Vanhuksen kotiintulo (Avellan)
| Vanhuksen kotiintulo. Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg |
- Kuin muuttolintu talven jälkeen suojallensa
- Taas kääntyy retkiltään,
- Niin, synnyinlaakso, luokses saavun uudellensa
- Nyt rauhaa etsimään:
- Kun lempirannastain on meret sulkenunna
- Ja vuodet kalseat;
- Kun kaukomailla riemut kaikk’ oon maistanunna
- Ja tuskat haikeat.
- Tääll’ oon nyt taasen. – Taivas! tuolla nään jo majan,
- Miss’ seisoi kehtoni;
- Ja tuolla salmet, lehtoset ja vuorten rajan.
- Mun leikkipiirini.
- On kaikki vanhoillansa: latvat vihantaiset
- Ja puutkin entiset,
- Ja maalla, veellä äänet kaikuu tuttavaiset
- Ja laulut muinoiset.
- Ja laine lahden lumpehia tuuditsevi,
- Kuin ennen, herttaisna,
- Ja kaiku luoto luotoselta vastailevi,
- Kuin ennen, riemuisna.
- On kaikki vanhoillaan, vaan itse muuttununna
- Oon, vilkas laaksoni!
- On riemut, niinkuin posken hehku, sammununna,
- Ja suonet kylmeni.
- Mi sull’ on kauneus, en tiedä arvaella,
- En minkä annatkaan.
- Ah! virtas, kukkaa kuiskausta tajuella
- En taida ollenkaan.
- On korva kuollut jumalaisten kanteleille,
- Kut soitti aallostas;
- Ja keijoja, kut leikit toivat mantereille,
- En nää nyt tienoillas.
- Ma luotas, suojanen, tok’ lähdin rikkahana
- Ja täynnä toiveita!
- Oil mulla tunto, koitununna hartahana,
- Sun varjos hoimissa.
- Oil mulla ihanaisten keväintesi muisti
- Ja seutuis rauhaisuus:
- Ja suoja henkes, jotka kiusaukset suisti,
- Ja toivon rikkaus.
- Ja nyt, min tuonkin jällen mailman vuoltehesta?
- Vaan kiireen harmajan,
- Vaan mielen tyhjän, rauvennehen turhuudesta
- Ja kuolla toivovan.
- En pyydäkkään, min hukkasin, nyt jällehensä
- Sult’, äiti, saavuttaa!
- Mull’ hauta suo, miss’ lähtees itkee kyynelensä,
- Ja haapas kuiskuttaa.
- Niin saankin viimein helmoissasi rauhaisissa
- Viel’ unta maistella;
- Ja kukkasissa, tuhkastani koituvissa,
- Taas nousta puhdasna.
Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1874: Runoelmia. Suomentanut Edvin Avellan. K. E Holm, Helsinki.