Varjojen saari

Varjojen saari. Kirjoittanut K. A. Tavaststjerna

Kun ilta on armas ja suurena kuu,

Ja tyyni jo laskevi veille,

Sinut purteeni saan, ja se ajautuu

Päin saarta, mi viittovi meille.

Se meitä jo vuottavi viitoineen,

Min varjoissa oikut ilkkuu,

Mut rastas laulavi siimekseen,

Ja varjoista tähdet vilkkuu.

Mut sentään, jos varjoja kammoksuin

Et kuule helkettä rastaan,

Niin airoin ma lepään ja viihtävin suin

Sua painan ma rintaani vastaan.

Ei vuottava saaremme kauhuja tuo,

Sa vain sitä säikyt vielä,

Siell’ onni hiljaisin silmuja luo,

Ja kotimme meillä on siellä.

Mitä mailma ja kitsas jumala sen

Vei orvoilta rakkahilta,

Sen saamme suomana siimesten,

Miss’ arkana viipyy ilta.

Sydän jaloin ja kainoisin onni jää

Pois räikeistä riemuista arkaan: –

Vain rahvaan ne turuille kiidättää

Ja purppuran, laakerin varkaan!

Mitä pelkäät, laps, – tule maihin näin!

Ne on tuttuja, varjojen häivät,

Ja ne nyökkivät meille suopein päin,

Kun mailman aavikot jäivät.

On tyyni, jo yökin jo unelmoi,

On varjoissa äänetön tenho,

Kun keväällä värjyvät murheemme toi

Jo varjojen saareen venho.

Halu meillä on varjojen saarehen,

Se meidän yhtyä antaa

Maill’ unhon tähtien tuikkesen,

Ja henkäyksemme se kantaa

Yön tuoksuhun, kukkien kasteesen,

Kunis haivumme tyhjiin sen rantaan.

Tääll’, lapsi, kun kuolemme hymyillen,

Ei peitytä aavikon santaan.

Lähde: Tavaststjerna, Karl August 1904: Valikoima runoelmia. Suomentanut Valter Juva. Yrjö Weilin, Helsinki.