkassaan,
ja virtain kaukaisten jos vieremillä
jalkansa veriset ne huuhtookin –
niin harppuaan ei ripusta ne enää
Babelin vetten rantaraitoihin!
Ei! – Äänin täysin helisee nyt harppu,
ja uhmaten se uljahasti soi!
Maanpakoa se pilkkaa hymyhuulin,
pelottaa hirsipuukaan sit’ ei voi!
Se laulaa laulun, joka hypähtämään
valaistuimelta teidät kauhuin saa,
ja sydän teidän – pelko, luihu sydän –
samettivaipan alla vavahtaa.
Valituslaulu ei, ei kyynel-laulu,
häviövirsi pohjaan vierineen,
ei uhkalaulu pilanäytelmästä,
jost’ iloiset ne nauttii ilokseen,
ei kerjäläisten näytös, jonka ylhääll’
on johtolangat, ja jok’ osottaa
koin kalvamiksi kärpännahkakaavut,
mädäksi viitat jotk’ on purppuraa.
Ei niin. Vaan kuulkaa mit’ on sorja soitto!
Se ei soi tuskaa, ei soi häpeää!
On voiton, riemujuhlan jalo laulu,
ja vastaisuuden valtalaulu tää,
tuon huomenajan vastaisen ja kirkkaan!
Se puhuu ennustuksin rohkenin
kuin ennen puhui maan ja taivaan Herra:
Mä olin, olen nyt – oon vastakin!
Oon vastakin! Niin olen uudellensa
taas käyvä kansain eellä johdattain!
Oon seisova mä teidän päänne päällä
ja päällä kruunujen ja valtikkain!
Jaa’an kostoa, vapautta, oikeutta!
Mä koska käsivarren valtavan
ja kalvan ojennan, niin orjakansat
ne vapahdan, lyön vallat maailman!
Mun vainen vankiluolissa nyt näätte
ja ammuttuna vallikuoppahan,
maanpaon orjantappurasta tietä
vain näette kurjana mun kulkevan.
Te hölmöt eikö mull’ oo koti siellä,
miss’ ompi teidän valta tehoton:
takana otsien ja sydämissä
mun asuinsijani, te sokeet, on!
Jokainen ylväs pää ja taipumaton
jokainen otsa rohkein aatoksin
on asuntoni mun – jokainen rinta,
jok’ ihmistuntein pulppuu puhtahin,
työpaja jokainen, mi nopsaan sykkää,
jokainen tupa, missä tuskaillaan. –
Niin, ihmiskunnan läähätys mä olen,
mi vaivoin, innoin etsii vapauttaan.
Siks’ olen vastakin, oon uudellensa
taas kaikkein kansain eellä johdattain!
Oon seisova mä teidän päänne päällä
ja päällä kruunujen ja valtikkain.
Se ei oo kerskailua eikä uhkausta,
on historian se pakko rautaisin –
käy päivä kuumaks – kuinka vilppahasti
taas lehdet raidan liehuu Babelin!

Tuntematon

(Ennen painettu.)


Lähde: Ursin, N. R. af (toim.) 1924: Työväen runokirja.