Siirry sisältöön

Vanha Karjala

Wikiaineistosta
Vanha Karjala.

Kirjoittanut Mikko Uotinen


Sit’ entis orjuutta muistaa
niin harva vaan,
kun onnensa polkuja luistaa
hän päivän paisteessaan.
Sit’ entis orjuutta tietää
niin harva vaan,
sen tuhoista kertoa sietää
kuin murti se uhrejaan.
Se entis orjuus se kaasi
niin monen pois,
sen helmassa Karjala raasi
ilon rinnasta ijäksi pois.
Se entis orjuus ol’ varmaan
ohdake ties,
mi särki sydämen armaan
ja kylmeni kodin lies.
Sit’ entis orjuutta muistaa
niin harva vaan,
kun onnensa polkuja luistaa
hän päivän paisteessaan.
Sit’ entis orjuutta teille
mä kerron nyt,
sen kautta on eloomme meille
surun valkea syttynyt.
Sit’ vaarini kertoi illoin
kun laps’ olin vaan,
se sieluuni vaipui silloin
ei unhoitu milloinkaan.

II.

[muokkaa]
Pieni mökki luona korven,
jossa viljaa
halla voitti,
jonne hiljaa
ääni soitti
hovin kuulun käsky torven.
Mökissänsä siinä eli
leski parka,
lapsens’ kanssa
aina arka
vuoroillansa
päivät pitkät askarteli.
Äsken kuoli hältä miesi,
lapsi puolen
vuotta täytti,
aina huolen
aika näytti,
puutteen, nälän tarkoin tiesi.
Sisään äkin vihoin äyhkää
vouti herran,
ruoska paukkaa,
jok’ ei kerran
sääli raukkaa,
jolle käskyjänsä räyhkää.
”Kuules leski, lepos heitä,
ei sun sovi
lastas laatii,
sua hovi
työhön vaatii,
laiskan virkas heti heitä!”
”Työllä äsken maksoin veron,
nyt ei ruokaa,
lapsi tuossa
nälin huokaa,
oon kuin suossa,
toivon lisätöistä eron.
Suokaa hyvä vouti herran,
olla vapaa,
sortumasta
tällä tapaa
suojaan lasta,
pyydän vaan mä tämän verran.”
”Tässä sulle armo paukkaa,
tässä laki
sulle läiskää,
laiskanakin
osaat räiskää
avun huutoasi raukkaa!”
Parkuu äiti, vouti ilkkuu,
hetken aikaa
lyönnit vinkuu,
parku raikaa,
siima sinkuu,
pahoin voudin silmät vilkkuu.
Hiuksiin rääkättyä tarttuu,
hoviin raastaa,
porsas kieltä
hälle haastaa
aina tieltä,
äidin ruumis mustelmihin karttuu.
Koppiin tummaan hänet heittää,
potkii kurjaa,
äiti itkee
päivää nurjaa,
riemut kitkee,
toivotonna kasvot peittää.
Koiran penikoita pihaan
tuodaan heti,
vouti naisen
kopist’ veti,
kalvakkaisen,
tuoden siihen herran vihaan.
”Imettäös äiti noita”,
herra ilkkuu,
– kauhuissansa
äiti vilkkuu
polkijaansa.
”Käyös työhön, koita, koita!”
Penikoita äidin rintaan
nosti vouti,
rouvansakin
herra nouti
naurusihin,
nauruansa väki nauroi iloisintaan.
Äiti itkee tuskissansa,
pennut puree
äidin rintaa,
kuka suree
orjan hintaa,
viimein uinuu kauhussansa.
Verisenä äiti viedään
poies tästä,
kotihinsa
kärsimästä,
haavoihinsa
– sinne kuolleen hänen tietään.

III.

[muokkaa]
Sit’ vaarini kertoi illoin
kun laps’ olin vaan,
hän kyynelekosket silloin
sai vuolaina vuotamaan.
Hän ain’ sitä kertoi illoin
sit’ entisorjuutta vaan,
sen arvet, saakohan milloin
mä rinnasta poistumaan –?


Lähde: Uotinen, Mikko 1907: Kevätvirroilta: runoja. Kustannusyhtiö Osmo, Helsinki.