Veisu Kansallisteatterin turmeluksesta ja sen torjujista

Veisu Kansallisteatterin turmeluksesta ja sen torjujista Kirjoittanut Eino Leino

Hei, voima se poikia pullistaa,

halu mellastaa, halu mullistaa.

Mikäs este ois sitä tehdessä –

tilat liiat on Iltalehdessä!

Päät viisaat yhteen kolkattiin

ja tuumittiin ja tolkattiin:

Nyt Kaliman kaula se taitetaan,

kalu Kansallisesta laitetaan,

joka rypee kuiluissa rappion,

saa tappion perästä tappion,

kuten totee surulla Lahdensuo

ja kastua silmänsä kahden suo.

Se suru on suurta ja aitoa,

se puhkuu johtajataitoa.

Tila Kansallisessa on katala,

tavat turmellut, taso matala –

käy suokin sen rinnalla alpista. –

Veto lyöty on Kaliman skalpista.

Prosessi hirmuinen, jaa, jaa,

himphamppu oikea nouskoon, haa!

Sotavoima on koottu ja suurikin,

sen huudosta horjuis jo muurikin:

sivull’ oikeall’ on maan suojelumies –

vasen siipi miss’ asti on, horna ties!

On johtajat oivat, on kööritkin,

on aimot administratööritkin,

on hienoja herroja, rouvia,

joill’ on tämänsorttista souvia,

on miestä oraattorinviittaista,

ja tihverää on Tiittaista,

on Kaarolaa, on Katria,

amatsoonejas, armas patria.

Vain hurskas uhri-atria

viel’ auttaa Kansallista vois,

soi ohje, kuin oraakkelista ois,

soi Lauri Haarlasta Laurilaan:

Mars, mauri parka, jo Maurilaan!

Nyt tarvis on tarmon nyrkkiä,

jyry-Mussolineja jyrkkiä.

Hei, kaverit, kaappaus, kumous!

Muun kaiken luo se kuin lumous.

Tae siit’ esimerkki on itäinen:

siell’ Eedeni lie likipitäinen.

Kun Kalima ketarat pystyyn lyö,

niin muuttuu päiväksi musta yö,

viat kaikki on korjatut kohta ja

uus Bergbom on uusi johtaja,

maku oikea ohjaamassa taas,

täys katsomo aina ja kassa taas,

sopu ikuinen ilman riitoja,

myös Katrit ja Kaarolat Iitoja;

taas suomikin lausuttu lavalla

soi Kaarolan kauniilla tavalla,

niin sorjasti ruotsahtavalla,

suurt’ entisyyttä ei kavalla.

Ja näytelmänkirjoitusliitosta

pula keksiä kyllin on kiitosta,

se täynnä on vain neropatteja,

niit’ itää kuin sateella tatteja;

sen Haarlat ja Köpit on Kiviä,

ei kirjoita yhtä he riviä,

jok’ ei ois syvä ja siviä;

nerotöit’ on ne työt joka ainoa,

täynn’ ikuisten arvojen painoa

ja kauneutt’ ylhää ja kainoa.

Niit’ enää ei kriitikot vainoa,

vaan palvovat kiitosten pauhulla

ja saartavat suitsutussauhulla;

ei tahdo kasvaa ehtiä

sitä määrää seppelelehtiä

siin’ enää itse laakeripuu,

jo reklaamiltakin repee suu...

Ja rahaa tulee kuin rännistä,

sitä auktorit lypsää Wännistä

kuin maitoa Mansikin nännistä.

Kaikk’ ihanuus tämä taattu on

heti kohta, kun Kalima kaattu on.

Se tehty on pienellä tempulla:

hän poistuu, potkaus pempulla.

Se kaunis on kansannäytäntö,

myös klassillista sen käytäntö:

pois suuremmatkin on suistettu,

ain’ ansio maksaa muistettu.

On Jusseja meillä, on Lasseja,

on Jalleja, on Jasseja

toki paiskaamaan eropasseja,

alas huutamaan, ulos huutamaan –

ovat lakaisevainen he luuta maan.

Se tekee puhdasta jälkeä,

oma jotta ois olo välkeä:

himo kuuma kulissien keskelle

lie tullut Thalian leskelle. – – –

Ohi kai vähän puski nyt maalistaan,

kovalykky, kun saanut ei saalistaan!

No käy maar vasta se paremmin,

käy myöhemmin, jos ei varemmin.

Luja lupaus sanassa tavataan:

Joka kolkuttaa, sille avataan!

Mut yritystäkin kiitämme

ja äänemme yhteen liitämme

ja kakistelemme kaulamme

ja tällä lailla laulamme.

Talo vaatii harjahirtensä,

jalo kiivaus kiitos virtensä.

Se pitempäänkin innoittais,

jos ansion jälkeen hinnoittais.

Lähde: Leino, Eino 1949: Kirjokeppi: valikoima runoja alkuperäiskokoelmien ulkopuolelta. Toimittaneet ja selityksin varustaneet Aarre Peltonen ja Eino Kauppinen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.