Vankilaulu

Vankilaulu. Kirjoittanut Jacopone da Todi

Suom. Otto Manninen.

Veli Jacopone, tästä

milläs pääset pälkähästä?

Palestrinan munkki suotta

olit puolitoista vuotta;

sieltä nouti turman nuotta

tyrmään tyynest’ elämästä.

Ehtyi hoiva Rooman hovin,

mustui maine sulta kovin,

kesti kirkkaana vain tovin,

kirous on tää sen seura.

Katsos, tässä palkkas tää nyt:

huputonna munkin pää nyt,

elinkaudeks itse jäänyt

häkkiin hän kuin jalopeura.

Tyydy osaas: työläs oppi!

Maan nyt all’ on asuinkoppi,

syvä siinä syrjäsoppi,

myski eipä tuoksu sieltä.

Aika kuluu kuuhun kuusta,

ihmissanaa tääll’ ei muusta

saa kuin muonan tuojan suusta –

häitä varsin varon kieltä.

Kahle, niinkuin haukan nilkkaa,

yhä hieroo, kalkkaa, kilkkaa.

Mikäs tanssi siellä vilkkaa,

kummeksuu, ken ohi kulkee.

Lepoon heityn, toista, toista

käännän kylkeä, en noista

kirvota voi kiemuroista,

rautavyyhteensä ne sulkee.

Kopassa, mi riippuu, jotta

hiiri pääsis ei, ei rotta,

viipaletta viis lie totta

paastosaalis säästäväisen.

Sämpylän jäi jäännökseksi

eilen vielä viimeiseksi

sipulia särpimeksi:

pulska pussi kerjäläisen!

Aamumessun jälkeen mulla

pöydälläni katetulla

kooss’ on joka muru, tulla

täyteen vatsakahmu halaa.

Suvaitaan nyt liemi suoda,

koppiin kuppiini se tuoda;

palan paineeks saan myös juoda,

kostuketta keuhkoon valaa.

Pikku porsaalle se muren

riittäis, minkä leipää puren.

Kuin mik’ uusi – miksis suren –

pyhä Hilarius elän.

Liemen latkin, jatkuu lista:

kala, kastin pippurista,

siihen sitkein omenista

on kuin rusto sammen selän.

Syödessä mua vilu raukkaa

viiltää, lyhyttä on laukkaa

ees taas, että penkki paukkaa,

lämpimiksi pakko juosta.

Paternosteria taksa

kahdeksan – en muuta maksa

denaarilt’ – en muuta jaksa –

kestityksestä mä tuosta.

Hoviin tullen hiipan hakuun

pääsi moisen juonen makuun,

antoi veljet moisen takuun,

jolla voivat tyrmään työntää.

Tää heill’ oispa ollut muona,

suust’ ei kuohuis juorukuona!

Kärkkyin noin sen juostaan luona,

joka vihkimyksen myöntää.

Köyhyys, juhlassas ken juopuu!

Harva sulhoksesi suopuu.

Piispansauvasta ken luopuu,

tarjona jos lie? Ei kukaan.

Maailman ken hukkaa, unta

kelle vain sen valtakunta,

kelle kuilu, kauhistunta –

kulku kunkin käy sen mukaan

Ken sen hukkaa, itse hukkuu:

katuu kai, ken pois sen nukkuu;

ken sen hylkää – muille kukkuu

kunniaa se, herjaa hälle.

Hän on vakaa; ellei estä

häpeä, nuo muut ei kestä,

kenpä välttyis jäämisestä

harhan tielle leveälle!

Veljistöll’ on salapolku,

mainett’ eipä vie sen kulku.

Väylällä jos sill’ ois sulku,

pitäis laitumen he oman.

Rooman hoviin juorut juoksi,

kunnes vihdoin tuli tuoksi,

että turhan luulon vuoksi

tuomion sain armottoman.

Seassa nyt häkkis lian

ryve lailla syöttösian!

Joutuu joulu, vaikk’ ei pian,

ken tuo mulle jouluruokaa?

Kiroo kulujaan nyt niitä

luostari – ei vähä riitä.

Mikäs hyöty sill’ on siitä,

kopissaan jos kurja huokaa?

Tehkää, munkit, halun mukaan:

suott’ on touhu, vastasukaan,

kuluja ei korvaa kukaan,

vanginvuokraa jälleen maksa.

Suur’ on sotamahti mulla,

kovimpaankin karaistulla:

väkeväni kimppuun tulla

vaiva kokee, eipä jaksa.

Aseistus on hällä hyvä,

kilpi vihani on syvä;

joka isku kilpistyvä

on sen vahvaa suojaa vastaan.

Verraton sa viha, salpa

kaiken tuskan, koston kalpa,

haitat torjut, herja halpa

hurmios on ainoastaan!

Kaikk’ on kanssas ystävyksin,

Vaanijaa ei väijytyksin,

rinnassa mull’ omass’ yksin

vastustaja vapahduksen.

Rakastin ma vaivaa tätä

vuotta vitkaan vierivätä

kolmekymmentä; nyt hätä

päättyy päivään lohdutuksen.

Uutt’ ei pitkä kaapu: kannoin,

erakon kun valan vannoin,

lupauksen alttiin annoin,

sitä kymmenen jo vuotta.

Katsomaan siell’ opin pilkkaan,

häpeään kuin kuplaan silkkaan,

joita viedä tuulen vilkkaan

lapset puhaltavat suotta.

Torjuttu on hyökkäykset,

häätty herjat, häväistykset,

Jacoponen ystävykset

yhtyy, lippu liittää piirin.

Vainoojain on parvi lyöty,

tulkoon uus, jos siit’ on hyöty!

Eikö kukaan vastaan vyöty,

vielä varron alla viirin.

Maineeni, sun kiljuvalle

uskon kuormankiskojalle.

Asetu sen hännän alle,

peri saattopalkkas sieltä.

Kirje, viesti orvon olon,

Jacoponen tyrmäkolon,

Roomaan vieri, viesti polon,

kierrä maata, kansaa, kieltä.

Lähde: Italian kirjallisuuden kultainen kirja. 1945. Toimittanut Tyyni Tuulio. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo ja Helsinki.