Valohämyä

Valohämyä Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Puhui mulle unieni sielu;

Mieletön, ken elämäänsä vihaa,

niinkuin mies, ken ruoskii omaa lihaa.

Elämä on unelmies multa,

kaunis kasvaa alta tuskan paineen,

ja kun pääset vankilasta aineen,

loppuu myöskin unelmasi sulta,

kaiken ahmaa pimeyden nielu.

Rakastaa sun tulee elämätä,

sitä varten sinut isäs siitti,

sitä varten sinut äitis kantoi,

vaikka painoi häpeä ja hätä,

sentään elämäänsä siitä kiitti,

että sulle elämän hän antoi.

Tahdon, elämäni, sua kiittää:

Kiitos, että tyhjästä mun kannoit

jäseneksi kauniin ihmissuvun,

että ihmissilmät mulle annoit

valmistuneet monin sukupolvin

kauneuteen alla taivaan holvin,

kiitos, että unta niille riittää,

siksi kunnes alta ilmain kuvun

täyttyessä päivieni luvun

korjuumiehen viikate mun niittää,

Rakastaa sua tahdon, mahti elon,

siksi että sokkeloissa harhain

epätoivon tuta sain ja pelon,

että kädestäni riistit varhain

mikä mielestäni lahjas parhain,

rakastaa siks että mulle voiman

annoit heikkouden kammitsoiman,

että viinissäsi toinen puol’ on

etikkata kivun sekä kuolon,

että kuitenkin, kun kaipaan varjoon

kuoleman ja lahjas sulle tarjoon

takaisin, sen jälleen sulta saa mun

sieluni, ain’ annat uuden aamun.

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1936: Unen kaivo: runoja. WSOY, Porvoo.