Vastin
| Vastin. Kirjoittanut Kustaa Paturi |
Viime vuoden ”Maamiehen Ystävän” 50:nessä N:rossa lu’etaan H. Seliniltä lähetetyssä kirjoituksessa, muun se’assa, seuraavaiset sanat: ”Pelkään kuin en sais Helsinkin neitoja torumaan kanssani; sitte varmaan tulis Kustaa Paturikin sakaroinensa, lehminensä, kukkonensa; sitten olen hukassa, kuin entinen karhu suutarin käsissä”. Näillä sanoilla ainakin tarkoitetaan kirjoitustani ”Aakasista”, menneen vuoden ”Suomettaren” 35 N:rossa. Milläkö tavalla Selinin kirjoitusta käsittänen? Hän on kirjoitukseensa ottanut ajneen ”Takalappi ja Tarvas”, jossa hän kokee ojentaa eläväin nimiä omituisen Suomen lausunnon mukaisiksi, ja näiden nimikato’en ja erhehdyksien syyksi sanoo: ”ruottalainen on pääsnyt niminensä ja mutkinensa suomea kiusaamaan” ja vielä sanoo: ”Ah! ei ole enää entistä, muuta kuin vesi ja valkia”. Eräässä paikassa näyttää S. vielä Latinaakin laskevan, jota ei niin meikäläiset miehet ymmärrä kuin minä olen, joka en muuta ymmärrä kuin pelkkää Suomee. Työläästi käsitän S. Suomeekaan, miksi hän ”sakaroita, lehmiä, kukkoja” arvannee, joilla kuvailin luonnollisuutta; eli miksi hän Aakasia lukenee Latinalaisiksi, Ruottalaisiksi, Reekalaisiksi, tai Heprealaisiksi vai Suomalaisiksiko? Miksikäs pitää ottaa Selinin tarkoitus? kuin hän näyttää aikovan puoltaa vanhaa perus-Suomee ja Suomalaisuuden luontoo, ja yhtäkaikki tahtoo muukalaisuudella Suomen Aakasia ”kiusata”, eikä sallisi niitä omalle Suomen perus-äänelle luonnettaa? Tämä näyttäsi kyllä hoksaavan ja ymmärtävän kaikin puolin, vaan ei kelpoo yhdeltäkään paitti mitä muiden perässä; kun kerran niin sekauntuu että yhdessä paikassa tahtoo Suomee muukalaisista kahleista pois ja toisessa kohdassa herjaa, kuin sitä muut tahtoo. – No – mitä näistä! on sitä moni muukin oppinneempiki mies suurella kiivaudella erhehdyksissään hulluja hoikkunut ja tyhmyydessänsä viisaampia moittinut; kuten vaan päähän ryöpähtää ja luonto paisuu. Mutta niin ankaraksi mieheksi kuin S. ehkä luulee itteensä ei hän mahda arvata erhehtyvänsä; ja sitte jos rupeekin pelkäämään hukkaan tulevansa, turvaa hän karhun kouriin ja suutarin sukkeluuteen. Vaan kuinkahan semmoinen turva auttanee, kun karhu pelkää ihmisiä ja suutarikaan kirjallisissa vehkeissä ei saata olla muita mokomampi, koska ei semmoista yhteistä mainetta ole?
Mainitussa kirjoituksessani Aakasista, en suinkaan luullut röykkeilleeni, muuta kuin lopussa valitin heikkouttani, voimattomuuttani ja saattamattomuuttani. Sen takia lienee S. luullutkin siitä sopivan ylimennä eli ilkeillään, ohimennessänsä, aisaansa kiini ajaa. Vai ränttivirheetköhän, jotka nimitettyihin ”Aakaisiin” vasten tahtooni tuli, lienee häntä viemättänyt luulemaan kirjoitukseni olevan paljasta kukon laulua ja lehmän ammu’naa? On näitä nähty, vaikk' ei syöty! Jos kirjoituksestani ei olisikaan muuta hyötyä niin näkeehän ees viisas mitä tyhmä ajattelee, saamaton vuovaa. Täydellisyyttäni, taitooni ja harjautumistani en sanokkaan; mutta lieneehän lupa ko’ettaa, kuin ei rupee ketään roukkimaan. Joka taasen kohta niin täydellistä taitaa tehdä, ett’ ei siinä mitään virhettä löydy, siltä ei ole vielä mitään aljettu, ei mitään ko’ettu, ei mitään aikaan saatu, sillä joka jotain tekee, sille jotain tapahtuu. Mutta niin vaillinaiset ja verkallensa kohoavaiset kuin ihmisten taidot ovat, niin yhtä ja vielä enemmän tytymättömiä ja itteviisaita ovat useemmat kirjoittajat niinkuin lukiatki. Yksi (lukioista) sanoo: ei sen kirjoituksesta ole, se kirjoittaa niin oikosesti, ei niissä ole mitään kaunistusta; toinen sanoo toisen kirjoituksesta: se kirjoittaa niin järki kaunistellen ja kaukomielisesti, että sitä on raskas käsittää; kolmas sanoo: se kirjoittaa ohiaikaansa menneitä asioita; neljäs sanoo: se kirjoittaa edelle aikain; vielä viides sanoo: en minä ole aikoinkaan saanut lukeekseni paljo mitään uutta, ja vanhoin kyllämystyy; vielä muuan kuudes sanoo: korkiamman viisauden ja hulluuden väliä ei ole kuin yksi askele! Täytäppäs näin erinlaatusia, tytymättömiä ja kukatiesi vajavaisia miehiä! –
Kirjoitukseni Aakasista (mainitten vielä) tuli ränttivirheillä piloille, paikon toisia ymmärettäväksiki, jota en kuitenkan ”Suomettaren” toimituksenkaan huolimattomuudeksi sano[1]. Suvainne kunnioitettavat lukiat tätä vielä oiasta, mikä itteltäni huomaamata jäi, vasten mieltäni. Kertaus-alkajoissa piti j:tä sanottaman jo:ksi. Sen tarpeellisuutta ja luonnollisuutta saan tässä selittää. J:tä ei kielen luonnossa eli Suomen puheessa tule muissa paikoissa, kertausta alkaissa kuulumaan, paitti silloin kui i tulee äänikkeeksi, (niinkuin esim. ilma, itä, iissä); mutta kertaus-alkajana (esim. Juutas, Juhla, Joroinen) ei kuulu j:n ääntä, paitti jo, sillä Iisä ja Joroisissa ja’ ilta ja Juhla eivät ala yksäänisesti; niin suuri eroitus kuin c:sen ja k:onki välillä on Suomen kielessä niin suuri eroitus on j:n ja jo:n välillä.
Mielelläni soisin Oppineiden ja kielissä harjauntunneiden jotaki lausuvan kirjoituksestani ”Aakasista”!
- ↑ Suomettaren Toimitusta paheksittaa, että Paturin kirjotukseen ”Aakasista” on sommeltunut niin julmasti painovirheitä. Jos jotenkin voisimme niitä parantaa, tekisimme sen; mutta niitä ei muuten saa lopullisesti poistetuiksi, jos ei painata uudestaan koko kirjotusta.
Lähde: Suometar-lehden vuosikerta 1848, 28. tammikuuta s. 3–4. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu 4.6.2007. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Suomettaren vuosikertoja, Suomettaren vuosikerta 1848. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/smtr/smtr1848_rdf.xml.