Vanginvartijan kertomus
| Vanginvartijan kertomus. Kirjoittanut Maria Furuhjelm |
H–n kaupungissa oli monta vuotta sitten vankihuoneessa eräs hyvin hellämielinen vanginvartija. Hän oli saanut tämän viran juuri sentähden, että hän tunnettiin helläksi ja hyväsydämiseksi mieheksi. Mutta tuo hyvä ja hellä luontonsa saattoi hänet usein suuriin kiusauksiin. Niinpä tahdon tässä vanginvartijan omilla sanoilla kertoa pienen tapauksen, joka olisi hänelle tuottanut paljon huolia, jos ei se olisi niin päättynyt, kuin se päättyi.
”Eräänä talvena,” näin alkoi ukko kertoa, ”tapahtui jossain maanpitäjässä kahakka nuorten kesken, josta vähitellen paisui verinen tappelu ja päättyi miestapolla. Tuosta joutui kuritushuoneesen 3:me nuorukaista, joiden joukossa oli erään lesken ainoa poika. Tästä pojasta rupesin heti ensi katsannolta pitämään. Hänen puhtaan näköinen muotonsa ja rehellinen katseensa ja kyyneleensä, joita hän katkerasti vuodatti siitä syystä, että oli saattanut äitinsä huolista sairaaksi ja itsensä vankilan jylhään helmaan, saattoivat minun kohtelemaan häntä hellemmin kuin toisia rikoksellisia.
Minä voin vakuuttaa, että pidin tuosta pojasta, niinkuin hän olisi ollut minun oma lapseni. Nöyrällä kärsivällisyydellä otti hän vastaan kaikki, mitä häntä kohtasi. Työ sujui hänellä hyvin, ja joutohetkillä kutsuin hänen perheeni keskeen aikaansa viettämään. Usein juttelimme tuosta onnettomasti päättyneestä päivästä, joka saattoi hänet vankilan muurien sisälle, joita hän aina oli pelvolla katsellut. Kaksi vuotta oli hänen määränsä olla vankilassa, sillä hän oli helpommin rangaistu tuin toiset, jotka olivat olleet hänen rikostoveriansa. Vuosi oli jo tuosta ajasta kulunut, kun eräänä aamuna tavallisuuteni mukaan kävin tarkastamassa vartioittaviani vankeja. Astuttuani tuohon huoneesen, jossa nuo kolme nuorukaista teki työtä, näin yhden heistä istuvan puukasan päällä, pää käden nojaan vaipuneena. Hiukset valuivat järjestämättä otsallansa, eikä hän näyttänyt huomaavan ketään lähellään olevaa. Lähenin häntä ja kosketin kädelläni hänen olkapäähänsä.
Hän havahti ja katsoi tutkivasti minuun. Silmänsä olivat kyyneliä täynnä, ja koko kasvonsa olivat vaaleat. Kysyin, mikä hänet oli saattanut niin ikävään tilaan. Hän vastasi, että ”kirje, jonka eilen toitte minulle, ilmoittaa äitini olevan sairaana, ja jo viimeisiä päiviä luulevat hänen elävän. Äitini kaipaa minua ja rukoilee Luojaa johdattamaan poikansa hänen luoksensa, ennenkuin hän kuolee. Mutta millä voin päästä hänen luoksensa ja miten täyttää äitini viimeisen pyynnön?” Ja taaskin virtasi katkerat kyyneleet hänen kasvoillensa, ajatellessaan mikä hirmuinen tuska oli hänen kuolevalla äidillään hänen tähtensä. ”Voi, mitä olen tehnyt, olen saattanut äitini sairasvuoteelle, olen jouduttanut hänen kuolemaansa ja nyt – nyt en voi täyttää hänen viimeistä pyyntöänsä ja en voi pyytää häneltä anteeksi rikostani. Taivas, auta minua!” huusi hän, ”auta katuvaa poikaa kuolevan äitinsä vuoteen viereen!” Minä säälin häntä, tuota nuorukaista; sydämeni itki hänen tähtensä, seisoessani hänen edessään. Yksi ajatus täytti sieluni, ja tuossa ajatuksessa rupesin varmistumaan; se ajatus oli ... jospa päästäisin hänet vapaaksi ... päästäisin hänen äitiänsä tapaamaan ... mutta ... jos ... niin... jos hän ei palaakkaan tänne, joudun kärsimään hänen tähtensä. Näin ajattelin; sydämmessäni taisteli ristiriitaiset tunteet. Käännyin pois tuosta itkevästä pojasta kuiskaamalla: ”älä johdata meitä kiusaukseen”, ja olin kovassa ahdistuksessa. Tuo vanki edessäni ei ollut vielä koskaan rangaistu mistään pahuudesta, hän oli aina ollut äitinsä kuuliainen lapsi, eikä nytkään voinut häntä syyttää tuosta pahasta, josta hän nyt kärsi; olihan toiset vietelleet hänen joukkoonsa, toiset olivat tuon kuolettavan iskun antaneet, vaikka hän silloin