Valohämyä

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Valohämyä

Kirjoittanut Kaarlo Sarkia


Puhui mulle unieni sielu;
Mieletön, ken elämäänsä vihaa,
niinkuin mies, ken ruoskii omaa lihaa.
Elämä on unelmies multa,
kaunis kasvaa alta tuskan paineen,
ja kun pääset vankilasta aineen,
loppuu myöskin unelmasi sulta,
kaiken ahmaa pimeyden nielu.
Rakastaa sun tulee elämätä,
sitä varten sinut isäs siitti,
sitä varten sinut äitis kantoi,
vaikka painoi häpeä ja hätä,
sentään elämäänsä siitä kiitti,
että sulle elämän hän antoi.
Tahdon, elämäni, sua kiittää:
Kiitos, että tyhjästä mun kannoit
jäseneksi kauniin ihmissuvun,
että ihmissilmät mulle annoit
valmistuneet monin sukupolvin
kauneuteen alla taivaan holvin,
kiitos, että unta niille riittää,
siksi kunnes alta ilmain kuvun
täyttyessä päivieni luvun
korjuumiehen viikate mun niittää,
Rakastaa sua tahdon, mahti elon,
siksi että sokkeloissa harhain
epätoivon tuta sain ja pelon,
että kädestäni riistit varhain
mikä mielestäni lahjas parhain,
rakastaa siks että mulle voiman
annoit heikkouden kammitsoiman,
että viinissäsi toinen puol’ on
etikkata kivun sekä kuolon,
että kuitenkin, kun kaipaan varjoon
kuoleman ja lahjas sulle tarjoon
takaisin, sen jälleen sulta saa mun
sieluni, ain’ annat uuden aamun.


Lähde: Sarkia, Kaarlo 1936: Unen kaivo: runoja. WSOY, Porvoo.