Venematka Kemijoella

Venematka Kemijoella. Kirjoittanut Hjalmar Appelgren-Kivalo

Soudimme kirkasta Kemijärveä eteläänpäin. Kohta oli pappila näkymättömissä ja sen hyväsydämmiset ja vieraan varaiset ihmiset ainoastaan muistossani. Yksi niemi toisen perästä peitti syrjään jääneitä taloja ja painui sekin taas päilyvän seljan taa. Ei näyttänyt järven pinta enää Outitunturin sinertävää lakea, ei Ämmäniemen hirvittävää kallionkieltä, eikä jaksanut Suomutunturi kilkkaansa^[1] kohottaa Ailanganseljän viheriäisen harjan yli. Rannat lähenivät toisiansa Luutsinsalmen kohdalla ja vihdoin kuului metsästä kaukaisen paimentorven pitkä ääni ja karjan kellojen kilinä.

Luusuaan^[2] tullessani vierasteli taloissa joukko mustalaisia. Lautamieheltä olivat kapan potakoita saaneet ilmaiseksi ja silakka-nelikon panneet puoleksi. Miehet moittivat leipää huonoksi, akat mankuivat emännältä viiluja, kahvia ja pellava vaatetta ja lapset samaten riepuja nukkiensa vaatettamiseksi. Erityisettä luvatta ottivat pirtin pöydältä silmäneuloja ja lankaa, puukon tallin ikkunalta ja pussin, joka joutilaana venyi aitan portailla, ennenkuin kylästä lähtivät, loilottivat talollisten visuutta ja voivottivat omaa köyhyttään.

Laskeva päivä loi viimeisen valonsa talojen, metsien ja vaarojen yli. Ilma oli vielä lämpöinen, toisella rannalla nousi savu tarha-valkioista, joita karjalle tehdään sääskien suojaksi ja tyynellä seljällä souti hiljaisessa yössä yksinäinen tyttö, joka lauloi niin, että metsät kajahtivat; vaan kun hän vaikeni, niin vaarat vielä kauvan kaikuivat.

Seuraavana aamupäivänä tuli lautamies luokseni ja toi muassaan erään metsän vahdin, joka oli luotettava laskumies.

Paljonko vaaditte Juujärvelle? kysyin häneltä.

– Viisi markkaa, en minä sen vähemmästä lähde viemään.

Viisi markkaa! – Eihän sinne ole kuin puoli toista peninkuormaa ja päiväkirjan mukaan on soutajalle maksettava 80 penniä peninkuormalta.

– Markka koskelta laskumiehelle, se on tavallinen taksa, ja sen minä olen Sodankyläläisiltäkin tinkimättä saanut, kun heidän voi-lastiaan olen vienyt alas. Heillä on pait sitä omat venensä, joita vievät Kemiin asti, mutta tässä täytyy vene taas sauvota ylös ja se ei, sen vietävä, olekaan akan työtä.

No, mitäpä siihen! – Istuttiin veneesen ja lähdettiin luusuan niskasta huilaamaan Neitikosken kuiluun. Metsät rannoilla pakenivat joutuisasti ja kun Härjän kurkku oli venettämme nielaissut, tultiin niinkuin näytti, pienemmän kosken niskaan. Laskumies piti muutamaa kosken korvassa olevaa ”hammasta” kohti, jota, lähelle tultuaan, taidokkaasti kiersi; yhtäkkiä putosimme useampia kyynäriä syvään, huutavaan kuohuun, joka laitojen yli viskasi veneemme puolelleen vettä ja valtavana tulvana tempasi sujahtavaa ja joen pohjaa vastaan ratisevaa purttamme mukaansa.

– Herra Jesus! huusi airoissa oleva lautamies, joka luuli talvella viimeisen kerran istuneensa käräjissä. Samassa oli jo virran häntä singaissut meitä kauas kuohusta, ja tohina vaan kuului vielä kotvasen kuusistojen takaa.

– Sepä koskea! en ole ennen ollut semmoisessa. Mikä sen nimi on? kysyin minä.

– Kuukkanen, vastasi laskumies, vetäen suuta nauruun ja rupesi vettä veneestä viskaamaan. –

– Kuinka monta koskea tällä taipaleella on?

– Ei niitä ole kuin viisi oikeata.

– Mikä seuraavan nimi on?

– Seitakorva.

Turhaan tiedustelin olisiko näissä tienoin joku Lappalaisten pyhä palveluspaikka, johon ”seita” sana viittaa.

Mitä muita koskia täällä on? kysyin, saadakseni uutta keskustelua toimeen.

Hän ei ollut kuulevinaan sanojani; katseli vaan taivaalle aurinkoa kohti ja löi sitte silmänsä itäänpäin. ”Antin-Lassin korva” sanoi hän vihdoin lyhyesti.