juuri oli juossut esiin ja työntänyt tuota kuolevaa, eikä tuo silloin horjahtui ja kaatui eikä siitä enää noussut... Enköhän voisi häneen luottaa ... ehkä hän palaisi luokseni, jos päästäisin hänet yöllä toisten tietämättä menemään ja otan häneltä lupauksen, että hän tulee takasin. ”Sen teenkin,” sanoin itsekseni ja lähdin taas siihen huoneesen, jossa hän istui. Menin suorastaan hänen luoksensa ja kysyin: ”Tahdotkos luvata minulle, että olet rehellinen ja palajat tänne takaisin, jos nyt uskallan omalla vastauksellani lahjoittaa sinulle kahden vuorokauden vapauden, sillä ajattele, että minä joutuisin kärsimään tähtesi?” Hän loi silmänsä minuun ja vastasi: ”Tahdon tulla takaisin, Jumala minua auttakoon sen täyttämään”. Hän lankesi polvilleen maahan eteeni; liikuttavaa oli häntä nähdä, kun hän laski kätensä ristiin ja vielä kerran sanoi vapisevalla äänellä: ”minä lupaan Jumalan nimeen palata tänne, eikä kukaan ole saapa tietää, että olen ollut täältä pois.” – –
Se oli siis päätetty. Linnan kello löi 12:sta seuraavana yönä, kun aukaisin linnan pienen portin ja laskin tuon nuorukaisen vapauteen. Juoksujalassa riensi hän pois näkyvistäni. En kauvan kuullut hänen jalkainsa ääntä kivikadulta, sillä keveänä kuin vainuva koira, riensi hän rintaansa vasten sulkemaan kuolevaa äitiänsä.
Kolme päivää oli kulunut siitä kuin hän lähti. Pelko täytti sieluni – hän ei vielä ollut palannut takasin. ”Entäs jos sattuu tulemaan ylipäällikkö tarkastamaan linnaa, eikä kaikki olekkaan niin, kuin olla pitäisi – mitä silloin sanon, millä puolustan itseäni?” Yöllä ei tullut uuta silmiini, kävelin levotonna edes takaisin asuntoni ja tuon pienen portin välisellä tiellä, kuullakseni jos hän tulisi.
Kello löi 12:sta yöllä, kun kuulin hiljaista rapinaa linnan ulkopuolella. Tuo saattoi veren suonissani kiihkeämpään liikkeesen. ”Hän se on varmaan,” ajattelin, vaan vasta huomasin, että pieni häly syntyi siitä, että vahtia muutettiin linnan ulkopuolella. Taas löi kello 1:si, löi 2:si, ei mitään kuulunut – Tunsin tuskan hikeä juoksevan alas selkääni. ”Voi Luojani, jos olen petetty, mutta ei, sinä, Herra, et sitä salli. Oi, auta minua tästä ahdistuksesta.” Kävelin tulisesti edestakaisin siksi, että kello löi 3:me. Kuinka kauhealta kuului sen kumina tornissa! Oli, kuin olisin noussut teloituslavalle, ja luo kellon ääni olisi ollut viimeisen hetkeni ilmaisija...
”Mutta mikä se on?” Nyt kuulen hiljaista koputusta porttiin. Pysähdyn ja kuultelin, olisiko tuo totta, että koputetaan. On, totta se on. Kuulen portin avaimen reijästä huiskattavan: ”mestari, laskekaa sisään!” Tuulen nopeudella riensin avaamaan porttia ... aivan oikein ... edessäni seisoo tuo rehellinen nuorukainen väsymyksestä väristen, vaan silmänsä olivat kirkkaat ja kuivat kyynelistä, vaikka kasvonsa olivat entistä vaaleammat. Avasin sylini hänelle, sulkein häntä rintaani vasten ... me itkimme molemmat. Ensimmäiset sanat, jotka hän sai minullen sanotuksi, olivat: ”Jumala palkitkoon teitä, suurin hyväntekijäni!” Vastaukseksi sain sanottua hänellen: ”Jumala palkitkoon sinua, poikani, rehellisyydestäsi, jonka olet pitänyt pyhänä!” Nyt alkoi hän kertoa, että oli tavannut äitinsä hengissä, – ja että hänen viimmeinen toivonsa oli täytetty. Poika sulki äitinsä silmät umpeen, ja äiti siunasi poikansa viimmeisellä hetkellään. – Minä olin tehnyt minkä voin, ja tämä tapaus liitti meidät ijäti yhteen. Vielä vaikka vuosia on kulunut siitä ajasta, kuin tämä tapahtu, tunnen hellyyden väreet sydämmessäni, muistaessani sitä hetkeä, kuin hän riensi tähän vankilaan takaisin täysin tyytyväisenä ja äidin siunaus kalleutenaan.”
Kun vihdoin vanhaa vanginvartijata saatettiin hautaan, seisoi hänen hautansa partaalla nuori, hyvin puettu mies ja itki kiitollisia kyyneleitä kuin lapsi isänsä haudalla.
Lähde: Tampereen Sanomat 24.3.1887.