Vanhan emännän lähtö

Vanhan emännän lähtö. Kirjoittanut Eero Eerola

Oli keskikesän juhla,

mittymaari, kukkain tuttu,

tuli pursun tuoksut suolta,

puilla oli juhlanuttu.

Koivut seisoi valkein varsin

pitkin pihapolun laitaa,

kuiski tuuli piilipuissa:

itkun juhla tulla taitaa.

Ei nyt tuoksu kullervoiset

niinkuin ennen lemmenjuhlaa,

niukemmin kuin koskaan muulloin

tuoksujansa yrtit tuhlaa.

Tuntuu oudot aavistukset

haavanlehväin havinassa,

on kuin oisi kalman käsi

kukkain yli kulkemassa.

Näin ne kuiski lehdet, oksat

nyökki päätä toisillensa,

kulki saunaan talon väki

naurain, kesätoiveinensa.

Miehet katsoi rukiin tähkää,

kun ne heilui heilimöiden,

heitti nuoret neidot arpaa

salaa kesken iltatöiden.

Talon vanha valtiatar

astui aittatietä yksin,

niinkuin astunut on kauan,

kauan, vuosikymmenyksin.

Muisti talon suuren joukon,

valmisteli juhlaa sille,

katsoi viilit, voit ja rieskat,

pikkuleivät nuoremmille.

Siunas kaikki, kiitti Luojaa,

joka taaskin päästi kesään,

joka jälleen pääskylinnut

johti omaan räystäspesään.

Näin hän astui mielin lempein,

hymy kaunis poskipäillä,

siunaten näin oli käynyt

aina polkuteillä näillä.

Kuului vielä käen kukku...

miks niin pitkään lehmät ammuu...

miksei enää jalka nouse,

miksi kokkotulet sammuu...

Ei se nouse vanha enää,

kaatui aittapolun päähän,

seisattui jo lämmin sydän,

jäykistyivät silmät jäähän...

Löysi muorin talon väki,

itki naiset aitan puolla,

kuiski yrtit, pihakoivut:

kaunis päivänjuhlaan kuolla –

Lähde: Eerola, Eero 1916: Lauluja ja runoja. Arvi A. Karisto, Hämeenlinna.