Valon Impi

Valon Impi. Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio

Ootko kuullut kertomusta

Kemijoen rannalta,

Kuinka siellä Pohjan Neito

Soitti syys-yön kannelta;

Yksin istui kaihamielin,

Kannel kaikui sulokielin.

Kyynel-helmi silmästänsä

Kielill’ laski kantelon;

Siks’ entistä laimeampi

Kantelossa ääni on,

Valittavat sävelensä,

Vitkalliset kääntehensä.

Mitä merkitsee tuo soitto,

Mitä Neiden kyynele?

Surenneeko sulhastansa? –

Sulhoaan ei muistele;

Vaan hän muistaa köyhän maansa,

Sääli painaa rintoansa.

Muistaa, miten valon henki

Harvoin Pohjaa suutelee,

Miten turhaan Pohjan kansa

Valkeutta huutelee,

Tuohuksilla tuohustellen,

Korpi teitä matkaellen.

Miten pimeyden koitto

Maansa köyhän hämärtää,

Kuinka heikko valon soitto

Siellä, täällä pilkistää;

Soittaissaan hän muistaa tuota,

Siksi kyyneleensä vuotaa.

Kanteletta säestääpi

Koski pauhinallahan.

Neiti näkee pohjan puolla

Iltatähden tuikkavan;

Kyllä huomaa: on jo myöhä,

Vaan on unetonna silmä.

Kohta yöki joutuu tuosta,

Kello kaksitoista lyö.

Lepäilevät luonnon lapset,

Neidellä vaan sam’ on työ.

Poiss’on rauha kolmen toisen:

Tähden, kosken, kanteloisen,

Vuorokauden ensi tunti

Ain’ on aika henkien.

Mikä ihme! –: Hengen näky

Ilmestyi myös Neidellen.

Taukos kanteloisen pauhu,

Neiden valtas pelko, kauhu.

Impi nousi aallokosta

Valkoviittaa kantaen.

Silmä hohti, kasvot loisti.

Tul’ hän Neiden vierehen,

Kauhun poisti sulollansa,

Kuiske kuului huuliltansa:

”Nytkö saavut Pohjan tyttö,

Nytkö, kauvan kaivattu!

Tässä olen; valon henki

Ota, Herran siunattu!

Kätke rintaan lämpösehen,

Kanna kansasi etenen!” –

”Ken sa olet henki vieno?

Missä kuulu kotisi? –”

”Olen valon Jumalatar –

Ihmisrinta suojani.

Ken sen avajaapi mulle,

Valkeata loiden hälle.

Usein on tuo suoja ahdas,

Täynnä kylmää huurua,

Harvoin lämmin vieras-maja.

Siks’pä tää on suloista

Saada rinnall’ avatulle!

Neiti, ollos suoja mulle!” –

”Halpa oon ma suojaksesi,

Tyttö köyhän Pohjolan,

Rinta kylmä, heikko, arka

Sulle, Impi taivahan.

Talvi pitkä rinnan hyytää,

Kesä ei saa ve’eksi jäätä”.

”Jos ei pohjan päivä voisi

Lämmittää sun rintaasi,

Niin mä voin!” Noin lausui Impi,

Neiden syliin lankesi,

Siskon lailla innokkaasti

Huulet suuteloilla kasti.

Sitte näytti hiljaksensa

Neiden rintaan vaipuvan,

Kunnes kokonaan on poissa –

Neiden kasvot hohtavan

Nähtiin vaan; ei kyynel’ sillen

Noussut silmill’ loistavillen. –

Nyt on Jumalatar valon

Kinnas Pohjan Neitosen;

Siksi viemään valmistaikse

Sitä kansan etehen. –

Silloin hellin harput soivat,

Neitoset kun soittaa voivat!

Lähde: Paavo-Kallio, E. 1883: Rikkaruohoja. I. Jyväskylä.