Vallankumous
| Vallankumous. Kirjoittanut Ferdinand Freiligrath |
- Vaikk’ ajojahti käy ja jalon riistan
- nuo herjat hirttorengit heistä saa
- ja vaikka sotaoikeus ne oitis
- nyt linnan vallin alla ammuttaa;
- vaikk’ ammoin ruumiillaan ne kummun peitti,
- jot’ aamun sarastaissa seppelin
- käy koristamaan maalaisneito nuori –
- niin kumous se elää sittenkin!
- Ja vaikka uljaast’ otsaltansa riisti
- ne liehuvaiset hiuskiharat,
- ja vaikka kumppaneikseen valitsivat
- ne mustat murhamiehet, varkahat,
- kuritusvangin vaikk’ on kortti heillä
- ja ruokakaukalot on polvillaan,
- he vaikka tappuraa ja villaa kehrää –
- se vapaa on, ma uhmaan, huudan vaan.
- Maanpako vaikk’ on kova kohtalonsa
- ja maasta maahan vaikka vainotaan,
- vaikk’ etsii lämmintä ne lieden vieraan
- ja äänetönnä istuu tuhkassaan,
- ja virtain kaukaisten jos vieremillä
- jalkansa veriset ne huuhtookin –
- niin harppuaan ei ripusta ne enää
- Babelin vetten rantaraitoihin!
- Ei! – Äänin täysin helisee nyt harppu,
- ja uhmaten se uljahasti soi!
- Maanpakoa se pilkkaa hymyhuulin,
- pelottaa hirsipuukaan sit’ ei voi!
- Se laulaa laulun, joka hypähtämään
- valaistuimelta teidät kauhuin saa,
- ja sydän teidän – pelko, luihu sydän –
- samettivaipan alla vavahtaa.
- Valituslaulu ei, ei kyynel-laulu,
- häviövirsi pohjaan vierineen,
- ei uhkalaulu pilanäytelmästä,
- jost’ iloiset ne nauttii ilokseen,
- ei kerjäläisten näytös, jonka ylhääll’
- on johtolangat, ja jok’ osottaa
- koin kalvamiksi kärpännahkakaavut,
- mädäksi viitat jotk’ on purppuraa.
- Ei niin. Vaan kuulkaa mit’ on sorja soitto!
- Se ei soi tuskaa, ei soi häpeää!
- On voiton, riemujuhlan jalo laulu,
- ja vastaisuuden valtalaulu tää,
- tuon huomenajan vastaisen ja kirkkaan!
- Se puhuu ennustuksin rohkenin
- kuin ennen puhui maan ja taivaan Herra:
- Mä olin, olen nyt – oon vastakin!
- Oon vastakin! Niin olen uudellensa
- taas käyvä kansain eellä johdattain!
- Oon seisova mä teidän päänne päällä
- ja päällä kruunujen ja valtikkain!
- Jaa’an kostoa, vapautta, oikeutta!
- Mä koska käsivarren valtavan
- ja kalvan ojennan, niin orjakansat
- ne vapahdan, lyön vallat maailman!
- Mun vainen vankiluolissa nyt näätte
- ja ammuttuna vallikuoppahan,
- maanpaon orjantappurasta tietä
- vain näette kurjana mun kulkevan.
- Te hölmöt eikö mull’ oo koti siellä,
- miss’ ompi teidän valta tehoton:
- takana otsien ja sydämissä
- mun asuinsijani, te sokeet, on!
- Jokainen ylväs pää ja taipumaton
- jokainen otsa rohkein aatoksin
- on asuntoni mun – jokainen rinta,
- jok’ ihmistuntein pulppuu puhtahin,
- työpaja jokainen, mi nopsaan sykkää,
- jokainen tupa, missä tuskaillaan. –
- Niin, ihmiskunnan läähätys mä olen,
- mi vaivoin, innoin etsii vapauttaan.
- Siks’ olen vastakin, oon uudellensa
- taas kaikkein kansain eellä johdattain!
- Oon seisova mä teidän päänne päällä
- ja päällä kruunujen ja valtikkain.
- Se ei oo kerskailua eikä uhkausta,
- on historian se pakko rautaisin –
- käy päivä kuumaks – kuinka vilppahasti
- taas lehdet raidan liehuu Babelin!
Tuntematon
(Ennen painettu.)
Lähde: Ursin, N. R. af (toim.) 1924: Työväen runokirja.