Vastausta toiseen arvosteluun

Wikiaineistosta
Vastausta toiseen arvosteluun.
Tampere, 22 p. Tammikuuta.
Kirjoittanut anonyymi


Toisen arvostelijan E. S. Y-K:n epäilys siitä, ettei ”asiat puhuen paranisi”, on ainakin tässä kohdin tarpeetonta, koska ei ensimmäisen arvostelman ja hänen välillään ei ole olemassa tuota sotakantaa, joka nykyään sivistyneissä maissa on vallalla kirjallisuuden eri suuntain suosijain välillä. Ensimmäinen arvostelun kirjoittaja ei nimittäin, enemmän kuin toisenkaan hyväksy sitä, että kirjallisuudessa vedetään esiin kaikki loka ja saasta, jota yhteiskunnassa piilee, vaan vaatii hän, että ne kansalaiset, joiden vallassa puhdistaminen on, rehellisesti ja viipymättä poistavat loan myrkyttämänä sillä muita ilmakerroksia. Eikä hän myöskään hyväksy sitä tinkimistä, jota muutamat vallanpitäjät viime valtiopäivillä käyttivät kokiessaan pelastaa häpeällistä prostitutionilaitosta, vaikka heidän olikin pakko tunnustaa laitos siveellisesti turmiolliseksi. Mutta minun mielestäni onkin Juhani Ahon viimeksi ilmestyneen teoksen arvostelussa syntynyt erimielisyys ihan toista laatua.

Arvostelu ylimalkaan ei saata olla muuta kuin sen käsityksen lausuminen, mihin lukija on tullut teosta lukiessaan tai tarkastaessaan. Kun jokaisella saattaa olla oma käsityksensä ja tapansa lukea, niin seuraa siitä, että arvostelu kahden muuten samanmielisenkin välillä tulee erilaiseksi, puhumattakaan niistä, joiden periaatteet useammassa asiassa saattavat olla erilaisia. Seuraan tässä vasta-arvostelussani vähän toista järjestystä kuin toisessa arvostelussa, jolle tämä on vastauksena, on seurattu. Kirjan muodolliset edut tunnustaa toinen arvostelijakin, siitä ei siis siis enempää. Mutta Juhani Ahon kirja ”Helsinkiin” ”todistaa sisällistä tyhjyyttä”, väittää Y-K. ja tuomitsee sen huonoksi. Katsokaamme onko hän osannut oikeaan. Kodissaan kasvanut, maailman harhateihin ja viettelyksiin tutustumaton nuorukainen, varakkaan perheen poika, lähtee ensimmäiselle matkalleen ja näyttämään, mihin kotikasvatus kelpaa. Kirjasta saamme tietää, että hän ennen tätä matkaansa on eleillyt nuorukaisen epämääräisissä ja aavistuksen kaltaisissa unelmissa, kunnes joutuu matkalla näkemään elämää aivan toisilta puolin. Aivan yleisissä oloissa melkein ilman erityistä viettelystä joutuu hän pyörteesen, josta ei pääse, ennenkuin on käynyt täydellisen juopon koulun ja sitten langennut juuri heränneen toisen himonsa viettelykseen. Miten tämä kaikki voipi tapahtua, sen saamme kirjasta nähdä ja kuitenkin sanoo hra Y-K., ett’ei kirjassa ole sisällystä. Minusta jo siinäkin pitäisi olla kylliksi sisällystä tämänkokoiselle kirjalle, kun kerrotaan mitä tietä vuosittain satoja Suomen nuorukaisia kulkee siveelliseen haaksirikkonsa, vaan joll’ei tämä tyydyttäisi muita lukijoita enemmän kuin toista arvostelijaakaan, niin pitänee tuoda lisää kirjan sisällystä näkyviin. Ajatteleva lukija löytää kirjasta ankaran vastalauseen sitä nurjaa kasvatusta vastaan, ett’ei nuorukaisen silmiä avata paremmin tuntemaan niitä vaaroja, jotka häntä elämän tiellä väijyvät. Antti Ljungbergin äidillä on kyllä rannassa koko joukko hyviä neuvoja annettavana pojalleen, vaan nyt ovat sitä laatua, ett’ei niistä ole suurtakaan käytännöllistä hyötyä ja kuinka olisi hän osannutkaan parempia antaa, kun ei hänellä kentiesi ollut aavistustakaan niistä vaaroista, jotka poikaa uhkasivat. Isäkin oli rannassa, vaan hän ei puhunut sanaakaan. Hän varmaankin tiesi omasta kokemuksesta, ett’ei ihminen siltä pahene, jos käypi kaikki haaksirikot ja nauttii nuorena elämän riemuja. Kaikkien kunnioittamana saattaa hän vanhoilla päivillään viettää hiljaista perhe-elämää, kantaa pakkansa ja poltella viinaa lähimmäistensä hauskuudeksi. Nuo tuossa, vaimo ja tyttäret, jotta kunnioittavat häntä miesten mallina ja noudattavat hänen pienintäkin mielitekoansa, eivät aavistakaan hänen nuoruuden elämäänsä: miksi estäisi hän sitten poikansa kulkemasta samaa latua: hulluttelemasta nuorena, pettämästä omaisiaan vanhana? Jos tämä vastalause ei lisää kirjan sisällystä, niin silloin on vika lukijassa eikä kirjailijassa.