Pauhu kuului Seitakorvasta, vaan kun päivä oli puolivälissä ja taivas selvänä, ilmoitti perämies, ett’emme voi lähteä koskelle. Seitakorva juoksee näet suoraan etelää kohti ja ottaa sen vuoksi tähän aikaan päivää auringon valosta kirkkaan kiillon, joka häikäisee laskumiehen silmät. Vene laskettiin maalle ja törmän ahteelta näin hopealle kiiltävän kosken kuohun.

Odotusaikaa käytin käydäkseni puolen virstan päässä olevassa mökissä (ainoa ihmisten asunto tällä taipalella) kyselemässä olisiko ”ukkosen vaajoja” löydetty ja muita vanhan kansan asioita tiedustelemassa. Kun paluumatkallani näin, että taivas idästä rupesi lientämään, joudutin askeleitani joen rannan aina oppaana ollessa; juoksin liekojen yli, kiersin juurakoita ja kahloin lätäköitä, kuusen oksien silmiäni pieksäessä. Miesten tykö tultuani, meni aurinko suuren pilven taa; vene lykättiin vesille. Kosken niskassa nousi laskumies korehille seisomaan, otti melanvarren kainaloonsa ja käski lautamiehen soutaa lujasti. Väylä on tässä mutkainen; se alkaa vasemmalta puolen, nuolaisee puolivälissä koskea toista rantaa ja tekee lopuksi kummallisen mutkan, polven. Koski oli kiehuvana vaahtona, joka irvisteleviä ”hampaita” ja louhikoita vastaan pärskyili hongan latvojen tasalle. Lastumme lensi poikki kosken, läpi pauhinan, aallon seljästä toiseen. Rannoilla näkyi höyryn lävitse ainoastaan joku vilisevä männyn latva. Koetin puhua ja laulaa, vaan en kuullut omaa ääntäni. Katselin ylös laskumieheen; silmänsä olivat kuin kiini naulatut ja vähän köykyssä kun olivat säärensä, oli hän kuin suksenlaskia Pakkisen törmässä Oulussa. Joka väylän kulmassa sai soutaja keulasta läiskeen niskaansa ja perämies sateen vasten silmiä. Veneemme oli kuin säikkynyt mättäiden väliä kiireesti luikertava käärme, joka vasta heinikkoon päästyänsä kulkee levollisemmin ja vähemmin joutuisasti.

Suvantoon tultuamme alkoi aurinko taas pilkottaa vaalenevan pilven reunan laidasta. Kosken ääni jäi jälkeemme ja ihmisen ääntä voi kohta eroittaa. Soutaja riisui takin päältään ja istui yllisillään, jotta päivän paisteessa kuivuisi ja metsänvahti irroitti melan vitsasta ja asetti sen veneesen, kaaria vasten toisen, varalla olevan melan, viereen.

”Siinä se nyt olikin kovin puuska”, sanoi hän ja kopisteli piippuansa veneen laitaan.

Minä istuin selin soutajaan ja rupesin hoitamaan viskintä.

”Te sanoitte seuraavan kosken olevan ”Antin-Lassin korvan”?”

”Niin onkin”. Hän pisti piipun kopan massiin, jota piti vasten polveansa. ”Se on siitä saanut nimensä, kun Antin. Lassi veneen perästä istualtaan sauvoi sitä ylös”.

– ”Vain istualta”.

– ”Joo, niin sitä vanhat ovat muistelleet”. – Hän istui entiselle paikalleen pani piipun suuhunsa ja iski tuluksillaan valkeata taulaan niin, että se rupesi savuamaan; painoi sen sitte peukalollaan piippuun ja napsahutti kannen kiini. – ”Mikä mies Antin-Lassi oli?” – ”Se oli isoja väkevä mies”.

– ”Jos ei hän muuta voimillaan tehnyt kuin, että laittoi koskella nimen, niin ei tuo vielä mailman mainio mies ollut”.

