Vapautettu kuningatar

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Vapautettu kuningatar

Kirjoittanut Paavo Cajander


On vuoren huipulla linna, se katsovi laaksohon,
Mut niinkuin hauta jylhä ja kolkko se on, eloton:
Lukoss’ on rautaportit, valo ikkunoist’ ei näy,
Vaan ääneti niinkuin aaveet sen tornissa vartiat käy.
Välin sentään, yö kun tyyntyy, kun aurinko mailt’ on pois,
On niinkuin laulua hellää ja vienoa sieltä sois;
Kuningatar siellä laulaa, niin laaksossa kerrotaan,
Mut ken hän on sekä mistä, ei tiedä ainoakaan.
Sanotaan: on hänkin ollut maan valtia ylhäinen,
Ja kauneudestaan kuulu yli merten, mannerten;
Mut aamu kun kerran koitti, pois, pois hän on hävinnyt...
Saalistahan linnan herra yöt, päivät vahtivi nyt.
Välin vaan, kun vartiat nukkuu ja tyynenä saapuu yö,
Kuningattaren raukan rinta vapahammin silloin lyö,
Hän silloin yölle laulaa surujansa ja murheitaan,
Kadotettua kauneuttansa, vapautta ja toiveitaan. – –
Näin matkamies tuli kerran, ja saapui linnan luo,
Ja linnasta laulut kuuli: oli tuttuja laulut nuo,
Ja rinta nyt syttyy hällä, tuli outo nyt käy sydämmeen,
Ja hän lähtevi mailleen jälleen ja ne laulavi kansalleen.
Ja on kuin ilma lämmin taas hengähtäis yli maan:
Runoruhtinaskin ihastuin nyt taas koskevi kanneltaan,
Ja soitto, ei ennen kuultu, sen kielistä nyt salamoi:
Siin’ urhous, maine, lempi, pyhimmät elon tunteet soi.
Ken siit’ ei hurmautuisi? ken enää kylmäks jäis?
Ken miekkaa nyt ei tahkois, ken keihäst’ ei terästäis?
Mut kuningatar hän linnass’ yhä laulavi murheitaan:
Pois, pois vapauttaja viel’ on, ties, saapuuko milloinkaan!
Oi saapuu, saapuu! Tuolla mies joutuen kiirehtii,
Kypärästä välkkyvi päivä ja miekasta kuu sädehtii:
»Pelastettava maan on äiti!» hän huutavi kansallen,
Ja se soi lumi ukkosen ääni:»ken nyt mua seuraa, ken?»
»Oi turhaa, pois on poissa!» – Hän vinhemmin vaan käy –
»Oi surmasi helmaan kiidät!» – Hän koht’ ei enää näy.
Ylös vuoren rinnett’ astuu, jo saapuvi linnan luo,
Sadan miehen voimat hällä, kun ryntää nyt uros tuo.
Jo rautaportit murtuu, jo aukevi haudan suu,
Sen vartiajoukko jo häilyy niinkuin raju-ilmassa puu,
Jo lehtiä, oksia taittuu, jo kaatuvi runkokin...
Ja kuin rytömetsän kautta tie kulkevi sankarin.
»Jo nyt olet vapaa, äiti! pelastukses hetki nyt lyö!
Tule päivän valkeuteen nyt, jo mennyt on pitkä yö!
Taas syttyvi silmäs tuike, taas poskilles puna saa,
Ja voi sitä, ken hiuskarvaa nyt päästäsi notkistaa!»
Ja linnasta hän taluttaapi kuningattaren ilmoillen,
Ja vastahan kansan joukko jo rientävi riemuillen,
Ja on kuin laulua hellää ja vienoa taasen sois,
Mut aamulaulua on se, yö on iäks mennyt pois.
Kuningatar istuimellaan taas istuvi loistossaan,
Ihanaisena niinkuin päivä ja kuuluna ympäri maan. –
Mut vuoren huipulla linna vuos vuodelta vaan häviää,
Pian maan tasallen kukistuu se, kivi ei kiven päälle jää.


Lähde: Grotenfelt, Kustavi (toim.) 1899: Väinölä: Helmivyö suomalaista runoutta. Werner Söderström, Porvoo.