Varoituksia Amerikasta/1
| Varoituksia Amerikasta Kirjoittanut Charles Harreson |
Varoituksia Amerikasta/2 |
| Lähde: Oulun Wiikko-Sanomia, 16.8.1873, nro 33, s. 2. Artikkelin verkkoversio. |
Muistellessani muinaisia aikoja, en voi olla sanomatta, että ajat ovat muuttuneet (minkä tähden, aivon lyhyesti kertoa); vaan pyydän että arvoitetut lukijani eivät katsoisi kirjeeni järjestykseen, sillä ensi kerta on aina opiksi.
Kuin mieleeni kuvailen kuluneita aikoja ja nuoruuteni päiviä, joita vietin seurassa monen iloisen Suomi-veljen kanssa, silloin usein muistelimme poismenneitä ja merellä karanneita veljiämme, ja usein oli kaipauksemme saada tietoa heidän vaelluksestaan, mutta turhaan, johon aivon kertoa syyn, koska olen sen tullut näkemään ja osaksi oppimaan omista koetuksistani.
Ensin merelle lähtevä nuorukainen on ijältään noin kahdenkymmenen ja sydämessään taipunut kaikkeen helleyteen ja rakkauteen lähimäistään kohtaan; ja vielä enempi, hän on vanhempainsa esimerkistä jo nuorena taipunut palvelemaan Jumalaa. Surukseni sanon, että hyvin harvat totisesti sydämestään ovat kumminki tulleet Jumalan pelkoon, pitämään heitä suuremmista ja julkisemmista pahoista töistä, ja usein, kuin tämä laki ja pelko kasvaa heidän sydämissään, vaatii se heitä etsimään lepoa ja lohdutusta, jonka totisesti voimme löytää samasta kirjasta, mistä lainkin. Mutta nämät tunteet useammalta nuorukaiselta katoavat ja haihtuvat mielestä, niinkuin savu tuuleen; toisen taas ne painavat alakuloisuuteen ja alituiseen levottomuuteen, ehkä he koettavat hakea lepoa maailmasta ja sen hupaisista seuroista juonnilla ja muissa kauhioissa menoissa. Mutta senkaltaiset menot eivät voi tätä levottomuutta tukahduttaa, sillä se ei ole maailmasta ja maailman annettavana, vaan tulee ainoastaan välimieheltä Jumalan ja ihmisten välillä, niinkuin manna, joka virvoitti Israelin lapsia vaelluksessaan luvattuun Kaanaan maahan. Näitten viimeksi mainittujen yhteyteen siis voin lukea itsenikin, että olen kauan vaeltanut kaipaavaisella sydämellä siitä mikä hyvä on; vaan kumminkin luontoni heikkous ja maailma on pitänyt minun alituisessa pimeydessä, joka on estänyt minun ja (jos en väärin sanoisi) tuhansia muita palaamasta kaivattuun isänmaahan ja sukuin tykö, pitänyt kirjoittamasta kapaaville vanhemmille, sisarille, veljille ja muille, jotka elostamme ja olostamme ilokseen tietoa haluaisivat, niikuin jo ennen olen maininnut.
Kuin nyt nuorukainen, näin hyvillä lahjoilla varustettuna hänen vanhemmiltansa, lähtee vaeltamaan näitä maailman polkuja, jotka todesti ovat ylös ja alas vasemmalle ja oikialle, niin hän todesti tarvitsee usein opasta tahi ohjaajaa tiensä alussa, johon sanon toivoni ei loukkaavani arvoitettua lukijaa, että onnetoin nuorukainen, joka osakseen ottaa merikulun, ehkä hän on ensin alussa nöyrä ja nopia tekemään minkä on velvollinen, täyttääkseen virkansa, mutta usein se ei piisaa, vain usiasti pahan-ilkisiltä päälliköiltään vaaditaan orjan nöyryyteen. Ehkä he tekevät työtään määrätyn palkan edestä, luulevat päälliköt kumminkin, että mainittu nuorukainen on kokonaan heidän vallassa, johon asiaan laki on aivan ylöttymätöin useimmissa tapauksissa, ja noin viljellen alkavaa oppilaista kirouksella, kovuudella, työllä ja näljällä, hänen sydämmensä paatuu paatumistaan, niin että hän ei voi enään itse nähdä tilaa, mihin on tullut ohjatuksi sekä päälliköiltä että seurakumppaleilta, joka sitte muuttuu näin:
Että, jos tämä näin sydämmestään paatunut nuorukainen tapauksessa tulee hyvän eli mielellisen päällikön kanssa, jonka elämä on hellää ja sivistynyttä, niin hän ei tahdo tulla toimeen, vaan tahtoo alituiseen tehdä riitaa, ja pitää sitä samaa siveyden puuttuvaista elämää, johon niin on tottunut, ehkä tämä kunnioitettu päällikkö koettaa parastaan, saada häntä taipumaan hyvään; mutta kuin sydän on paatunut, niin se on paha taipumaan, ikäänkuin luonnostaan väärään kasvanut puu ei oikene suoraksi. Mutta tämä ei ollut aikeeni kirjeeni alussa ottaa puheeksi; siis menen siihen, mistä olen alkanut, (kuinka kulkevaiset veljeni eivät kirjota).
(Jatket.)