Vangit
| Vangit. (Suomennos). Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg |
Saimaan pohjoisrannalla pienellä niemekkeellä on nykyinen Savonlinnan kaupunki, ja lähellä sitä, kapean salmen toisella puolella, ikivanha linna korkeilla muureillaan ja torneillaan. Rauhan aikoina on tätä lujaa linnaa käytetty rikoksen-alaisten vankihuoneeksi, monta vertaa kammoittavampi näille onnettomille oman kolkkoutensa ja ympäristönsä kauneuden kautta. Kuinkahan moni halukas silmäilys onkaan näistä elävien haudoista lennellyt Saimaan välkkyväin aaltojen yli ainoasti antaakseen villitetyn tahi masentuneen sydämmen sitä syvemmin tuntea vankihuoneen kolkkoutta ja kahleiden kovuutta.
Eräässä huoneessa, jossa kaksitoista tai viisitoista vankia istui kahleissaan, tapahtui yhtenä kesä-iltana, juuri kuin laskeutuva aurinko lähetti viimeisiä säteitään pienen ikkunan läpi sinne, seikka, joka tällä paikalla oli erinomainen. Kaikki vallaton ilveilys oli hetkeksi tauonnut. Muutamat tämän ahtaan kammion asukkaista kuuntelivat tarkasti erään seitsemäntoista vuotisen nuorukaisen puhetta, joka kertoi elämänsä vaiheita; toisia taas, jotka eivät niin tarkoin kuunnelleet kertomusta, esti illan ihanuus tai kuka ties suru, jonka tämä heissä oli herättänyt, rajummille mielenliikutuksille väljää antamasta.
Kummallista kyllä, sillä tämä hiljaisuus oli tapahtunut vastoin sitä, mitä ensin oli aiottu.
Asia oli seuraava: aikomus oli pitää tavallisia ilta-huvituksia, nimittäin keräjiä. Siinä aikomuksessa vietiin nuorukainen erään harmaapäisen, seinään kahletetun vanhuksen eteen, jota alinomaisen arvoisan istuntonsa tautta kutsuttiin Laamanniksi. Tutkintoa jatkettiin. Alussa oli raivo ja paattumus valloillaan. Nuorukainen, vaikka aivan nykyään oli vangittu, oli toki jo kylliksi oppinut paikan tapoja käyttääkseen itseänsä sopivasti joka tilaisuudessa. Mutta kun hän, armollisen tuomarin käskettyä vilpittömästi tunnustaa kaikki ja siten tehdä itsensä lain laupiutta ansaitsevaksi, koetti nostaa valhepuheita vaiheistaan, petti hänet hänen keksintölahjansa ja vähitellen täytyi hänen turvautua totuuteen. Tämä totuus oli kuitenkin liian surkea. Mieleen kerran johtuneena valloitti se vähitellen nuorukaisen koko ajatuksen, ja leikistä tuli tosi. Muutos pojan luonnossa vaikutti kohta näihin raakoihin kuulijoihinkin, niin että he alkoivat häntä tarkoin kuunnella. Ehkä löytyi joku heidän joukossaan, jonka sydän samaten kuin nuorukaisenkin hetkeksi pehmeni.
”Ja silloin sinä olit kymmenvuotias?” kysäisi tuomari kerran nuorukaisen kertoessa.
”Minä olin silloin kymmenvuotias ja paimensin äitin-isäni karjaa rannalla, joka oli vastapäätä Punkaharjua”.
”Saiko poika mitään siveyttä nuoruudessaan oppia?” kysyi toimessaan jälleen vanhus ivaellen ja herätti vielä uuden kaikuvan naurun.
Nuorukainen vastasi ajatuksissaan. Minä opin uimaan kuin sorsa; jättäen elukat rannalle, uin minä usein salmen poikki ja juoksentelin harjulla kauniina kesäpäivänä alastomana kuin metsän peto.
Vanhus katsoi alas kahleihinsa, katsoi ylös mustiin seiniin. Kauhea tuska kuvastihe hänen äsken niin rehevissä kasvoissaan, ja hänen hampaansa kilahtivat. Alastoman pojan kuva päivänpaisteessa Punkaharjulla oli liian tulisesti koskenut elinkautisen vangin sydämmeen. Hän sanoi: ”puhu poika kuinka sinä siellä villinä juoksentelit”.
Vaan poika seurasi jo omia ajatuksiaan, ja jatkoi: ”Silloin alkoi mustimus näyttäytyä siellä”.
”Piruko” kysyi useammat äänet ja uteliaat silmät luotiin kertojaan.
”Tarina kulki kylässä”, sanoi poika, ”että vanha Kala-Jussi joskus selältä auringon laskeissa oli nähnyt harmaan miehen harjulla. Eräänä myrsky-iltana ajoi tuuli Kala-Jussin venheen tyhjänä ja kumossa rantaan; silloin sanottiin mustimuksen sen tehneen. Vaan minä olin huima sikiö, vihasin elämää, enkä peljännyt mitään. Kaksi kertaa juoksin minä mustimusta pakoon; vaan kolmantena kertana en enää paennut, vaan jäin häntä odottamaan”.
”Ja mitä hän sinulle teki, kun sinut tapasi?”
”Hän suuteli otsaani ja itki. Niin hän teki ensin; sitte katsoen minuun kysyi hän: oletko jo pettänyt minut ja puhunut mitä olet nähnyt? Tiedättenkö armollinen herra Laamanni minkä-näköinen hän oli tätä sanoessaan? Semmoinen oli hän näöltään kuin Saimaan vesi sineänä syksy-yönä, koska pimeys ja tähti on syvyydessä, hirmuinen ja lauhkea.”