Metsän vahti oli silmin nähtävästi paremmalla tuulella kuin Seitakorvan päällä. Hän pisti airot ulos, ja kertoi suvantoa huovatessaan näin:

”Meni kuin menikin se tavallisesta miehestä! – Kun poikana kerran olin kalassa Ailanganjärvellä, niin muisteli isä-kallas^[3] lauttaa soutaessa saman Antin-Lassin vihan aikana tappaneen paljon Venäläisiä. He kävivät täällä maata hävittämässä, poltit taloja ja pilasivat ihmisiä. Saivat sitte sattumalta kiini Antin-Lassin ja tahtoivat hänen laskemaan heitä Antin jokea alas, joka on Rovaniemellä. ”Kyllähän minä väylän tiedän” vastasi Lassi. Ei muuta kun veneet sidottiin perätysten toisiinsa, Lassi istui viimeiseen venheesen perää pitämään ja käski Venäläisten, joita oli kuusi veneellistä, panna maata veneitten pohjalle. Kun könkään pauhina alkoi kuulua, nosti yksi Venäläinen päätänsä, mutta Lassi komensi, että hän ei näe laskea, jollei kaikki makaa. Könkään niskassa oli kallio; kun viimeinen vene meni sen sivu hyppäsi Antin-Lassi sauvomen nojassa kalliolle ja kaikki venäläiset menivät Antin-könkähäsen”.

– ”Oliko köngäs korkea?”

– ”Ei siinä ole kuin kolmisenkymmentä syltää syvä putous”.

– ”Tuosta se Antin-Lassi souvoi ylös”, huusi lautamies ja samalla huomasin, että olimme keskellä koskea ja isovetinen, väkevä nielu takanamme, joka viskasi pitkiä laineita rannan somerolle.

– ”Minpä se on kuin ihminen seisoisi tuolla rannalla”, sanoi metsänvahti ja lisäsi: ”se on vaimonpuoli”.

Lautamies käänsi päänsä ja lakkasi soutamasta. ”Mustalais-joukko”, sanoi hän. ”Kiertävät maakuntaa ja paistavat^[4] ihmisiä”.

– ”Kyllä niitä täytyy ottaa veneesen”, sanoi toinen.

– ”Ei sitä viitsi tuommoista matkuetta nähdä. Sikiöt ne viikon vitisevät, kun saavat rikan jalkapohjaansa”.

– ”Ja on niitä vähän velkapääkin auttamaan”, lisäsi metsänvahti matalammalla äänellä, ”ne on meidän oman seurakunnan mustalaisia”. Samalla pyöräytti hän veneen maalle ja virta painoi perän alas.

Rannalla seisoi avopäinen ja avojalkanen mustalais-akka, rintalapsi sylissä ja piippu hampaissa. Hän oli hyvissä vaatteissa: puna ja keltaraitaisessa hameessa, ruskealla kaulallaan suuria lasihelmiä, korvissaan renkaita ja punainen huivi käsivarrella. Risuläjässä paloi valkea ja vieressä makasi täysikasvuinen tyttö, puettuna hyvästi niinkuin edellinenkin; pieni mustasilmänen poika seisoi käärityillä housun lahkeilla vedessä ja nakkeli ”voileipiä”.

– ”Paljonkos tahtoo lautamies, jos viepi Mustalaisia taloon?” kysyi akka.

– ”Ensi vuoden kruunun veron!” vastasi lautamies ja iski silmää minulle.

– ”Niin vain! – ei pidä mustalaisia pilkata”, valitti tyttö; hän seisoi nyt kaksi pussia seljässään ja pitkät mustat hivuksensa peittivät melkein kaksi kolmatta osaa kasvoistaan.

– ”Sammuttakaat valkea ja tulkaat veneesen!” komensi metsän vahti.

Nyt saimme koko mustalais-lastin pussineen päivineen matkaamme. Matka-laukkuni ja arkkuni siirrettiin peremmäksi, vaimoväki asetettiin penkille istumaan soutajan eteen ja mustalaispoika keulaan siestimelle. Veneemme luisti sivutse Kaakkurinkorvan aavoja paateroita, läpi Äijän- eli Kannonkorvan kolkkoja kuusistoja, Härkkisen pyörteissä ja Lukkarin hännän läikkyvässä loiskeessa. Juukosken rääsyiset rannat siirtyivät syrjään; keulamme hyppelehti sen aalloilla ja paiskasi välistä jonkun joen pohjasta nousevan harjan kahdeksi, niin että vesi räiskyi kummallekin puolelle. Ja kun Juujärven tyyntä vettä soudettiin, kohosi Juuvaaran harmaja seinä vastaamme, veden vienossa keikkuivat koivujen lehtevät oksat ja niiden raitis haju tuntui ilman hengessä; vaan hienoisten latvojen takaa näkyi talojen katot ja punaisiin päälyseiniin paistoi helteinen päivä.

Hj[almar]. A[ppelgren-Kivalo].

1. Peräpohjassa sanotaan kilkaksi vuorenhuippaa.
2. Luusuaksi sitä paikkaa järvessä, josta joki juoksee ulos.
3. Vainaja.
4. Rasittavat.

Lähde: Ylioppilas-Albumi J. V. Snellman’in 75 vuotisen syntymäpäivän muistoksi 13 p. Toukokuuta 1881. 1881. Helsinki.