Tullaan sitten laivalle ja toinen arvostelija alkaa tuntea ”haureellista leyhkää.” Totta on, ettei ilma laivalla ole niin raitista kuin yleisöllä olisi oikeus vaatia, mutta juuri tämä epäkohta onkin kirjassa kuvattu semmoisessa valossa, että koko yhteiskunnan pitäisi nousta kapinaan sitä vastaan. Se on kuvattu vaarallisimmalta puoleltaan, kun on näytetty, miten se vaikuttaa nuorukaiseen, jonka vietit juuri ovat heräämäisillään. Joll’ei tätä laivaretkeä olisi, niin tuskinpa Antti olisi Helsinkiin saavuttuaan joutunut Kappeliin ja siitä eteenpäin luisulla tiellään. Hän oli laivalla oppinut etenkin kaksi asiaa, nimittäin parantamaan pohmeloa uusilla väkijuomamäärillä ja selvästi tajuamaan jonkunlaisena kaipauksena piilevän sukuvietin. Puhvettinaisen läheisyys ja Kallen kevytmieliset puheet olivat olleet herättäjinä. Mutta minkälaisella arkatuntoisuudella on kirjailija nämä seikat samoinkuin senkin mitä Kappelista lähdettyä tapahtui, kuvannut? Häveliäisyyttä on koko matka noudatettu ja asiat kuvatut sillä tavalla, että se nuorukainen, joka ei lukiessaan Antin siirtymistä viattoman nuorukaisen tilasta rikoksellisten saa siitä ankaraa varoitusta, on joko houkko tai ennakolta varustettu kulkemaan saamaa tietä. Julkista pahetta, jota lukemattomien ihmisten on pakko vuosittain nähdä ja suvaita on tällä laivaretkellä armottomasti ruoskittu eikä mitään lokaa ole vedetty esille. Tuskin onkaan paheet, juoppous ja muu riettaus missään niin julkeata kuin sisävesiemme laivoilla, joissa mitään tarkastusta ei kernaasti saata tulla kysymykseen. Laivanpäällikkö kyllä tietää, ketä laivalla on matkustajana ja jos sattuu semmoinen henkilö mukaan, jonka suhteen on pelon syytä, silloin kyllä voidaan elämä asettaa siivolle kannalle; mutta, annas, sattuu vaan tavallisia ihmisiä mukaan, silloin ei ole mitään rajaa, saa elää pitkin tai poikki. Ihan varmaan liikkuu jo vesillämme laivoja, joiden liike ei läheskään kannattaisi, joll’ei niissä harjoitettaisi kapakoimista matkustajain kuljettamisen ohella. Onpa sitäkin saatu kokea tällaisilla laivoilla, etteivät ne lähde laivasillasta, ennenkuin laivaan saapunut vallesmanni on saanut tarpeellisen määrän ryyppyjä, joita ottaessaan hän ei pidä kiirettä, kun tietää olevansa herra laivapäällikön ylitse, jolla on monesta syystä paha omatunto.

Tämmöisen nurinpuolisuuden laskeminen ihmisten omilletunnoille on varmaankin luvallista ja luulisin monen vanhemman olevan kiitollisen siitä, että heidän silmänsä on avattu näkemään, mihin vaaraan heidän poikansa joutuvat nykyisen laivaelämän pyörteessä. Ei myöskään ole mielestäni aivan viisasta, kun koetetaan katkaista kärkeä siltä aseelta, joka on tähdätty tähän epäkohtaan, puhumattakaan tuosta kiivaasta tuomiosta, että kirjan julkaseminen olisi huonoutta.

Vielä on kirjassa yksi terveellinen viittaus, joka ei suinkaan ole vähäpätöinen. Siinä tilassa kuin Antti lähtee Kappelista, ei hänellä oksi mitenkään tilaisuutta enempään lankeemukseen. joll’ei olisi noita lain suojaamia laitoksia, jonne lukijan ei kuitenkaan tarvitse häntä seurata. Kuka tietää, kuinka moni Antin kanssa tulisi suojelluksi enemmästä turmiosta, jos yhteiskunnassa olisi siksi tarmoa, että hävittäisi sen, minkä koskaan ei olisi pitänyt syntyä.

