Vanhan Aaron kaupunginmatka

Vanhan Aaron kaupunginmatka. (Ote Runeberg’in Hirvenhiihtäjien 7:nnestä laulusta.) Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg

Täydellinen käännös on ilmestynyt G. L. Söderström’in kustannuksella, Porvoossa 1884. Tässä olen kuitenkin vielä tehnyt muutamia muutoksia.

Maass’ oli näet katovuos, oli leivättyys pitäjissä,

Maanmies pettua söi, sekä mieronmies näki nälkää.

Kaupungissapa lie väki rikkaamp’, maat väkevämmät,

Noin minä miettielin, sekä kämmin kerjäten eespäin.

Jalkani vanha se nous väkisesti, ja pussini painoi

Selkää tyhjänäkin. Väsyneenä ja nälkäyneenä

Sain toki kaupunkiin sekä näin näkemättömän ennen

Ihmehen ihmeimmän: hyvät ystävät, ol’ taloloita,

Mut talon ympäri peltoja ei, ei niittyjä ollut,

Nurkiss’ en tupakaista ma piipun täyttänä nähnyt.

Kartanot ylvät vain, monikarvat, maalatut, uhkeet,

Ikkunarikkaat näin; rivilöinä ne pitkinä seisoi,

Joiden keskite tiet kävi risteillen satamäärin.

Teilläpä pauhasi ään’ kuni ukkosten tahi myrskyin,

Vankkurit entelivät hopeoitut, kartanomaiset,

Sälköin kapsasivat kaviot, rytäytteli rattaat,

Ruoskat roiski, ja huus ajajat, jymis ilma ja mantu,

Ruudut ruskasivat, sekä seinät kaikk’ kajahuivat.

Mut joka vankkurisess’, ilopäiviä huoleti viettäin

Kullan kiilteliäit’ yliherroja, rouvia istui,

Niin kuni kukkain päiss’ asuloissaan kiiltelevissä

Perhot nyökkyelee, kun lämpösä käy suvituuli.

Ihmein syrjäydyin sekä seiniin mekkoa hieroin,

Lakkini kourassain yhä tervehtäin pysäynnyin,

Mut mua nähtynä ei, vaan kaikki he kiitivät eespäin.

Huomaamatta ma noin tasapintaiseen, kivitettyyn

Paikkahan aavaan sain, jota piirteli kartanot uhkeet.

Huoleti, mielissäin, kädet yhteen laskien ihmein

Siinä mä seisahduin. Etevinnäpä loisteli huoneus

Harjun korkuhinen, kyläryhmän laajuhinenkin.

Kylläni katsoa en tätä jättien työtä mä voinut,

Jättien, moisia näet ei ihmeno sais raketuksi.

Siinäpä vieressäin mies uuttera raittia laasten

Lykkeli luudallaan likatukkuja suuria yhteen;

Hälle mä viimeinkin, kysyäkseni kaikkea, virkoin:

«Lausuos, ystävä, kirkkoko tuo, vai valtiahille

Aihehdittuna lie; imehissään mieleni kaikk’ on.»

Hän puri huult’, oli vait sekä nauraen vain kavalasti

Temppua mielessään häpeällist’ aatteli mulle.

Kun näet katselemaan, ihatakseni taas minä käännyin,

Luudan laskevi tuo likahan sekä selkähän’ iskee;

Ilkeä jäi likapilkku ja tahrasi mekkoni pestyn.

Riitoa välttääksein ajatonta, ma poistime murhein,

Niin kuni vierahan tunkion pääll’ on kukkokin arka;

Mut tukalampaan sain torahan: näki lyöntiä poika

Ryysysä, musta ja nälkähinen; kädet iski hän yhteen,

Hyppeli korkeellen, hohotellen, sinne ja tänne

Katseli, veikkoja huus. Heti räyhää tuolta ja täältä,

Lanta se roiskuelee, avojalkoja nulkkeja laukkaa

Huutaen meihin päin, mua nähdessään ilakoivat,

Nostain jalkojahan, ja mun yhtyvät ympäri kaikki.

Luokseni rohkeemmin tuli yksi ja mekkoa nytkäs,

Toinen potkasi vain uhaten kuni varsa, ja kolmas

Polviins’ iski ja huus, mua nokkelasuisena ilkkuin;

Parvipa liikkuva kasveli vain sekä uskaliaammin

Luo tuli, paeten taas. Minä vimmassain, häpe’issäin

Milloin minneki päin yhä ryntäelin kiroellen.

Viimein viekkaudella kun yhden sain toki kiinni,

Parveen paiskoan tuon sekä toisen keilana kaadan;

Yhtäpä aikaa taas minä tartuin kumpasehenkin

Kiinni, ja kumpaakin käsin ankein selkähän annoin.

Siinä he sätki ja huus, laveallepa kaikkosi toiset.

