Veljekset (Koskela)
| Veljekset Kirjoittanut Unto Koskela |
- Näin käymme nyt veljinä, rinnakkain
- me suurelle tuomiolle.
- Olet syntynyt valossa unelmain,
- minä varjossa kuilujen pohjattomain.
- Mitä mahdoimme kohtalolle!
- Olet siinnyt hetkestä hurmion
- ja – puhtaasta tuntehesta.
- Sait lapsensieluusi auringon,
- – mut ammoin sieltä se kaikonnut on
- kuin kolkosta vankeudesta.
- Minä sikisin pesässä syntien
- ja, arvelen, vahingossa.
- Isäs otti mun äitini kiroten
- pääll’ likaisten, kurjien riepujen
- esikaupunkikammiossa.
- Ja me elämän elimme kumpikin
- saman syntisen tähden alla.
- Sinä syntiä teit kuten minäkin,
- sinä huonehiss’ uljaan palatsin,
- minä – eniten taivasalla.
- Sinä viettelit naisesi hymyillen
- tai voimalla kultarahan.
- Minä maksoin nyrkillä, kiroten
- kera toisten satamajätkien.
- – Mikä ero on pahan ja pahan?
- Sinä juovuit kullasta samppanjan,
- olit – hienosti humalassa.
- Minä upotin murheeni viinahan
- ja puukolla tyhjensin kapakan
- joka vieraassa satamassa.
- Näin käymme nyt veljinä, rinnakkain
- ja kumpikin sielu on musta.
- Saman saamme tuomion, mukaan Lain,
- sama kahle kuin sulla on jalassain.
- HÄN tunne ei eroitusta.
Lähde: Koskela, Unto 1930: Purjeet sumussa: runoja. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.