Vanhuksen kotiintulo (Forsman)

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Vanhuksen kotiintulo.

Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg


Kuin muuttolintu talvipäiväin jälkeen palaa
Kotinsa lammellen,
Niin luokses, synnyinlaakso, tullen, rauhaa halaan
Lapsuuden mennehen.
Mun sulki kaivatusta maasta monta merta
Ja monen talven jää;
Iloita kaukomailla sain ma monta kertaa
Ja usein kyyneltää.
Tääll’ oon nyt taas. – Ka, taivas! suojaa missä kehto
Mua tuuditellut on!
Kas tuolla salmi, saaret, tunturit ja lehto –
Laps’-mailma huoleton!
Kaikk’ onpi vanhoillaan. Puut vielä vihannoivat
Somissa verhoissaan,
Tutuista sävelistä aavat ilmat soivat
Ja metsä lauluistaan.
Viel’ laine leikkii Ahden lumme-lasten kanssa
Iloisna telmien.
Ja saarten siimeksestä kaiku riemuissansa
Vastaavi etäällen.
Kaikk’ ompi ennellään. Mä toinen oon kuin ennen,
Oi laakso armahin!
Haluni sammui, posken leimun kanssa mennen,
Jo jähtyy suonetkin.
Mit’ ihanaa sull’ on, mit’ ihanuutta tarjot,
En taida arvottaa,
Mit’ aaltos huokailee ja kuiskaa lehtos varjot,
En enää oivaltaa.
Ei Ahto aalloissansa enää mulle soita,
Ei ihmekannel soi,
Niityillä mailla keijokaisten karkeloita
En enää nähdä voi.
Tok’ olin rikkain luotas, mökki, lähtiessä,
Niin rikas toiveissain,
Kun tunteet, syntyneet sun pyhäss’ siimeksessä
Kult’-aikaa lupas vain.
Mua seuras kaunokevääs muisto niinkuin taika
Ja seutus rauhaisuus
Ja hyvät henkes, joita lapsuuteni aika
Valveille mulle huus’.
Ja nyt – mit’ tuon ma jälleen maista kaukaisista?
Pään lunten painaman,
Sydämmen tyrttyneen ja sairaan hehkumista
Ja kuolla halaavan!
En vaadi takaisin ma hukkaamaani sulta,
Oi armas äiti maa,
Kun suonet haudan vaan, joll’ itkee lähtees kulta
Ja haapas kuiskajaa.
Povellas armaalla näin saanen uinahdella
Suloiseen unehen,
Taas haudan kaino-kukkasissa versoella
Elohon puhtaasen.


Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1885: Lyyrillisiä runoelmia 1. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.