Kohta jo kansaki parveutui, sapel’-urhoa kaksi

Kiinni mun otti ja vei läpi räyhäävän väkijoukon

Pitkin tietä, ja vankeuteen mun pistivät oitis.

Kunpa ma taakseni sulkeuvan näin vankilan uksen,

Murhe jo mieleni murs’, ja ma vaivuin heltyen itkuun,

Muistaen, kuinka ma näet elin ennen kunniakasna,

Muistaen, kuin piti nyt, päin harmennein, kera vankein

Vankina olla, ja valkeudest’ en riemuta saisi.

Haikeest’ itkielin, mut vieressäin lavitsalla

Nilkoin kahletetuin oli veikkoa kaks älykästä,

Jotk’ urotöit’ omiansa ja muiden haasteli riemuin.

Suuttuen itkustain he jo tiuskasi kumpiki noituin,

Toinen heistäpä huus äreästi: «Sä ryöstäjä kirkkoin,

Säästele kurkkuas nyt, jott’ äänesi sois sulosesti,

Kun nelikymmenisen taas tahdinlyöntiä selkääs

Veisuumestari lyö, ja sa vanhaa nuottia vangut!»

Toinen myös heti noin puhelee: «Sinä harmajaparta,

Täällä jos et sinä viihtyä voi, niin ken sua kutsui?

Hitto, kun ahtautuu joka mieronkiertäjä viimein

Tännekin, ett’ ei saa kotonaankaan rauhoa toinen!»

Moisia haastelivat sekä yhdenlaisia paljon,

Pitkin päiveä niin mua ilkkuen herkeämättä;

Päiväpä ristikot ikkunien kun jätti jo laskein

Saapui vartiamies sisähän sekä katkasi riidan.

Toi hän ruokiakin: pani kulhon lientä ja myöskin

Leipää penkillen, sekä sitten löi vasarallaan

Rautoja, koettaakseen, ett’ onko ne viel’ eheöinä.

Kaiken tehtyähän siis säälleen, tuimana poistui,

Käskipä lähteissään mua syömään: «Syö, mörökölli,

Suolau nyt, kukaties täss’ sitten viikkoa neljä

Vettä ja leipeä syödä sä saat, janosuuttasi jäähtäin.»

Virkki, ja sulkihen uks. Minä säikyksissäni kohta

Syömään töytäysin, varatakseni vatsani paastoon;

Hiukkapa mullen jäi: kuni ahmat, karkasi toiset

Sinne, ja kohdakkoin näkyviin tuli pohja jo kulhon.

Kunp’ oli syöneet nuo, sekä luita ma kaivelin yksin,

Kuiski he keskenähän vähän aikaa, suuria aikoin,

Siksi kun äkkiä karkasivat mun päälleni kahden,

Veitsiä välkyttäin hiotuita ja tuimina lausuin:

«Lyömme, jos äännähdät; jos kuolla et tahtone, vanno

Luojasi kautta, et ilmasevas pakoamme tän’ yönä!»

Riemua, toivoa täynnä mä vastasin: «Ystävä-hullut,

Piippuakaan tupakaista en aivoistanne nyt antais:

Veitsin, vannomisin pakotatte te ves’kopin äijää

Ihmisruokahan, irralleen! Toki vannoa tahdon

Luojani kautt’, ett’ en teit’ ilmase, vieläpä autan.»

Kumpiki siis mun jätti ja kätköstään veti viilan,

Istautui sekä hankoamaan kävi kahlehiansa.

Verkkahan eistyy työ, hiki miesten tippuvi päistä,

Rautapa kestävi vaan, vaikk’ ennestään hivutettu.

Vuoroten autoin heitä ja vaivaa näin ilomielin,

Pois ikävöitsin näet. Sydän-yöksipä raukeni raudat,

Nilkat pääsivät irti, ja naurain hyppeli miehet.

Mutta jo ennaltaan nämä hirrenpään asemiltaan

Irt’ oli leikanneet sekä vuoteen pöyhein oljin

Peittänehet vakojalta: jo seinäst’ otti he sen nyt

Pois, sekä vankeudest’ ilomiellä me tunkeusimme;

Päähän kaupungin pian hiipivin askelin ehtein.

Siinäpä seisahtuu pikapäätä ja virkkavi toinen:

«Hei pojat, ei sovi näin jänöjussina puikkia metsään

Arkana, tyhjillään; paras ois toki tutkia ensin

Aittoja porvarien sekä matkan tarpehet ottaa.»

Toinen mies heti myöns. Minä tahdoin moittehetonna

Käydä ja jäähyväset tein herttaiset tovereille.

Kyynelin erkausin sekä käynnin kerkein astuin,

Toiset varkahisin meni huoneihin lähimäisiin. –

Niin kävi matkani kaupunkiin; en toist’ omin ehdoin

Tee, enk’ arvele myös pakotettuna saavani sinne.

Lähde: Jännes, Arvi 1889: Muistoja ja toiveita ystäville jouluksi. Weilin & Göös’in Osakeyhtiö, Helsinki.