Vanha laulu

Vanha laulu Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Se vanha laulu mennyt

taas iltaan hiljaa soi..

Sen kauniin sävelen nyt

mi kumma korvaan toi?

Kuin muinoin kuulen sen nyt,

niin selvään kuulen sen nyt –

se nauraa, vaikeroi..

On siinä talven lunta

ja pirtin hämärää

ja illan puoliunta

ja rukin pyörintää

ja lapsen haaveksunta,

valoisa valtakunta.

säveltä, säilyttää.

Sen luulin lakastuneen

ja kuolleen yksinään.

Nyt soinnut unhoittuneen

helähtää elämään,

soi vielä talven uneen,

soi illan valve-uneen

suloista säveltään..

On tuvan ruutu jäinen,

sen läpi kuultaa kuu..

On pirtti hämäräinen,

hyräilee äidin suu.

lyö tahdit yksinäinen,

säestää tähtipäinen

se pihan pihlapuu..

Lie laulu aina soinut

etäällä jossakin,

iloinnut, vaikeroinut –

sen luota loittonin,

en kuulla sitä voinut..

Lien kaukaa haparoinut

tien pitkän takaisin..

Tään hämyyn talviehtoon

soi äänes, äiti, taas..

Mun nukutat taas kehtoon,

taas uinun tuudintaas..

Saa kevät, riennän lehtoon,

kun kevät saa, käyn lehtoon

tuon vuokot ikkunaas..

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1943: Kohtalon vaaka: runoja. WSOY, Porvoo.