”Kunnioita oikeutta, poika!” sanoi vanhus. ”Ole virkkamatta sinisistä öistä ja tähdistä Saimaan syvyydessä; semmoiset sanat eivät sovi tässä”.
”Mutta kun minä hänelle sanoin”, jatkoi poika, ”ett’en ole kellenkään uskaltanut ilmoittaa harjulla käyneeni, hälveni kohta pimeys syvyydestä ja päivä koitti. Sillä kertaa olimme kauan yhdessä, ja sitte kohtasimme toisiamme joka päivä. Silloin istuelin minä kukkuloilla ja katselin aaltoja pitkin, ja hän istui vieressäni ja katseli minua, ja hänen katseensa oli iloinen ja uskollinen kuin koiran. Välistä antoi hän minulle hopeaa ja neuvoi minut yöllä ottamaan hevoista ja ajamaan kaupunkiin, josta minä toin hänelle ja itselleni kaikenlaista. Näin kului kesä ja pimeämmät ajat tulivat. Noustuani eräänä aamuna kuulin minä talonväen sanovan, että mies yöllä oli ollut valkean kanssa kartanolla, mutta sammuttanut valkeansa ja rientänyt pois, kun koirat häntä rupesivat ahdistamaan. Äitin-isäni oli vanha ja melkein sokea, mutta nyt hän oli vihan vimmassa tuntemattomasta tulenkantajasta. Hän sanoi minua murhapolttajansikiöksi ja ajoi minut potkauksella metsään paimeneen. Sinä päivänä minä tulin myöhään harjulle, silla vesi oli kylmää ja minä odotin siksi, kuin päivä oli korkealla. Vaan tavattuani mustimuksen kuljimme pitkin harjua, kunnes peninkulma alkoi täyttyä ja täyttyikin. Toisinaan seisahduimme hetkeksi ja katselimme koivujen välitse ja rantakuusien ylitse ulos aukeille selille. Mustimuksen huvi oli katsella kuinka minun viskaamani kivet lensivät kauas veteen harjun molemmin puolin. Kun tulimme harjun viimeiselle niemekkeelle, istuihe hän maahan ja, ottaen kiinni kädestäni, pakoitti hän minutkin istumaan. Kotvasen vaiti istuttuamme alkoivat hänen silmänsä loistaa ja hän kysyi: ”tiedätkö, lapsi, millainen rakastavan mieli on?”
Minä en tietänyt, vaan olin vaiti. Silloin ojensi hän kätensä ja osoittaen kaikkia noita kirkkaita järviä ylt’ympärillämme sanoi hän: ”Tuommoinen se on”.
Hetken päästä hän taas jatkoi: ”Voi, voi! sinä et ole semmoista nähnyt! Kerran sinäkin makasit rintaa vasten, jossa sinä sitä olisit voinut nähdä, vaan silloin vielä oli silmäsi tumma. Kirottu hän, joka eroitti sinut siitä. Auta minua poika, häntä kiroomaan”.
Minä autoin ja nimitin hänet, jota olin opetettu kiroomaan. Kirottu olkoon isäni, sanoin minä, hän rosvo, murhaaja, murhapolttaja! Silloin tarttui mustimus niskaani ja oli minua tukehuttaa kovilla kourillansa. ”Rukoile”, huusi hän, ”isäsi, murhaajan, rosvon, murhapolttajan edestä!”
Minä säikähdin, armollinen herra Laamanni, ja tahdoin juosta pakoon: mutta silloin nousi hän istuiltaan, nosti minut käsivarrelleen ja likisti minua kovasti rintaansa; vaan vihoissaan hän sitä ei tehnyt; niin hyvältä ei ole ikinäni minusta tuntunut, kuin silloin hänen sylissään. Niin istuessani hänen käsivarrellaan osoitti hän taas kädellään niitä kauniita seutuja sanoen: ”Enempi kuin kaikki tämä on sinulta ryöstetty. Sinullakin on, niinkuin muilla, ollut äiti; missä hän on? Kun talvi tulee, kuihtuvat rannikot ja järvet jäätyvät, mutta äitin mieli olisi ollut sinulle hellä aina kuolemaan asti”. Minä purskahdin itkuun. Tämä oli ensi kerta minulla kuulla ihmiseltä lempeä sana. Mustimus jatkoi: ”Leipää olet saanut maailmassa, vaan et rakkautta; kuria ja kovia sanoja, vaan et opetusta. Sinua on opetettu isääsi kiroomaan, ja häntä kunnioittamaan, joka äitisi sydämmen on masentanut. Tahdotko kostaa?” Armollinen herra Laamanni, saanko jo lopettaa?
”Uuvutko”, sanoi vanhus jylhällä hymyilyksellä, ”niin lepää; minä tahdon auttaa sinua. Samana iltana katosi mustimus Punkaharjulla, peljäten, että hänet siellä saavutettaisiin. Saman yön vietti hän mannermaan korkeimmalla kukkulalla, katsellen sieltä äitin-isäsi kartanoa, eivätkä hänen silmänsä ennen vaipuneet uneen, ennenkuin hän näki sen palaneen poroksi”.
”Kenenkä työ tämä poltto oli”, kysyi nuorukainen.
”Kartanon sytytti”, sanoi vanhus, ”kymmenvuotinen lapsi, joka oli murhapolttajan poika”.
”Niin, minä sen sytytin”, sanoi nuorukainen vakavasti. Pitkä äänettömyys seurasi tätä.
”Täten oli rikkaasta tullut kerjäläinen”, jatkoi tuomari, ”vaan kuinka hän hengissä pääsi tulesta, sitä ei tiedä kukaan”.
”Yksi sen tietää!” huusi nuorukainen, ”se, joka unhotti koston, nähdessään hänen valkeat hiuksensa”.