Mutta, sanoo toinen arvostelija ”Helsinkiin” on kaunokirjallinen teos, jossa ei sovi niin likaisia asioita käsitellä kuin tässä on käsitelty. Minusta ”Helsinkiin” on etusijassa psykolooginen kuvaus Antin kehityshistoriassa ja siinä on vaan kuvattu ne vaikuttimet, jotka saivat haaksirikon aikaan. Mitään salattua ei ole kaivettu esille eikä sitä mistä on puhuttu, ole maalattu viehättäväksi, vaan ansaittua inhoa herättäväksi. Kirjailija on, sanotaan, kylmästi kertonut tuosta kurjuudesta, eikä osoittanut mitään sääliä eksyvää nuorukaista kohtaan. Tässä sopinee kysyä, kehen tuo syytös etusijassa sattuu? Siihenkö yhteiskuntaan. joka ei ollenkaan pidä lukua, miten sen nuorisoa aivan sen silmäin edessä houkutellaan turmioon, vaiko kirjailijaan, joka kuvaa tämän yhteiskunnan menetystä ja laitoksia? Ankarimmallakin tuomarilla lienee toki siksi oikeudentuntoa, ett’ei heitä ensimmäistä kiveä siihen, joka ensiksi on saanut silmänsä auki ja rohkenee vedota yhteiskuntaan sen välinpitämättömyydessä.

Mutta kirjassa ei ole mitään ylevätä, se ryöjää vaan loassa, väitetään. Kaikkina aikoina on lasten kasvatusta sivistyneessä ja ainakin kristillisessä maailmassa pidetty jalona ja ylevänä toimena. Nykyaikaista kasvatusta ja sen seurauksia on kirjassa otettu tarkastettavaksi ja jos se vie lokaan, minkä kirjailija sille voi. Kyllä luulisin Juhani Ahon runoilijan siipien kannattavan pilviinkin, jos ei lähimmäisen ja isänmaan rakkaus vetäisi häntä sinne, missä hänen kirjailijakynänsä enimmän tarvitaan. ”Papintyttäressä” hän kuvasi naiskasvatuksemme nurinpuolisuutta; kukaan ei silloin muistaakseni syyttänyt häntä kylmyydestä eikä ylevyyden puutteesta, mutta kun uskalsi kajota miesten toimiin, niin silloin joutui ropakkoon. Ollaan kyllä valmiit myöntämään, kun ei tosiasiaa saada salatuksi, että paljon nuorukaisiamme joutuu turmioon, vaan syitä ja vaikuttimia, jotka sinne vievät, ei saisi ottaa puheeksi, vaikkapa ne olisivat kuinka ilmeiset ja helposti autettavat.

Onhan ylioppilaissa jaloja mallikelpoisiakin, lisätään. Onneksi niitä on ja vieläpä lukuisastikin. Mutta valitettavasti ei niiden luku kuitenkaan ole niin suuri, että heidän vaikutuksensa riittäisi parantamaan kaikkia tai ehkäisemään hyvin suurta prosenttia joutumasta harhateille. Esimerkki ei siis yksinään riitä. Laivallakin, jossa Antti kulki tohti turmiotansa, oli kulkemassa siivojakin ylioppilaita, vaan mitä vaikutti heidän esimerkkinsä. Ylenkatsetta ja vihamielisyyttä saivat he Antin puolelta osakseen. Kävi siis tässä, niinkuin käy monen hyvän kirjankin, niitä pidetään ikävinä ja typerinä, joiden lukemiseen ei arvomiehen kannata tuhlata aikaansa. Mitäpä olisi Antin-laisella miehellä ollut oppimista tuosta siivosta Pekasta tai kannella matkustavista koulukumppaneistaan, joita vastaan ei toisella arvostelijallakaan liene mitään muistuttamista.

Kaikesta tästä huomannee jo lukija, että pysyn entisessä ajatuksissani Juhani Ahon kirjan suhteen enkä mitenkään voi suostua siihen että sen julkaiseminen olisi huonoutta.

Lopuksi vielä pari sanaa toisen arvostelun kirjoittajalle. Sanotte että Aamulehdessä on pidetty ”pääpontena” kahdesti sattunutta päihtymystä. Tämä nyt lienee hairausta, sillä en ole niille antanut kertomuksessa mitään ”pontta”, vaan olen maininnut juopumukset siinä järjestyksessä kuin ne kertomuksessa tavataan. Sanotte olevan vaikean sanoa, kummallako on ”parempi luonto”, silläkö, joka julkaisee moisen teoksen, vaiko sillä, joka punastumatta kehuu sitä hyväksi. Edellisestä selvinnee kyllä syyt, miksi kirjaa hyväksi kehuin, vaan tuokin punastuminen kaipaa hiukan selitystä. Se, jota pari kymmentä vuotta jonkun kerran vuodessa on katsellut moista elämää kuin kirjassa on kuvattu, on siksi paatunut, ett’ei se punastu siitä lukiessaan, vaan on päinvastoin iloinen, jos näkee hiukankin toivoa semmoisen elämän lakkauttamisesta. Tämmöistä toivoa herätti minussa ”Helsinkiin” lukeminen ja sentähden en punastunut, kun sanoin ja sanon vieläkin kirjaa hyväksi.

Ensimmäisen arvostelun kirjoittaja.


Lähde: Aamulehti 22.1.1890.