Vanha soturi

Vanha soturi. Kirjoittanut Frans Mikael Franzén

Saimaassa saar’ on; maalle sen

muut aivan harvoin kulkee

kuin lokit järven myrskyisen,

jok’ aalloillaan sen sulkee.

Niemellä siellä törröttää

petäjä käyrä, sammalpää.

Siin’ istui alla petäjän

mies muinaisaikalainen,

soturin hattu päässähän

ja parta hopeainen,

sininen takki, taljavyö:

ei lasta varten tehty työ.

Kyynelten vaon huomasi

kasvoissa kuihtuneissa,

ja valju viima huokuili

hiuksissa harvenneissa.

Hän aaltoon nyt loi katsehen,

nyt suruhymyin taivaasen.

Jok’ ehtoo monet vuodet hän

siin’ istui iltamassa,

samainen puku yllähän,

samassa asemassa,

kuin haamu muinaismaailman

mielestä merenkulkijan.

Vaan kuulkaa, Suomen neitoset,

ukon elämäkerta,

vesissä silmät suloiset

ja sydän vuotain verta!

Hän hellän muiston saakohon;

jo tuskista hän päässyt on.

* * *

«Mies Kaarlon olen viimeisin;»

– nuo sanat lausumalla

hän nousi uhkein katsehin; –

«viimeinen ilman alla,

mi Kaarlon näin». – Tuon nimen vaan

kun lausui, nosti hattuaan.

«En muotoaan ja katsettaan

mä saa unohdetuksi.

Kas pipliaa, mi mainitaan

nyt Kaarlon raamatuksi!

Kuvansa siinä, kas, on tää...

Ah! multa näkö hämärtää.

Hän asultaan kuin minäkin:

tällainen vyö ja nuttu.

Vaan sodassa kun seistihin,

hän sankar’ oli tuttu;

suur’ voitettuna, voittaissaan,

vaan suurin kenties kuoltuaan.

Viel’ Norjaa vastaan syöstihin,

vaikk’ uhkas moni valta.

Viimeinen joukko Suomenkin,

haalittu kaikkialta,

lens sinne kanssa sankarin

vuorille kuoloon lumihin.

Mä tulin joukkoon herrani,

kun nuori olin vasta,

ja kuulin laukauksen, mi

vei Kaarlon maailmasta.

Näin kaatui Ruotsin uljuuskin.

Mä kaatua myös halusin.

Vaan maata, kuningastakin

puolustin pelkäämättä.

Kun Pommerista palasin,

vain yhtä kannoin kättä.

Luutnantin arvon palkaks sain

ja eläkkeeksi – nälkää vain.

Vaan enemmän mua iloitti

kuin kenraalian’ nauha,

ett’ täss’ sain oman turpeeni,

kun maahan tuli rauha:

sain perinnöks tän saareni,

täss’ itse olen herrani.

Mun Herra sitte siunaskin

runsailla lahjoillansa.

Yks tytär: kuva enkelin

Evankelistan kanssa!

Häll’ oli muoto sellainen,

lukeissaan Sanaa minullen.

Hän hallitsi mun huoneessain.

Riens aika, häneen luottain.

Kun kuoli äiti, elin vain

hänelle, ynnä vuottain,

ett’ urosaika entinen

taas Kaarlon koittais Ruotsillen.

Illalla kerran tyttöäin

talutti vieras kotiin.

Seinältä, tuota nähdessäin,

mä pistolini otin.

Viettelijän kaataa rampana

mull’ olis ollut rohkeutta.

Vaan kun hän astui tupahan,

näin kunnon miehen aivan.

Noin patriarkan majahan

myös astui vieras taivaan.

Hän lausui: «Kaarlo taisteli:

Suursaaren nimi säilyypi».

Nyt, Herra! huudahdin, nyt saan

jo rauhaan luokses tulla.

»Ei», virkkoi hän; «viel’ elä vaan

todistajana mulla,

kuink’ onnen tyttös mulle luo,

kun minut voitto tänne tuo».

Takana järven hänellen

tuo talo kuului tuolla.

Hän kauneutta luonnon sen

viisaalla lisäs huolla;

mun sinne kutsui ijäksi:

varroimme häntä sulhoksi.

Jo joutui hänen aikansa,

jot’ tyttöni niin vuotti.

Jo Ruotsinsalmen voitosta

hän sanan meille tuotti.

Mä Herraa kiitin polvillain,

häät, vihittävät unhottain.

Puvussaan istui morsian,

ja juhla aloitettiin.

Toi lokki myrskyn sanoman,

vaan sulhast’ odotettiin.

Kuin haudasta nyt vinkuen

nous Herran ilma raivoten.

Juoks morsian nyt katsomaan

– kasvoille kirpos tukka –,

näk’ akkunasta – järven vaan

ja kuuli – tuulen, rukka;

huus riemuin, vaan taas tuskasta:

ol’ luultu purje – vaahtoa.

Vaan nyt, vaan nyt! – »Yks luovi vain,

niin pääset armaas luoksi». –

Taivaasen katseen kohottain,

hän vastaan rantaan juoksi,

kun vene kaatui niemellen.

Myös maahan vaipui silloin hän.

Vaan sievään nous hän näkemään

kätensä armahansa

aallosta nostavan ja pään,

mi keinui aallon kanssa.

Hän lensi viime louhellen,

kurotti kättä sulhollen.

Sen sulho sieppas tuskassaan,

vei kanssaan tyttösenkin

– niin, nuorukainen, itke vaan! –

jäi järveen kumpainenkin.

Käsikkäin heidät löydettiin

ja yhteen haudattiin myös niin.

Koht’ olen satavuotinen,

vaan tyynen’ istun tässä;

mut isänmaani jälkeen en

viihtyisi elämässä». –

Näin kertoi hän, ja niemellään

sittemmin hänt’ ei nähtykään.

Lähde: Franzén, Frans Mikael 1891: Valikoima Frans Mikael Franzénin runoelmia. Suomentanut Em. Tamminen. Otava, Helsinki.