Verikoira

Verikoira. Humoreski. (Suom. »Viipurille»). Kirjoittanut Jerome K. Jerome

Joukko murtovarkauksia oli viime aikoina tehty läheisyydessämme, ja isästäni oli jo aika hankkia koira meillekin. Hän luuli, että verikoira parhaiten vastaisi tarkoitusta, ja hän hankki sellaisen, villin ja verenhimoisimman. Äitini tuli sitävastoin aivan levottomaksi heti koiran nähtyään.

– Et kai anna tuon pedon kuleksia vapaana talossa? sanoi äiti. Eräänä kauniina päivänä surmaa se varmaan jonkun ihmisen – sen näen jo edeltäkäsin.

– Juuri niin tulee sen tehdäkin. Sen tulee surmata murtovarkaat.

– En pidä siitä, että kuulen sinun puhuvan tuolla tavalla, Tuomas – se ei ole sinun tapaistasi! sanoi äitini. Meillä on tosin oikeus varjella omaisuuttamme, mutta meillä ei ole oikeutta surmata ihmisiä.

Molemmat vanhukset jatkoivat kinastusta koirasta noin kuukauden ajan. Isästäni oli äitini yksinkertaisen tunteellinen, ja äidistäni taas oli isäni tarpeettoman julma.

Koira tuli sillävälin yhä vihaisemman näköiseksi.

Eräänä yönä herätti äitini isän sanoen:

– Tuomas, murtovaras on varmasti talossa – olen aivan vakuutettu että niin on laita. Kuulin selvään, että joku avasi keittiön oven.

– No jaa, siinä tapauksessa on kyllä koira ottanut hänet kiinni, mutisi isäni, joka ei ollut kuullut mitään ja joka oli hyvin uninen.

– Tuomas, minulla ei ole halua lojua tässä pedon ihmistä raadellessa! sanoi äitini vakavasti. Jollet sinä tahdo mennä katsomaan, niin menen minä.

– Lorun lorua – sinä luulottelet aina kuuleväsi jotain epäiltävää! vastasi isä suuttuneena.

Mutta tehdäkseen äidilleni mieliksi, veti hän vihdoin housut ja sukat jalkoihinsa sekä meni keittiöön.

Äitini oli tällä kerralla oikeassa. Oli todellakin varas talossa. Ruokasalin ikkuna oli auki, ja keittiössä paloi kynttilä. Isäni hiipi äänetönnä ovelle, joka oli hiukkasen raollaan, ja heitti pikaisen silmäyksen keittiöön.

Täällä istui varas kaikessa rauhassa ja söi kylmää paistia mielipuolen koiraraukan istuessa hänen vierellään ja katsoessa varasta mielistelevin liikkein, nuoleskellen suutaan ja häilyttäen häntäänsä.

Isäni tuli näystä niin hämmästyneeksi, että hän unohti olla hiljaan tässä tilaisuudessa.

– Ei, nyt on hän myöskin –

Sitä seurasi sanoja, joita on huoli tässä toistaa.

Kun varas kuuli tämän, hyppäsi hän pystyyn ja loiskahti ulos ikkunasta. Koira istui sitävastoin edelleenkin samassa paikassa ja näytti olevan äkäinen isälleni, joka oli säikäyttänyt varkaan hänen silmäinsä edestä.

Seuraavana päivänä veimme me takasin koiran sille miehelle, jolta sen ostaneetkin olimme.

– Minkätähden luulette te oikeastaan halunneeni hankkia tämän koirapahasen itselleni? kysyi isäni ankarasti koettaessaan käyttäytyä tyyneesti.

– Tja–a– tehän sanoitte haluavanne kelpo koiran, mikä vartioisi taloanne varkailta! vastasi puhuteltu.

– Aivan oikein, ja minä en ensinkään pyytänyt saada koiraa, mikä päinvastoin heittäytyy liittoon varkaiden ja roistojen kanssa – vai kuinka! En ensinkään sanonut, että halusin saada koiran ensimäisen murtovarkaan seuralaiseksi, joka kunnioittaa taloani käynnillään, tai että se istuisi varkaan vieressä hänen syödessään päivällistä ja havaitessaan liian yksitoikkoiselta syödä ilman seuraa?

Ja nyt kertoi isäni viime öisen tapahtuman.

Puhuteltu myönsi, että isälläni oli hyvä syy valituksiin.

