Valon kansa

Valon kansa. Kirjoittanut Irene Mendelin

Silloin suojassa Urosten sulhon,

Suomen suurena suvena,

Sees oli taivas ja kukkea maa,

Murhe se solui jo muistojen taa –

Alkoi onni jo ouruta.

Lempiluottehet laulaja löysi,

Kannel tenhoten kajahti,

Helkkyili riemua, toivoa soi,

Mielihin voimaa ja intoa loi,

Herätti, nosti ja hurmasi.

Valkain välkähti, palkehet paisui,

Säkenet säihkyen soilehtii.

Tenhoisa sampo se onnea tuo,

Soiluvan suonkin se tähkihin luo –

Valoa kansa se uneksii.

Laulun luottehet laajalti soikoon,

Kajakka olkohon tiedon koi!

Suomea työ yhä eespäin vie,

Viitottu sillä on valohon tie –

Rauhassa ruostua miekka voi. –

Silloin suojassa Urosten sulhon

Onnen suurena suvena,

Laidalla ainaisen lumen ja jään

Kohotti valistus kukkean pään

Jumalan päivyen paisteessa.

***

Mut sitten taivas se talmastui

Ja onnen aurinko vaipui,

Kun käsi voimakas hervahtui

Ja alle kuoleman taipui.

Niin Aleksanteria itki kansa,

Kuin itkee lapsonen taattoansa. –

Sai pilvi pimeä idästä,

Kaakosta sankea saiho,

Se on niin musta ja synkeä,

Se painaa niin kuni kaiho.

Ja murhe, murhe se kansan valtaa,

Kalmaanko päin sen jo onni kaltaa.

Turhaanko kaikki on tehty työ

Elämän myrskyisen vuolla?

Seuraako aamua synkkä yö –

Maineetta täytyykö kuolla?

Kun ei oo oikeus kansan ohja,

Niin elon vaaruvi vankka pohja.

Me ollaan kolkassa pohjolan

Pien’ valon vartijajoukko,

On työmme määränä uutteran

Valaista varjoisin loukko,

Herättää henki, mi vielä nukkuu,

Pelastaa veljyt, mi muutoin hukkuu.

Me valon valtoja palvellen

Tahdomme suureksi saada,

Se kell’ on säkene taivainen,

Ei konsaan maassa se maada.

Se tekee työtänsä tyynnä, hiljaa,

Se kylvää kaukaisten aikain viljaa.

Viel’ aika uusi on nouseva,

Se surun Suomesta suoltaa,

Ikuisten lakien voimalla

Takaisin onnemme vuoltaa.

Pois katoo mailtamme katku kalman,

Pois haihtuu myrkkyisä tahma talman.

Ja lempiluottehet riemuin soi

Kuin taian tenholla silloin,

Ja Suomi suuria unelmoi

Ja hulmuu valkeat illoin,

Ja kansa kiittavi taivaan Luojaa,

Hän, Herra, maatamme pientä suojaa.

Kun valon työtä me teemme vaan,

Kuin tehty on aikoja ammon,

Niin kerran Suomi on kukassaan

Loistaissa sovinnon sammon,

Näät kansaa – oikeus, jonk’ on voima –

Ei kaada vaino, ei salasoima.

Niin. valon kansa on kansa tää

Ja valon kansana säilyy,

Jos kuinkin myrsky se myllertää

Ja vainon aallot ne väilyy.

Se tietää: oikeus voittaa kerran,

Se turvaa voimahan valon Herran.

Lähde: Mendelin, Irene 1899: Koivikossa. II. Wesanderin kirjakauppa, Tampere.