– Sanoin teille rehellisesti, mistä se tulee, hän sanoi. Se oli poikani Jussi, joka koiraa opetti, ja minä vähin epäilen, että tuo hylky on opettanut koiran pyydystämään rottia murtovarkaitten sijasta. Mutta jos annatte koiran olla luonani viikkokauden, niin autamme kyllä sen asian.

Me teimme niin ja kun viikkokausi oli kulunut, tuli opettaja koiran kanssa meille.

– Nyt luulen minä, että me olemme saaneet siihen oikean käsityksen! selitti mies.

Isäni mielestä oli parasta koetella koiraa heti. Annoimme sentähden markan eräälle miehelle, jonka tuli murtautua sisään keittiön ikkunasta opettajan pitäessä koiraa vitjoista kiinni. Koira pysyi aivan tyyneenä siihen saakka kunnes mies saapui huoneesen, mutta sitte hyökkäsi se hänen päälleen hurjalla hyppäyksellä, ja jos vitjat olisivat olleet vähän pitemmät, niin pelkään, että miesparka olisi saanut surkeasti markkansa ansaita.

Isäni oli nyt iloissaan siitä, että saisi taaskin maata öisin huoletonna, mutta äitini sitävastoin tuli yhä enemmän huolestuneeksi herrojen murtovarkaitten hengen ja jäsenien tähden.

Kuukausia kului, ilman että raitaan tavatointa tapahtui.

Mutta vihdoin eräänä yönä sattui, että eräs murtovaras halusi koettaa onneaan talossamme. Tällä kerralla ei voinut olla epäilystäkään siitä, ettei koira kaikissa tapauksissa olisi leipäänsä ansainnut. Näytelmä keittiössä oli niin hirveä, että talo perustoiltaan tutisi.

Isäni sieppasi revolverin ja hyökkäsi rappusille. Minä seurasin hänen kintereillään. Keittiö oli kauheassa epäjärjestyksessä. Pöydät ja tuolit olivat nurin toistensa päällä, ja lattialla makasi mies, joka täysin kurkuin apua huusi. Koira seisoi hänen päällään valmiina miehen vähintäkään liikahtaessa purasemaan hänen kaulaansa.

Isäni asetti revolverin miehen korvaan sillävälin kuin minä luonnottomain ponnistusten perästä vihdoin onnistuin poistamaan suojelijamme ja sitomaan sen keittiön tolppaan kiinni. Sitte sytytimme me kaasun.

Nyt näimme me, että henkilö, joka lattialla lojui, oli poliisikonstaapeli.

– Mutta kuinka herran nimessä olette te tullut tänne? kysyi isäni ja kadotti hämmästyksissään revolverinsa,

– Mitenkä olen tullut tänne? toisti mies syvänsuruisella äänellä. Luonnollisesti virkavelvollisuuttani täyttäessä. Näin varkaan vetäytyvän ikkunasta sisälle ja minä luonnollisesti seurasin hänen jälkiään.

– Saitteko kiinni hänet? kysyi isäni innostuneena.

– Kiinnikö hänet? huudahti poliisikonstaapeli kiukkuisesti. Kuinka olisin voinut ottaa hänet kiinni, kun tuo koira hyökkäsi kimppuuni ja piti kurkustani kiini, varaskanaljan sillä välin aivan tyynesti sytyttäen piippunsa meni tiehensä.

Seuraavana päivänä ilmoitimme koiran myötäväksi.

Äitini, joka oli alkanut katsoa koiraa lempein silmin, kun se antoi pikku veikkonikin leikkiä häntänsä kera, pyysi meitä pitämään koiran edelleenkin. Erehdys oli ollut koiran syy, hän selitti. Kaksi henkilöä tunkeui taloon jokseenkin samaan aikaan. Koira, jonka oli mahdotoin voida opettaa heitä molempia, teki kuitenkin parhaansa ja hyppäsi toisen tulijan kimppuun. Että vaali siinä lankesi poliisiin varkaan sijasta, oli tosin aika harmittavaa – mutta sellaistahan saattaa tapahtua maailman parhaimmallekin koiralle.

Isäni oli kuitenkin saanut voittamattoman vastenmielisyyden koiraparkaa kohtaan ja antoi samana päivänä julaista sanomalehdessä ilmoituksen, missä hän esitti meidän verikoiramme ostoa erinomaisena ahväärinä jokaiselle toimeliaalle murtovarkaalle.

Lähde: Työmies 1.10.1900.